Kun pitäisi olla aito ja oikea

Ihmisestä halutaan kaivaa somessa ”todellinen minä” nyt väkisin esiin. Siinäpä saa kaivaa, kirjoittaa toimittaja Eveliina Mäntylä kolumnissaan.

14.5. 15:00

Eveliina Mäntylä.

Puhelimen näytölle ilmestyy painostava push-viesti. Siinä lukee: Time to be real, on aika olla aito. Oheen ilmestyy kaksi keltaista varoituskolmiota.

Viesti on kuvasovelluksesta nimeltään BeReal. Sovellus ei ole vielä oikein rantautunut Suomeen, mutta Yhdysvaltojen App Storessa se on nyt suosituin ilmainen sovellus.

BeRealin keskeinen ajatus on, että käyttäjä voi näyttää muille ”todellisen minänsä” ilman filttereitä tai hiottua someprofiilia. Kuvat voi jakaa palvelussa joko vain ystäville tai julkisesti kenen tahansa katsottavaksi.

Kuvanmuokkaukseen tarkoitettujen työkalujen puuttumisen lisäksi sovelluksen kamera toimii omalaatuisesti. Se ottaa kuvan samaan aikaan sekä puhelimen etu- että takakameralla. Tuloksena näkyy olevan kuvia arkisista asioista: ihmisistä löhöämässä sohvalla, ystävistä kahvilassa, luennolla istumisesta, tietokoneiden näytöistä.

BeRealia on ehditty jo kutsua anti-Instagramiksi. Sovellus onkin helppo ymmärtää vastareaktiona kuvien manipuloinnille ja tarkasti hiotuille Instagram-profiileille. Vastareaktio se on myös somen positiivisuusharhalle eli sille, miten ”elämää somekuvien takana” tulkitaan ennemmin myönteisesti kuin neutraalisti tai kielteisesti.

Mutta onko ”todellisen minän” tallentaminen valokuvaan vain harhaa?

Valokuvan ja todellisuuden välisestä suhteesta on väitelty niin kauan kuin valokuvia on ollut olemassa.

”Valokuvat eivät valehtele, mutta valehtelijat voivat valokuvata”, yksinkertaisti valokuvaaja ja sosiologi Lewis Hine aikoinaan.

Usein valokuvat sijoitetaan dokumenttielokuvien tavoin jonnekin faktan ja fiktion väliin. Valokuva on aina representaatio: se esittää jonkin asian jostain näkökulmasta ja samalla rakentaa todellisuutta.

Visuaalisen kulttuurin tutkija, professori Janne Seppänen kirjoittaa kirjassaan Levoton valokuva (2014), että valokuvan ikoninen suhde todellisuuteen voidaan aina kyseenalaistaa jo siksi, että se on kaksiulotteinen esitys kolmiulotteisesta maailmasta. Mutta toisin kuin esimerkiksi teatteriesitys tai maalaus, valokuva on kiinteämmin sidoksissa todellisuuteen. Se on valon jättämä jälki.

Pitää soittaa myös Tampereen yliopistoon tutkijatohtori Jenni Niemelä-Nyrhiselle. Hän on tutkinut ystävien välistä viestintää kuvapalvelu Snapchatissa, jossa on paljon samaa kuin BeRealissa. Molemmissa jaetaan kuvia kevyellä kynnyksellä.

Tutkimuksessaan Niemelä-Nyrhinen havaitsi, että spontaanisti otettujen valokuvien jakaminen läheisille kertoo inhimillisestä tarpeesta ”olla aito oma itsensä”.

”Vaikka valokuva ei ole suoraan yhtä kuin todellisuus, sen ajatellaan arkiajattelussa olevan ikkuna siihen”, hän sanoo.

Valokuvan ottajalla on tietenkin valta vaikuttaa sen sisältöön. Samalla valokuva on todella olemassa vasta, kun joku katsoo ja tulkitsee sitä oman kokemusmaailmansa avulla.

Sitten ovat käytännöt. Missä ja mihin tarkoitukseen kuvaa käytetään? Some eroaa kontekstina vaikkapa kuvajournalismista, jossa ovat vakiintuneet säännöt ja toimintatavat.

Kuten vuoden kuvajournalistiksi valittu Hanna-Kaisa Hämäläinen totesi HS:n haastattelussa, Ukrainan sodasta otetut valokuvat muistuttavat, miten suuri merkitys uutiskuvalla on todistajana ja näyttäjänä. Kunhan on perillä siitä, ”kenen todellisuutta katsoo”.

Someen lisättyjen valokuvien todellisuuksien ymmärtäminen on monimutkaisempaa kuin uutiskuvien. Koska some on ilmiönä edelleen verraten uusi, käytännöt muuttuvat koko ajan ja ovat eri sovelluksissa erilaisia, Niemelä-Nyrhinen pohtii.

Itse kukin on varmasti huomannut, ettei kateuden täyttämiltä tunnereaktioilta voi välttyä, vaikka olisikin tietoinen siitä, miten some ei ole koskaan ”koko totuus”.

Niemelä-Nyrhinen sanookin, että ihmisillä on taipumus käsittää valokuva ennemmin totena kuin ei-totena.

Pelimäinen BeReal on yksi osoitus siitä, miten kasvoja silottavat filtterit ja tarkkaan kuratoidut Instagram-profiilit kyllästyttävät jo monia. Ainakin niiden rinnalle kaivataan muutakin, jotain vähemmän hiottua.

Mutta todellisuus, miten se sitten käsitetäänkin, karkaa silti lopulta käsistä.

Kun puhutaan somekuvien aitoudesta tai autenttisuudesta, unohdetaan usein, että aitous ja autenttisuus ovat yhtä lailla trendejä ja estetiikkaa kuin parjatut filtterit.

Pitäisi ennemmin puhua aitouden vaikutelmasta. Jälkikäsittelyn uupumisen lisäksi siihen kuuluvat kuvat arkisista asioista, ontuva tarkennus ja huono valotus.

Sumuisten ja rakeisten valokuvien suosio kasvoi, kun niitä alkoi postata Instagramiin moni ihailtu julkkis, kuten huippumalli ja näyttelijä Cara Delevigne.

Kyse on sometrendistä, ei todellisuudesta sinänsä.

Push-viestin avaamisen jälkeen BeReal ilmoittaa, että minulla on kaksi minuuttia aikaa ottaa kuva siitä, mitä juuri nyt teen.

Digitaalinen kello raksuttaa. Paniikki iskee. Katson oikealle. Työpöydän vieressä nököttää kultainen onnenkissa. Nappaan siitä äkkiä kuvan.

Valokuva ilmestyy näytölle. Sen yläkulmassa on pienempi kuva, jossa olen minä tuijottamassa kulmat kurtussa ja suu supussa.

Tässäkö se muka on? Aito minä?

Oloni on lähinnä kuin boomerilla, joka ei osaa ottaa kunnollista selfietä.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Sunnuntai