Tunneihminen turvesuolla

Kun minut armeijassa käskytettiin suolle sammuttamaan tulipaloa, en arvannut, että kokemus auttaisi ymmärtämään kärsimystä Euroopassa vuosia myöhemmin, kirjoittaa vapaa toimittaja Timo Peltonen.

1.5. 2:00 | Päivitetty 1.5. 8:13

Varus­mies­palveluksen tärkein oppi itselleni oli, miltä tuntuu humani­taarinen kriisi.

Syksyllä 1989 Oulussa, Pohjois-Suomen viestipataljoonassa, tupakaverini halusi päästä iltalomalle tapaamaan tyttöystäväänsä. Otin hänen vuoronsa valmiusryhmässä, joka tarvittaessa antaa apua viranomaisille. Vastoin kaikkia todennäköisyyksiä tuli hälytys lähteä auttamaan turvesuon sammuttamisessa keskellä ei-mitään.

Turvesuo palaa kytemällä. Noin kymmenen varusmiehen porukalla kääntelimme kenttälapioilla auki savuavia kohtia, jotta saippuainen sammutusvesi pääsi paremmin kohteeseensa.

Juomavettäkin kului. 6,5 desilitran muovinen kenttäpullo tyhjeni tunteja ennen yön laskeutumista. Ruokaa ei ollut eikä telttoja. Iski vilu. Keskinäinen vitsimme ”älä siitä sammuta, lämmitellään ensin”, kului nopeasti ohueksi, kun kalvava jano paheni tunti tunnilta.

Tuon oman humanitaarisen kriisini kohdalla on syytä käyttää paksuja lainausmerkkejä. Tiesimme, ettemme kuole janoon. Kokemus kuitenkin syöpyi mieleen: kun juotavaa ei ole, sitä ei ole.

Ukrainan murjotuissa kaupungeissa hengiltä nääntyneiden määrä selvinnee vasta sodan jälkeen jos koskaan.

Turvesuolle tuotiin sekamehua lopulta seuraavana päivänä. Noenmakuinen suu ja kuivunut elimistö huusivat paria litraa mutta saivat pakinkannellisen, runsaat viisi desiä.

Tapaus opetti myös huoltoketjujen katkeamisesta. Ukrainan sodassa siitä ovat kärsineet etenkin Venäjän joukot: paikalleen hylättyjen panssarivaunujen miehiltä on oletettavasti loppunut ensin polttoaine, sitten muona ja vesi.

Tuohonkin pakokauhuun kykenen jotenkin eläytymään. Venäläissotilaat eivät voi luottaa edes siihen, ettei heidän anneta kuolla janoon, kun kohtelu on julmaa rauhankin aikana.

Venäläissotilaat eivät voi luottaa edes siihen, ettei heidän anneta kuolla janoon.

Suolla kiroilimme muonitushutilointia mutta saatoimme sentään luottaa siihen, että varastelusta ei ollut kyse – toisin kuin Vladimir Putinin kleptokratian hyökkäysarmeijassa.

Olen sotilasarvoltani reservin vänrikki, ammatiltani tv- ja elokuvakriitikko. Ikää on jo 52 vuotta, mutta upseerina kuulun perusreserviin 60 ikävuoteen asti.

Meitä iäkkäämpiä kertausharjoituksilta välttyneitä ei lähetettäisi rintamalle ensimmäisten joukossa mutta sodan pitkittyessä varmasti. Suomalaisia on vain 5,5 miljoonaa, venäläisiä 144. Ukrainan väkiluku on 44 miljoonaa.

1990-luvulla Tampereen yliopistossa draamaa opiskellessani en todellakaan jutellut avoimesti asepalveluksestani, sillä monille humanisteille se oli merkki militarismista. Tuttujen kesken asia ei ollut ongelma.

Tuolloin siviilipalvelus kesti 16 kuukautta (nykyisin 12 kuukautta). Silti melkein kaikki miespuoliset opiskelukaverini olivat käyneet sen. Esimerkiksi mielisairaalan työntekijöiden apuna heistä oli rauhan aikana moninkertainen hyöty verrattuna varusmiehiin.

Nyt on järkyttävällä tavalla käynyt selväksi, että meistä armeijan käyneistäkin on konkreettista hyötyä. Vähintäänkin kasvatamme vajaan miljoonan sotilaan reserviä.

Kun käytän ilmaisua ”järkyttävällä tavalla”, kyse ei ole rituaalimaisesta sodan kauhistelusta.

Olen niin sanottu tunneihminen. Suhteessa vanhakantaiseen miehen malliin reagoin asioihin liian emotionaalisesti, puhuttiinpa F. W. Murnaun mykkäelokuvasta Auringonnousu tai Suomen palloilumaajoukkueiden peleistä. Niinpä oletettavasti traumatisoituisin sodassa muita helpommin.

Oletettavasti traumatisoituisin sodassa muita helpommin.

Lähtisin silti. Ensinnäkin on viileän loogisesti ajatellen ilmiselvää, että Putinin käskyläiset on pysäytettävä. Jos kukaan ei pane kovaa kovaa vastaan, kukaan ei ole turvassa.

Toiseksi, empaattisia upseereja tarvitaan. Meitä, jotka hoksaamme, että raskaissa töissä iskee toimintakyvyn syövyttävä nestehukka, vaikka emme olisi vieressä katsomassa.

Sotavankien kohtelussakin empatiasta on hyötyä. Uskon nimittäin, että yksi, mihin Venäjä silmittömillä raakuuksillaan pyrkii, on ukrainalaisten raakuus venäläisvankeja kohtaan. Jos tällaisia paljastuisi, maailman tuki Ukrainalle saattaisi huveta.

Kyky empatiaan on tietysti pääosin synnynnäistä, ei pelkästään janon kautta opittua. Sen sijaan ampumataitoni on kokonaan peräisin varusmiesajalta. En ole koskenut tuliaseeseen sitä ennen enkä sen jälkeen.

Kun olin katsonut Ylen erikoislähetyksen Butšan joukkomurhista ja raiskauksista, huomasin etsiskeleväni netistä, missä voisin harjoitella rynnäkkökiväärillä ampumista.

Kun vaimoni saapui tuona iltana kotiin, kerroin sotarikosuutisesta tietoisesti toisesta huoneesta käsin, jotta ääneni ei olisi sortunut. Oli liian helppoa nähdä omat läheiset uhrien joukossa. Oli liian ilmeistä, että oli nähty vain jäävuoren huippu.

Sodan alkuaikoina ukrainalainen pappi kertoi televisiossa, miten hänelle olivat tulleet puhumaan vihollisten tappamisesta järkyttyneet nuoret miehet.

Itsekään en tietenkään halua tappaa ketään – paitsi jos vaihtoehtoja ei ole. Yhtä selvää on, että en halua kuolla – vaikka on huonompiakin syitä kuolla kuin demokratia ja viattomien suojelu.

En tietenkään halua tappaa ketään. Yhtä selvää on, että en halua kuolla.

Siksi olen kiitollinen, että enemmistö suomalaisista on kallistunut Naton kannalle. Oletetun jäsenyyden todennäköisin seuraus on se, että hyökkäystä ei tule eikä minun tarvitse tappaa ketään, traumatisoitua tai kuolla. Yhtä ainutta suomalaista ei näännytetä janoon, nälkään tai kylmään.

Parhaassa tapauksessa se, mikä nääntyy, on diktatuuri, kun venäläiset oivaltavat, että vainoharhainen Naton pelko on johtanut puolustusliiton kasvamiseen ja vahvistumiseen. Vapaa maailma pääsee jälleenrakentamaan urheiden Ukrainaa.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Sunnuntai