Äitiyden ahdas muotti

Äidit kuulevat usein olevansa virheellisiä: liian seksuaalisia, liian kunnianhimoisia, väärän kokoisia. Kolme naista kertoo, mitä he joutuivat kohtaamaan, kun heistä tuli äitejä.

Bloggaaja ja somevaikuttaja Iida Åfeldt sai esikoista odottaessaan tappouhkauksia. Syynä oli se, ettei hän tiennyt, kumpi hänen kahdesta seksikumppanistaan oli lapsen isä.

8.5. 2:00 | Päivitetty 8.5. 6:57

Iida Åfeldt suri ennen yksinhuoltajuuttaan, nyt hän iloitsee lahjasoluilla alkaneesta raskaudesta

”Kun huomasin 25-vuotiaana olevani raskaana, se oli šokki. Olin ajatellut haluavani äidiksi sitten joskus, kun olen naimisissa. Nyt olin sinkku ja tullut raskaaksi odottamatta, ehkäisystä huolimatta.

Minulla oli ollut kaksi seksikumppania, enkä ollut varma, kumpi heistä oli isä. Ei tässä näin pitänyt käydä, ajattelin. Tuntui nololta kertoa asiasta läheisilleni.

Abortti kävi mielessä mutta ei tuntunut itselleni sopivalta. Pelkäsin, etten enää pysty tulemaan raskaaksi, jos toimenpiteessä meneekin jotain pieleen. Päätin pitää lapsen, vaikka joutuisin kasvattamaan hänet yksin. Olin kouluttautunut varhaiskasvatuksen opettajaksi, ja minulla oli vakituinen työ, joka antoi turvaa.

Kerroin raskaudesta molemmille miehille ja ilmoitin, että lapsen synnyttyä isyys selvitetään dna-testillä. Koin sen lapsen oikeudeksi. Raskaus oli heillekin yllätys, mutta he eivät painostaneet minua aborttiin.

Kun kirjoitin asiasta blogissani, sain satoja törky- ja huoraviestejä. Minua kutsuttiin jakorasiaksi ja toivottiin, että teen abortin. Jouduin tekemään rikosilmoituksia tappouhkauksista. Sain huomata, että edelleenkin moni ajattelee useiden seksikumppanien tekevän naisesta huonon.

Raskausaikana koin paljon surua. Neuvolan perhevalmennuksissa kaikilla muilla oli kumppanit. Mietin, miksi juuri minun pitää olla yksin.

Kävin muutamilla treffeillä. Vaikka kerroin deittikumppaneille raskaudesta, jotkut blogini lukijat olivat deittailusta pöyristyneitä.

Synnytys jännitti, mutta äiti tuli tuekseni. Kun kätilö nosti vauvan syliini, sanoin: Äiti, kato, mä olen saanut jotain näin ihanaa tehtyä.

Aluksi äitiys ja yksinhuoltajuus oli tosi rankkaa. Kun vauva oli kuukauden, ajattelin väsyneenä, etten kestä, jos tämä on tällaista. Vauva oli itkuinen ja heräili jatkuvasti. Oli niin paljon opeteltavaa.

Olin kateellinen kahden vanhemman perheille. Tein äitikavereideni ja heidän vauvojensa kanssa kaikkea kivaa aamuisin ja päivisin, mutta neljältä he menivät kotiin, kun heidän miehensä tulivat töistä.

Iltaisin yksin kotona tuntui synkältä. En voinut jakaa tunteitani siitä, kuinka upea tyyppi lapseni on ja miten jotakuta voi rakastaa niin paljon.

Terveydenhuollon ammattilaiset olettivat, että perheeseemme kuuluu isä. Pidättehän parisuhteesta huolta, neuvolalääkäri muistutti. Koin, että perheemme on vääränlainen. Samalla ihmisten kapeakatseisuus harmitti.

Dna-testit tehtiin muutama kuukausi vauvan syntymän jälkeen. Lapseni biologinen isä ei halunnut olla elämässämme. Tuntui kurjalta, mutta olin käsitellyt sitä mahdollisuutta jo raskausaikana. Saimme sovittua elatusmaksujen maksamisesta hyvässä hengessä.

”Äitiys on rakas ja raskas tehtävä”, sanoo Iida Åfeldt. Hän on oppinut nauttimaan yksinhuoltajuudesta.

Kerroin asiasta blogissani, ja monen mielestä oli väärin pyytää elatustukea isältä, joka ei halua vanhemmaksi. Ihmiset ajattelevat yhä, ettei miehillä ole mitään vastuuta lapsestaan. Lisäksi kaikki häpeä on naisten kannettavana.

Äidin rooli tuntui varsinkin vauva-aikana ahtaalta. Kun jatkoin deittailemista, jotkut seuraajani sanoivat, että unohda miehet ja keskity vauvaan. Olin kaiken aikaa yksin lapsen kanssa, mutta kun kerran kuussa tein jotain omaa, se herätti paheksuntaa.

Olin herkkä muiden mielipiteille, sillä halusin tehdä kaiken oikein. Mutta kun lapsi kasvoi, ketään ei enää kiinnostanut, olenko imettänyt vai en.

Olin kateellinen kahden vanhemman perheille.

Nyt lapseni on neljävuotias, ja pääasiassa meillä on kivaa. Äitiys on rakas ja raskas tehtävä, joka on tuonut merkitystä elämääni. Missä olisinkaan ilman lastani?

Toki välillä on rankkaa olla kaikesta yksin vastuussa. Kun lapseni on kipeänä enkä pääse kauppaan, huomaan, kuinka paljon helpompaa olisi toisen vanhemman kanssa. Onneksi minulla on hyvät tukiverkot. Muutin Helsingistä Nurmijärvelle, jotta olisin lähempänä lapsuudenperhettäni.

Vähän aikaa sitten poikani totesi, että meidän perheessä ei ole isää, mutta mulla on sut. Sitten hän halasi. Tuntui, että olen onnistunut äitinä. Lapseni kokee perheemme riittävänä. Huomaan silti, että hän miettii eri perhemuotoja. Sillä ei ole varmaan äitiä, hän sanoi eräästä päiväkotikaveristaan, jota vain isä hakee kotiin.

Kun lapseni alkaa kysellä taustastaan enemmän, aion vastata avoimesti.

Olen saanut paljon viestejä naisilta, jotka ovat saaneet lapsen mutta eivät tiedä, kuka isä on. Heillä on ollut useita seksikumppaneita, ja isyys on jäänyt häpeän takia selvittämättä. Siksikin on tuntunut tärkeältä puhua aiheesta julkisuudessa. Voin antaa vertaistukea ja välittää viestiä, että näin on käynyt jollekulle toisellekin. Häpeän sijaan voimme olla ylpeitä, että teemme upeaa työtä äiteinä.

Eräs äiti on kertonut teettäneensä dna-testit minun esimerkkini takia, ja nyt hänen lapsensa on isänsä kanssa tekemisissä. Se tuntuu hienolta.

Pari vuotta sitten aloin miettiä toista lasta. Lokakuussa 2020 kirjoitin blogiini, että haluan aloittaa prosessin hankkiakseni lapsen itsellisesti lahjasoluilla ennen kuin täytän 30. Sain viestejä, että miksi en odota kumppania, kun olen vielä nuori nainen.

Aiemmin haaveilinkin puolisosta, mutta nyt lapsen hankkiminen nimenomaan yksin tuntuu turvalliselta. Saan päättää lasteni asioista itse.

Haluan myös antaa heille tasa-arvoisemmat lähtökohdat. Kun olen molempien yksinhuoltaja, he ovat samalla viivalla.

Seuraajani Instagramissa muistuttivat, että jonot keinohedelmöitykseen ovat julkisella puolella pitkät. Se sai minut liikkeelle aiemmin kuin olin ajatellut.

Helmikuussa 2021 sain terveyskeskuslääkäriltä lähetteen Tampereen yliopistollisen sairaalan hormoni- ja lapsettomuusklinikalle. Halusin juuri Taysiin, sillä olin kuullut klinikasta muilta itsellisiltä äideiltä hyvää. Pääsin ensitapaamiseen yllättävän nopeasti viime kesäkuussa.

Ensikäynnillä kartoitettiin elämäntilannettani, tehtiin sisätutkimus ja käytiin lakiasioita läpi. Lahjasoluilla syntyvällä lapsella on isä vain geneettisesti, eikä luovuttajalla ole velvollisuutta elättää lasta. Kun lapsi on 18-vuotias, hän saa halutessaan tietää luovuttajan henkilöllisyyden.

Tulin raskaaksi neljännellä inseminaatiolla. Kerroin raskausuutisen Instagramissa, ja eräs seuraaja vastasi, että hän on niin pahoillaan puolestani: taas yksin raskaana. Ei tarvitse olla pahoillaan. Olen todella onnellinen.

Toisen lapseni kanssa aion luottaa enemmän äitiyteeni. Kritiikki ei satuta, koska olen varma vanhemmuudestani ja kasvanut äitiyden ahtaasta muotista ulos.”

Eeva Kuuskosken esikoistytär kuoli kolmen päivän ikäisenä. Surutyö oli pitkä, mutta hän hyväksyi kohtalonsa. ”Ajattelin, etteivät omat lapset ole ihmisyyden mitta.” Toinen raskaus 44-vuotiaana oli yllätys.

Eeva Kuuskoski nousi politiikan huipulle aikana, jona ministerin äitiyslomaa ei tunnettu

”Joulukuussa 1974 olin toisella kuulla raskaana ja töissä päivystysvuorossa terveyskeskuslääkärinä. Kukaan ei tiennyt, missä kansanedustajamieheni Juha Vikatmaa on. Hän oli luvannut palauttaa kolumneja eri lehtiin, mutta niitä ei ollut kuulunut.

Juhan veli lähti katsomaan mökiltämme Kustavista. Sieltä mieheni löytyi. Hän oli tehnyt itsemurhan 33-vuotiaana.

Teko oli minulle täysi yllätys. En voinut ymmärtää sitä, vaikka politiikan syksy olikin ollut raskas. Mehän olimme iloinneet raskaudesta! Hän ei ollut koskaan puhunut itsemurhasta. Mutta nyt olin 28-vuotias ja yksin.

Olin pari viikkoa sairauslomalla, sitten jatkoin töitäni. Pelkäsin koko kevään, että raskaus keskeytyy järkytykseni takia. Voin kuitenkin fyysisesti hyvin. Ajattelin, että minun pitää vain jaksaa, koska lapsella ei ole isää.

Sinä päivänä, kun synnytys käynnistyi, olin laittanut mökillä kesälounasta koko suvulleni. Lähdin synnyttämään Turun kaupunginsairaalaan, jossa ei ollut ympärivuorokautista lääkäripäivystystä. Sairaalassa vauvan sydänäänet yhtäkkiä heikkenivät. Minulle olisi pitänyt tehdä hätäsektio, sillä napanuora oli kiertynyt vauvan kaulan ympärille.

Pelkäsin koko kevään, että raskaus keskeytyy järkytykseni takia.

Synnytyksen jälkeen vauva vietiin keskussairaalan hengityskoneeseen mutta liian myöhään. Esikoistyttäreni Katri kuoli kolmen päivän ikäisenä.

Minun olisi ollut ehkä helpompaa hyväksyä tilanne, jos hänellä olisi ollut jokin paha vamma tai sairaus, ei elämisen edellytyksiä. Mutta Katri oli selvinnyt niin pitkälle.

Tyttäreni haudattiin isänsä viereen Uuteenkaupunkiin, ja Juhan pappi-isä siunasi hänet. Kesä oli hirveän kaunis ja kuuma. Istuin vanhempieni puutarhassa ja ihmettelin. Tuntui, ettei surulla ole pohjaa. Syytin Katrin kuolemasta itseäni. Miksi en ollut mennyt suoraan keskussairaalaan? Siellä tyttäreni olisi pelastunut.

Eräs iäkäs henkilö sanoi, että kuule Eeva, sä olet nuori ihminen, sulla on vielä elämä edessä. Ajattelin, että miten joku voikin sanoa niin ikävästi. Olin varma, etten koskaan enää mene naimisiin. Olin kokenut suuren rakkauden Juhan kanssa, ja hän oli jättänyt minut. Lapsuuden unelmani oli saada monta lasta, ja nyt esikoiseni oli kuollut.

Päätin, että se oli siinä. Ihmisen täytyy nöyrtyä ja sopeutua siihen, mitä elämä tuo.

Pystyin suhteuttamaan omaa tuskaani, kun kuuntelin vanhusten poliklinikalla potilaideni elämäntarinoita. En ollut ainoa, jota maailma oli kohdellut kurjasti. Moni heistä oli kokenut ensimmäisen maailmansodan, talvi- ja jatkosodan sekä espanjantaudin.

Päätin, etten voi jäädä vain suremaan. Kun sisarukseni ja ystäväni saivat lapsia, en kokenut kateutta. Ajattelin, etteivät omat lapset ole ihmisyyden mitta.

Seuraavana vuonna lähdin erikoistumaan lastenlääkäriksi. Käytin energiani työntekoon ja kunnallispolitiikkaan. Päivystyksiä lastenklinikalla oli paljon, ja työpäivät olivat pitkiä. Se oli pelastautumiskeinoni. Sain myös potilaistani voimaa. Lapset ovat niin aitoja, rehellisiä ja täynnä iloa.

Hetken mietin adoptiota, mutta mieheni kummitäti sanoi napakasti, ettei kenenkään tilalle voi ottaa toista.

Vuonna 1979 minut valittiin kansanedustajaksi. Olin oppinut lapsuudestani, että naiset voivat tehdä mitä vain ja kunnon ihminen osallistuu politiikkaan. Äitini oli maatalon emäntä, kuuden lapsen äiti ja farmaseutti. Hänkin oli kunnanvaltuustossa.

Kansanedustajana minulle oli luonnollista keskittyä lapsiperheiden tilanteen parantamiseen. Se antoi paljon motivaatiota.

Suru mieheni ja tyttäreni kuolemasta pulpahteli välillä pintaan. Joskus en miettinyt asiaa pariin vuoteen, sitten kaipaus nousi taas. Tajusin, ettei menetyksiä voi surra kerralla loppuun ja päättää, että nyt ei enää muistella vanhoja. Olin surrut pitkään myös silloin, kun minua kolme vuotta nuorempi siskoni jäi yhdeksänvuotiaana auton alle ja kuoli.

Välillä istuin keittiössäni ja koin kauheaa yksinäisyyttä, mutta en tahtonut altistaa itseäni rakkaudelle. En halunnut pettyä uudelleen. Niin kuitenkin kävi, että 15 vuoden kuluttua mieheni kuolemasta rakastuin toimittaja Pentti Manniseen.

Aluksi vastustelin suhdetta ja pelkäsin, mitä käy. Kun sain tietää olevani raskaana, se oli iloinen yllätys, mutta koin myös epäuskoa. Tiesin, että 44-vuotiaana synnyttäjänä riskit ovat moninkertaiset sekä vauvalla että itselläni. Pidin raskauden julkisuudelta salassa, sillä ajattelin, että tuskinpa tästäkään mitään tulee.

Kun keskusta sai keväällä 1991 vaalivoiton, ruvettiin käymään hallitusneuvotteluja. Olin ollut 1980-luvulla ministerinä. Mietin, pitäisikö sanoa, etten ole tällä kertaa käytettävissä, sillä vauvani syntyy kesäkuussa.

Pidin raskauden julkisuudelta salassa, sillä ajattelin, että tuskinpa tästäkään mitään tulee.

Pelkäsin kuitenkin, että jos elän varmana siitä, että kaikki sujuu hyvin, lapselleni tapahtuu jotain pahaa. Päätin olla niin kuin vauva ei olisikaan tulossa, ja minusta tuli sosiaali- ja terveysministeri.

Kun hallitus oli nimitetty, menin kysymään virkamieheltä, miten äitiysloman kanssa toimitaan. Hän vastasi, että tämä on nyt vähän vaikeaa. Ministerillä ei voi olla äitiyslomaa. Kenellekään ei ilmeisesti ollut tullut mieleen, että ministeri voisi olla raskaana.

Pelkäsin vauvani puolesta siihen asti, kunnes hän syntyi ja minulle sanottiin, että vauva on terve. Sen jälkeen en enää stressannut Josefiinan voinnista. Käytin 28 kesälomapäivääni äitiyslomaan. Sen jälkeen äiti oli onneksi apunani, ja mieheni piti isyyslomaa ja hoitovapaata.

Kun Eeva Kuuskoski oli ministeri ja pienen vauvan äiti, hän koki, että hänen selviytymistään töistä tarkkailtiin. Monen mielestä hänen paikkansa olisi ollut kotona.

Josefiina oli kaksi kuukautta, kun budjettiriihi Smolnassa pidettiin suuren laman kynnyksellä. Puolueiden edustajat neuvottelivat, ja ministerit kävivät esittämässä heille säästökohteitaan. Jälkeenpäin olen lukenut Iiro Viinasen muisteloista, että aina, kun oli vuoroni, herrat pitivät tauon. Tauko kesti sen aikaa, että minun piti mennä taas imettämään. He eivät ilmeisesti halunneet käydä kanssani keskusteluja sosiaalipolitiikasta. Minulla olisi ollut eri leikkauskohteita kuin heillä.

Aina, kun budjettiriihessä oli vuoroni, herrat pitivät tauon, kunnes minun piti mennä taas imettämään.

Imetin Josefiinaa seitsemän kuukautta. Asuimme Töölössä, ja kävin neljän tunnin välein hänen luonaan. Maakuntamatkoilla mieheni oli usein mukana hoitamassa tytärtämme.

Ministerivuoteni aikana en myöhästellyt. Koin, että pienen vauvan äitinä minun selviytymistäni töissä tarkkailtiin.

Välillä debatoin kolmelta yöllä eduskunnassa, vaikka olisi ollut järkevää jäädä kotiin. Pelkäsin haukkuja siitä, miksi ministeri ei ole paikalla. Halusin tehdä kaiken viimeisen päälle senkin takia, että oli niin harvinaista olla vauvan äiti politiikassa. Pieni vauva tarvitsee äidin kotiin, lehdissä kirjoiteltiin.

Monesta asiasta huomasi, että politiikan arkiset käytännöt olivat muotoutuneet miesten ehdoilla. Jo ensimmäisellä kaudellani ministerinä ihmettelin, miksi vapunaattona oli aamupäivällä lisäbudjettineuvotteluja. Minä olisin halunnut siivota ja laittaa kotia. Kerran sanoin Ahti Pekkalalle, että nyt keksin, miksi järjestät kokouksia aina aattona: vaimosi varmaan siivoaa teillä kotona. Eivät miehet osallistuneet silloin kodinhoitoon.

Erosin hallituksesta, kun Josefiina oli vajaan vuoden. Kaikki ajattelivat, että minun piti lähteä vauvaa hoitamaan. Se loukkasi. Olinhan kirjoittanut kahden liuskan erokirjeen, jossa kerroin lähteväni siksi, että en saanut vaikuttaa säästöpäätöksiin. Ymmärsin hyvin, että piti säästää, mutta minua ei kelpuutettu keskusteluihin mukaan.

Monesta asiasta huomasi, että politiikan arkiset käytännöt olivat muotoutuneet miesten ehdoilla.

Olin Mannerheimin lastensuojeluliiton pääsihteeri koko Josefiinan lapsuuden ja nuoruuden. Olin liiankin työorientoitunut. Minulla oli paljon matkoja ja viikonlopputöitä, ja kannoin siitä huonoa omaatuntoa. Mutta tyttäreni vietti aikaa isänsä kanssa. Jonkin verran he jopa siivosivat.

Tyttäreni aikuistuttua hänestä on kasvanut tasavertainen kumppanini. Tuntuu kivalta, kun tytär soittaa ja kysyy mielipidettäni vaikkapa työhön liittyvissä valinnoissa. En välttämättä osaa vastata, mutta voin tehdä hyviä kysymyksiä ja ajatella hänen kanssaan ääneen.

Josefiinalla ei ole lapsia, mutta minusta on tullut Pentin kautta bonusisoäiti. Nykyaika tuntuu nyt 75-vuotiaana joskus minulle vieraalta, mutta ymmärrän sitä paremmin tyttäreni, bonuslasteni ja bonuslastenlasteni kautta. He ovat tuntosarveni maailmaan.

Pikku Katri kulkee yhä ajatuksissa mukanani. Kun tapaan 70-luvulla syntyneen ihmisen, ajattelen, että tyttäreni olisi nyt suurin piirtein hänen ikäisensä. Koen kaipuuta, en surua. Läheisiäni on menehtynyt jo paljon, mutta kristillinen maailmankatsomus tuo minulle lohtua ja toivoa.

Elämä on kiertokulkua. Joillain on lyhyempi ja toisilla pidempi matka. Yritän iloita jokaisesta päivästä ja uusista sukupolvista.”

Linda Kouva kokee olevansa lempeä ja jämpti äiti. Hän haluaa opettaa lapsilleen erilaisuuden hyväksymistä.

Lyhytkasvuinen Linda Kouva pelkäsi lapsettomuutta ja päätyikin suurperheen äidiksi

”Kun olin nuori, mietin, löydänkö koskaan kumppania erilaisuuteni takia. Olen synnynnäisen luustonkehityshäiriön vuoksi lyhytkasvuinen, ja pituuteni on 113 senttiä.

Teini-ikäisenä katselin poikia ja koin ihastuksia, mutta se ei ollut koskaan molemminpuolista. Ajattelin sen johtuvan pituudestani, sillä kaverini alkoivat seurustella. Erilaisuuteni hyväksyminen oli minulle vaikeaa. Molemmat vanhempani ovat normaalipituisia, enkä tuntenut muita lyhytkasvuisia.

Teini-ikäisenä katselin poikia ja koin ihastuksia, mutta se ei ollut koskaan molemminpuolista.

Haaveilin omasta perheestä ja lapsista, mutta minua jännitti, olisiko raskaus minulle fyysisesti mahdollinen. Osalla lyhytkasvuisista pituus tai luuston rakenne voivat estää sen. Jos on hyvin pieni, lapsi ei mahdu kasvamaan vatsassa, eikä raskaus ole välttämättä turvallinen.

Teini-ikäisenä menin äitini kanssa perinnöllisyyslääkärin vastaanotolle. Lääkäri sanoi, ettei minulla ole fyysistä estettä raskauteen. Se oli suuri helpotus.

14-vuotiaana osallistuin ensimmäistä kertaa lyhytkasvuisten tapahtumaan. Se, etten olekaan ainoa, oli tärkeä kokemus. Tuntui, että kuulun porukkaan, eikä minua jätetty ulkopuolelle niin kuin koulussa.

Tutustuin tapaamisissa myös lyhytkasvuiseen Timoon. Ihastuin hänen ulkonäköönsä ja sosiaaliseen, avoimeen ja huumorintajuiseen luonteeseen. Kun olin 19-vuotias, aloimme seurustella.

Osa lyhytkasvuisista haluaa normaalimittaisen puolison, mutta minä en koskaan ajatellut niin. Jos kolahtaa, niin kolahtaa.

Olimme tiiviisti yhdessä alusta lähtien. Kolme kuukautta seurusteltuamme lähdimme lomalle Pärnuun. Tuntui, että kultasepänliikkeitä oli joka kulman takana, ja päätimme kihlautua. Kahden kuukauden päästä muutimme virallisesti yhteen.

Olimme varmoja, että lapsestakin tulee lyhytkasvuinen.

Minä aloin opiskella catering-alaa ja Timo erä- ja luonto-oppaaksi. Kun opintomme olivat hyvässä vaiheessa, ajattelimme, että lapsikin voisi tulla. Koska sairaudet, jotka aiheuttavat mieheni ja minun lyhytkasvuisuuden, ovat perinnöllisiä, olimme varmoja, että lapsestakin tulee lyhytkasvuinen. Meillä ei kuitenkaan ollut huolta lapsen terveydentilaan liittyen, sillä olimme muuten terveitä.

Kului kolme vuotta, mutta raskautta ei kuulunut. Se oli stressaavaa. Menimme tutkimuksiin, eikä meistä löytynyt vikaa. Varasimme ajan lapsettomuushoitoihin, ja mietin jo sitäkin, onko lyhytkasvuisuus este adoptiolle. Mutta 24-vuotiaana huomasin olevani raskaana.

Olin varautunut siihen, että terveydenhuollossa meihin suhtaudutaan negatiivisesti, sillä olin kuullut muilta lyhytkasvuisilta syyllistämisestä: mitä te nyt rupeatte perhettä perustamaan. Minulla oli ensimmäiseen ultraan mennessä jo palopuhe valmiina, jos joku sanoo jotain ikävää, mutta saimmekin hyvää kohtelua.

Linda Kouva asuu miehensä ja neljän lapsensa kanssa Somerolla.

Alatiesynnytys ei ollut kokoni takia mahdollinen, joten esikoispoikamme Tuukka syntyi sektiolla. Hän alkoi kasvaa kasvukäyrien mukaisesti. Yllätys oli suuri, kun hän olikin normaalikokoinen.

Äitiys oli haaveideni täyttymys. Olin valtavan onnellinen. Olin käynyt vuosia kuntosalilla, joten jaksoin kantaa vauvaa. Olimme hankkineet kevyen turvakaukalon, matalat lastenvaunut, joiden työntöaisan korkeutta voi säätää, sekä pinnasängyn, jossa on laskettava laita. Vaipat vaihdoimme sohvalla, sillä hoitopöydälle emme olisi ylettyneet.

Kun Tuukka kasvoi enkä jaksanut enää kantaa turvakaukaloa kotitalon toisella puolella olevalle parkkipaikalle, laitoin kaukalon matkarattaisiin, jotka työnsin autolle.

Halusin, että lapsellani on sisaruksia, ja saimme vielä kolme lasta. Nyt he ovat 11-, 9-, 7- ja 3-vuotiaita. Kolme vanhinta ovat normaalimittaisia, nuorin on lyhytkasvuinen. Sillä ei ole meille merkitystä, minkä kokoisia he ovat. Olen hirveän ylpeä jokaisesta. Kaikki paitsi kuopuksemme ovat jo kasvaneet minusta ohi. Kaupassa voin pyytää heiltä apua, jos tarvitsen jotain ylähyllyltä.

Jos olemme perheen kanssa ulkona ja meitä tuijotetaan, varsinkin vanhin lapsemme haluaa puolustaa meitä. Olen sanonut, että ei tarvitse. Kerran jotkut nuoret osoittelivat minua kaupassa, ja Tuukka tokaisi, että etteks te oo ennen ihmistä nähny. Sanoin, että hienoa, kun puolustat, mutta ilkeästi ei saa sanoa takaisin.

Minua luullaan helposti lapseksi kokoni takia, ja yllättäviäkin tilanteita on tullut. Kun työnsin esikoista vaunuissa, luultiin, että hän on sisarukseni. Kerran eräs vanhempi nainen kysyi, että mihin sä olet vauvaa viemässä.

Kun työnsin esikoista vaunuissa, luultiin, että hän on sisarukseni.

Välillä minua jäädään katsomaan, kun hyppään seitsemänpaikkaisen automme rattiin. Olen odottanut, milloin joku tulee pysäyttämään minut.

Koen olevani rakastava, lempeä ja jämpti äiti. Opetan lapsille erilaisuuden hyväksymistä. Sitä, että ketään ei jätetä ulkopuolelle. En hyväksy, että lapsiani kiusataan, enkä sitä, että he kiusaavat.

Nautin arjesta suurperheen äitinä. Kuskaan lapsia jääkiekkoon ja telinevoimisteluun, käymme laavulla grillaamassa ja sienestämme. Kesäisin reissaamme Suomessa asuntoautolla. Viime kesänä ajoimme Rovaniemelle ja Ranuan eläinpuistoon. Tuurin kyläkauppaan pitää päästä joka kesä.

Työskentelen kehitysvammaisten palveluasumisyksikössä keittiövastaavana ja opiskelen lähihoitajaksi työn ohessa. Kun kaipaan omaa aikaa, lähden lenkille tai hierojalle.

Asumme tavallisessa paritalossa. Yletän laittamaan ruokaa steppilauta korokkeena. Kun nuorimmainen kasvaa, näemme, tarvitseeko asuntoon tehdä muutostöitä hänen takiaan.

Halusin nuorena saada monta lasta, ja haaveeni toteutui. Elän unelmaani.”

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Sunnuntai