Suljetun osaston ovivahdit

Kun ihminen päätyy pakkohoitoon, ollaan myöhässä. Silti sairaita tai meitä omaisia ei kuunnella ajoissa, kirjoittaa toimittaja Satu Vasantola.

28.5. 14:00

Suljetun osaston ovella äänimaisema muuttuu. Sisällä osastolla avainniput kilisevät hoitajien askelten tahdissa. Muistan nuo äänet tarkkaan, sillä olen kuullut ne monesti, kun olen käynyt vierailulla omaiseni luona.

Olen toimittanut hänet pakkohoitoon usein. Joskus avuksi on tarvittu poliisia, kun maaninen ja harhainen ihminen ei ole itse ymmärtänyt olevansa sairas vaan uskonut murhaajaliigan jahtaavan häntä.

Noihin hetkiin liittyy ristiriitaisia ajatuksia. Onko minulla oikeutta toimittaa toista ihmistä lukkojen taakse? Miltä se tuntuu ihmisestä, joka muutenkin kokee olevansa vainottu? Miksi hän luulee minua murhaajaksi? Miksi emme saaneet apua aiemmin?

Samalla suljetun osaston ovet tuovat helpotuksen. Kun lukko loksahtaa selkäni takana, tiedän, että lähiviikkojen ajan on rauhallista ja omainen turvassa, hänen mielensä tasaantumassa.

Jos siis käy niin hyvin, että sairas pääsee sairaalaan.

Alkukesä on meille usein ankaraa aikaa, sillä mania alkaa valon lisääntyessä, jos on alkaakseen. Ensin tulee pieniä vihjeitä. Puhe kiihtyy, kiroilu lisääntyy, uhkapelit houkuttavat.

Silloin on kiire, sillä ensimerkeistä psykoosiin on vain parin viikon matka.

Jos lääkitystä säädettäisiin ajoissa, voitaisiin todennäköisesti välttyä vainoharhoilta, vaaratilanteilta ja pitkältä pakkohoidolta. Mutta juuri silloin ovet sulkeutuvat edessämme.

”Ei vaikuta vielä pahalta”, sanoi lääkäri päivystyksessä. ”Mutta kun minä ammattilaisena en näe merkkejä”, todettiin yhtenä toisena kertana.

Niinpä lääkitystä ei säädetä.

Ei auta, vaikka sairas itsekin sanoo huomanneensa manian nousevan. Eikä auta, vaikka me omaiset vakuutamme, että tunnistamme sairauden merkit.

Hoitoa saa vasta, kun tilanne on mahdoton. Eikä aina silloinkaan.

Venla Kuoppamäen tuore tietokirja Sun poika kävi täällä kertoo Kuoppamäen parikymppisen pojan tarinan. Kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastanut Oskari päätyi maanisena useita kertoja suljetulle osastolle. Monta kertaa hän karkasi sieltä heti, kun sai ulkoiluluvan.

Siksi Kuoppamäki pyysi, ettei lupaa annettaisi ennen kuin harhat olisivat hälvenneet. Lupa annettiin silti, ja Oskari karkasi. Sillä karkumatkallaan hän myös kuoli.

Kirjaa lukiessa itketti ja suututti.

Tarkoitukseni ei ole haukkua lääkäreitä tai hoitajia. Olen vuosikymmenten aikana tavannut upeita ammattilaisia. Sekin kokenut ja lempeän jämäkkä hoitaja Husin Psykiatriakeskuksessa, joka kysyi, onko sairauden seuranta tosiaan ollut kaikki nämä vuodet teidän omaisten vastuulla. Ja järjesti sitten niin, että omaiseni pääsi ensimmäistä kertaa avohoidon piiriin.

Ajattelen tätä hoitajaa lämmöllä usein. Mutta hoidon saamisen ei pitäisi olla kiinni siitä, sattuuko tapaamaan väsyneen vai antaumuksellisen ammattilaisen. Molempia on aina, ja järjestelmän on silti toimittava.

Paljon on toki tehtykin. Itsemurhat on saatu vähenemään. Kelan korvaamaa kuntoutuspsykoterapiaa saa nyt helpommin kuin kymmenen vuotta sitten.

Mutta kaikkein vaikeimmin sairaat ovat liian usein heitteillä tai väsyneiden omaisten varassa. On myös niin, että köyhällä on huomattavasti suurempi todennäköisyys päätyä psykiatriseen sairaalahoitoon kuin hyvätuloisella.

”Mitä pienemmät vuositulot, sitä suurempi oli ensimmäisen psykiatrisen sairaalahoidon todennäköisyys”, kirjoitti sosiaalipsykiatrian professori Sami Pirkola Lääkärilehdessä pari vuotta sitten.

Syyt ja seuraukset ovat epäilemättä monimutkaiset, mutta aika kylmä fakta tämä on.

Niin kauan kuin muistan Suomessa on puhuttu siitä, että terveydenhuoltoon tarvitaan lisää lääkäreitä ja hoitajia. Näin voi olla, ja psykiatriassa näin on takuuvarmasti.

Osa ongelmista voisi silti ratketa myös muilla keinoin, jopa helposti ja halvalla. Esimerkiksi kirurgiassa on onnistuttu ehkäisemään hoitovirheitä ja pelastamaan ihmishenkiä yksinkertaisella keinolla. Oivalluksen takana tosin on monimutkainen tarina.

Syksyllä 1935 Yhdysvaltain ilmavoimat oli valitsemassa uutta pommikonemallia. Ennakkosuosikki oli Boeingin kone, joka kuitenkin rysähti maahan esittelylennolla kesken nousun. Viidestä miehistön jäsenestä kaksi kuoli.

Koneesta ei löytynyt teknistä vikaa, ja lentäjä oli kokenut. Hän oli kuitenkin unohtanut vapauttaa koneen ohjauspintojen lukituksen, jolloin koneesta tuli ohjauskelvoton.

Turman jälkeen Boeingilla mietittiin, miten turvallisuutta voitaisiin parantaa ja samalla estää firman konkurssi. Lentäjät keksivät yksinkertaisen ratkaisun: tarkistuslistan. Siihen merkittäisiin kaikki asiat, joiden toimivuus oli tarkistettava ennen lentoon lähtöä, jopa ne kaikkein itsestäänselvimmät.

Vuosikymmeniä myöhemmin tarkistuslistat otettiin käyttöön myös kirurgiassa. Onko potilaan lääkitykset ja allergiat varmistettu? Entä se, kumpi käsi tai jalka leikataan?

Kirurgi ja Harvardin yliopiston lääketieteen professori Atul Gawande on yksi tarkistuslistojen isistä. Muutama vuosi sitten hän kirjoitti kirjan kuolemasta ja haastatteli sitä varten pariasataa kuolemaa lähestyvää potilasta ja heidän perheenjäseniään.

Haastattelujen oppi oli sekin yksinkertainen: ihmiset eivät puhuneet kuolemasta vaan elämästä sitä ennen.

Kun lääkärit keskittyvät taistelemaan potilailleen mahdollisimman paljon lisäaikaa, he unohtavat samalla kysyä, mitä ihminen elämältään toivoo. Yksi tahtoo opettaa pianonsoittoa, toinen syödä jäätelöä ja katsoa jalkapalloa.

Uskoisin, että psyykkisesti sairailla on yksi yhteinen toive: pärjätä ilman pakkohoitoa. Siinä me omaiset voisimme auttaa, jos meitä kuunneltaisiin ajoissa.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Sunnuntai