Pitääkö tästä vaieta?

Vääränlainen uutisointi voi lisätä itsemurhia, mutta toisessa vaakakupissa on lukijan oikeus tietoon, kirjoittaa toimittaja Venla Pystynen.

3.7. 0:00

Maaliskuussa, Earth Day -ympäristöpäivänä, 50-vuotias coloradolainen ilmastoaktivistiksi kutsuttu mies teki korkeimman oikeuden edessä Washingtonissa teon, joka johti hänen kuolemaansa.

Yhdysvaltalainen media uutisoi itsemurhasta yksityiskohtaisesti ja kertoi läheisten uskovan sen olleen protesti ilmastonmuutoksen vastaisten toimien riittämättömyydelle.

Median uutiskriteerien näkökulmasta se oli ymmärrettävää, mutta muun muassa tekotavasta kertominen saattoi silti olla vastuutonta. Julkisuutta saavat itsemurhat voivat nimittäin aiheuttaa jäljittelyä erityisesti nuorilla, sanoo Mieli ry:n kehitysjohtaja Kristian Wahlbeck.

”Varsinkin jos idoli tai julkkis tekee itsemurhan ja tekotapa mainitaan mediassa, tiedetään, että vastaava tekotapa lisääntyy toteutuneissa itsemurhissa ja itsemurhayrityksissä”, hän sanoo.

Tutkimusten mukaan itsetuhoinen käytös johtuu biologisten, geneettisten, psykologisten, sosiaalisten sekä ympäristöön ja tilanteeseen liittyvien tekijöiden vuorovaikutuksesta.

Riskitekijöitä ovat psykiatrinen tai somaattinen sairaus, päihteiden käyttö, impulsiivisuus sekä varhaiset negatiiviset kokemukset, kuten hyväksikäyttö ja kaltoinkohtelu. Riskiä lisäävät myös yksinäisyys, taloudellinen ahdinko, lapsuudenperheessä tapahtunut itsemurha ja henkilön aiempi itsemurhayritys.

Usein itsetuhoiset ihmiset, jopa vakavasti masentuneet, epäröivät itsemurhaa viime hetkeen. Heissä taistelee halu elää ja päättää kärsimys. Herkässä tilassa median yksityiskohtaiset ja dramatisoivat itsemurhakertomukset voivat vaikuttaa päätökseen. Ilmiötä on selitetty jäljittelykäyttäytymisellä.

Sosiologi David P. Phillips loi vuonna 1974 käsitteen Werther-efekti. Nimi viittaa Goethen vuonna 1774 julkaistuun romaaniin Nuoren Wertherin kärsimykset, jossa onneton rakkaustarina päättyy itsemurhaan. Teoksen ilmestyttyä samalla tavalla tehtyjen itsemurhien on väitetty lisääntyneen useissa Euroopan maissa.

Phillips alkoi tutkia sanomalehtien itsemurhauutisointia Briteissä ja Yhdysvalloissa vuosina 1947–68. Hän huomasi, että itsemurhat lisääntyivät uutisia seuranneiden viikkojen aikana. Määrä kasvoi yhä, jos itsemurhasta kerrottiin lehdissä monena päivänä ja etusivulla.

Wahlbeckin mukaan tämän jälkeenkin useissa kymmenissä tutkimuksissa on osoitettu vakuuttavasti, että itsemurhaluvut nousevat median itsemurhauutisoinnin seurauksena. Sen sijaan Goethen romaanin aiheuttamasta laajasta itsemurha-aallosta ei ole tutkimuksessa löytynyt uskottavia todisteita.

PITÄISIKÖ itsemurhista siis vaieta mediassa?

Ei, vastaa Wahlbeck. Itsemurhien ja niiden ehkäisymahdollisuuksien käsitteleminen vähentää ilmiöön liittyvää stigmaa ja helpottaa avun hakemista.

Vastuullinen uutisointi voi jopa vähentää itsemurhia, ja sitä kutsutaan Papageno-vaikutukseksi. Nimi tulee Mozartin Taikahuilu-oopperasta, jossa nuori Papageno aikoo tappaa itsensä, kun luulee menettäneensä rakastettunsa. Kolme poikaa kuitenkin pelastaa miehen ja auttaa löytämään muita selviytymiskeinoja.

Papageno-vaikutuksen todisti empiirisesti Thomas Niederkrotenthalerin tutkimusryhmä vuonna 2010. Ryhmä tutki itävaltalaisia sanomalehtiä ja havaitsi itsemurhien vähentyneen, kun oli julkaistu juttuja, joissa kuvattiin itsemurhaa miettineitä mutta myönteisiä selviytymistapoja löytäneitä ihmisiä.

Asiantuntijoiden mukaan ei olekaan vahingollista kertoa, millä keinolla itsemurhaa on suunniteltu tai miten sen yritys on tehty, jos korostetaan selviytymistä.

Wahlbeckin mielestä suomalaisessa mediassa käsitellään itsemurhia pääosin vastuullisesti. Julkisen sanan neuvosto julkaisi vuonna 2020 muiden media-alan järjestöjen ja THL:n kanssa itsemurhien uutisointia koskevan muistilistan. Siinä kehotetaan välttämään tekotavan tai tarkan tekopaikan mainitsemista, ”jos niiden kertomiseen ei ole erityistä perustetta.”

Tekotapoja uutisoidaan silti yhä, myös Helsingin Sanomissa. Kun lähetän Wahlbeckille tästä esimerkkejä, hän sanoo, ettei näe tekotavan kertomisen tuovan juttuihin lisäarvoa.

”Ilmoittamatta jättäminen olisi ehkä jopa säästänyt jonkun ihmisen elämän”, hän sanoo.

HS:n päätoimittajan Antero Mukan mukaan uutispäällikkö tekee ratkaisun itsemurhista uutisoimisesta ja tekotavan kertomisesta aina tapauskohtaisesti.

”Kategorinen kielto ei ole useinkaan journalistisesti kestävä tie. Suojelupyrkimystä on heijasteltava suhteessa lukijan oikeuteen tietää”, hän sanoo.

Tärkeintä on journalistinen harkinta siitä, minkä viestin juttu välittää ja tarjotaanko sen yhteydessä esimerkiksi yhteystietoja avun saamiseksi.

Itsemurhien uutisoinnin kompleksisuuden huomaa coloradolaismiehen kuolemasta. Kun tieto levisi, hänen ystävänsä kirjoitti Twitterissä, ettei kyseessä ollut itsemurha, vaan myötätunnon teko. Aktivisti oli buddhalainen, ja teko, joka hänet tappoi, on buddhalaisuuden harjoittamisen äärimmäinen muoto. Sen tarkoituksena on kantaa kärsimystä kaikkien puolesta ja herättää.

Mutta kuinka selittää asia kertomatta aktivistin kuolinsyytä?

Kysymys on vaikea, kun vaakakupeissa ovat yleisön oikeus tietoon ja itsetuhoisten suojeleminen. Psykiatrina Kristian Wahlbeck kallistuu jälkimmäisen kannalle.

”En pitäisi mahdottomana, että nuori ilmastoaktiivi, joka kokee suurta toivottomuutta, voisi saada uutisoinnista kimmokkeen ryhtyä samanlaiseen tekoon.”

Mieli ry:n kriisipuhelimeen voi soittaa nimettömänä ja luottamuksellisesti kellon ympäri. Numero on 09 2525 0111. Mieli ry:llä on myös Itsemurhien ehkäisykeskus, joka tarjoaa apua itsemurhaa yrittäneille, heidän läheisilleen sekä itsemurhan tehneiden omaisille.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Sunnuntai