Miksi nainen ei voi olla musta hevonen

Politiikassa kelpaa ulkopuolinen yllättäjä, jos se on musta ori. Mustassa tammassa ei ole samaa messiaanista vetovoimaa, kirjoittaa Annamari Sipilä kolumnissaan.

23.6. 2:00 | Päivitetty 23.6. 14:58

Presidentinvaalien asetelma alkaa niin sanotusti selkeytyä (HS 21.6.). Pääministeri Sanna Marin (sd) on kieltäytynyt jämäkästi koko kisasta. Suomen pankin pääjohtaja Olli Rehn (kesk) on ykkösehdokas, ja perässä tulee muita mahdollisia, politiikan monissa liemissä marinoituja kokeneita kandidaatteja.

Alkuvuoden kyselyjen (IS 27.5. ja Yle 28.3.) perusteella äänestäjillä näkyy kuitenkin olevan myös mustan hevosen nälkää. Suosikkiehdokkaiden listoilla on keikkunut politiikan ulkopuolelta tulevia nimiä aina suurlähettiläs Mikko Hautalasta Ulkopoliittisen instituutin johtajaan Mika Aaltolaan.

Leimallista näille mustille hevosille – eli ulkopuolelta tuleville epätodennäköisille yllättäjille – tuntuu aina olevan se, että ne ovat mustia oreja. Mustia tammoja ei sen sijaan näy.

Pelkkä ajatuskin mustasta tammasta sotii politiikanteon logiikkaa vastaan. Naisen ei sovi rynniä varoittamatta pusikoista ja yllättää.

Kenelle nyt tulisi mieleen sanoa, että ”tiedäthän sen kokeneen ja terävän naisdiplomaatin, en nyt muista nimeä eikä kukaan äänestäjäkään muista, mutta hänestä tulisi hyvä presidentti”. Tai että ”se instituutin tyyppi kommentoi taas tosi hyvin Venäjää telkkarissa, se nainenhan on täyttä rautaa ja presidenttiainesta”.

Kun musta hevonen on musta ori, on hän uusi jännittävä mahdollisuus. Jos taas musta hevonen on musta tamma, on hän kaksinkertainen riski: nainen ja tuntematon.

Entinen demarivaikuttaja Ulpu Iivari sivusi samaa asiaa Eveliina Talvitien kirjassa Keitäs tyttö kahvia: Naisia politiikan portailla (2013). Iivari pohti sarkastiseen sävyyn miesten tunteiden ensisijaisuutta ja politiikan kaksoisstandardeja: ”aina voi kysyä, olisiko Martta Ahtisaari valittu presidentiksi tai Pauliina Lipponen pääministeriksi”.

Ainakaan rouva Martta Ahtisaaresta ei olisi ikinä tullut Suomen presidenttiä vuonna 1994. Äänestäjät eivät olisi koskaan valinneet tuntematonta, Namibiassa ansioitunutta naisopettaja-diplomaattia valtionpäämieheksi. Martan sijaan presidentinlinnaan olisi kannettu riemusaatossa porvarillinen puolustusministeri Elias Rehn.

Kaikki kunnia Martti Ahtisaarelle ja hänen elämäntyölleen, mutta Marttana hän ei olisi kelvannut.

Miksi sitten mustat orhit kelpaavat, mutta mustat tammat eivät?

Miesyllättäjässä on korskeaa messiaanista vetovoimaa. Hän vetoaa tunnetasolla, vaikka äänestäjä kuinka perustelisi valintaansa järkisyillä. Vanhoissa taruissakin tuntematon ylväs ritari tulee jostain kaukaa ja pelastaa. Hänen edessään voi hyvällä omallatunnolla ja kunnian kärsimättä polvistua raavaskin mies.

Naisyllättäjä ei saa myyteistä samanlaista myönteistä työntöapua. Pikemminkin päinvastoin.

Ei ole tapana ajatella, että jollain työelämän saralla ansioituneesta suht tuntemattomasta naisesta olisi mitä todennäköisimmin samalla myös korkeisiin poliittisiin johtotehtäviin. Herran isä, eihän hän pääse välttämättä edes oman alansa johtotehtäviin.

Sanotaan, että yritysmaailman tasa-arvo on saavutettu, kun keskinkertaisetkin naiset saattavat päästä hyväpalkkaisiin ja haluttuihin johtotehtäviin. Mustan tamman testi puolestaan kertoo, kuinka pitkällä tasa-arvo on politiikassa: kelpaako varteenotettavaksi presidenttiehdokkaaksi nainen, joka sanoi joskus jotain fiksua jossain, vaikka harva muistaa varmasti hänen nimeään tai tunnistaa naamaansa, puoluekannasta puhumattakaan.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Sunnuntai