Älä tule paha kohu, tule hyvä kohu

Kohut leimataan usein halpamaiseksi panetteluksi, mutta niistä parhaat ovat demokratian kannalta tärkeitä, kirjoittaa Satu Vasantola kolumnissaan.

23.6. 2:00 | Päivitetty 23.6. 14:58

Eräs tuttavani ei koskaan kävele punaisia valoja päin. Ei edes myöhään yöllä, kun kaupunki on vaipunut uneen eikä kaduilla näy juuri muita kuin kivijalkojen vierustoilla vilistäviä rottia.

Tuttavalla on varovaisuuteensa hyvät syyt. Hän tekee työtä, joka tuo vihollisia. On monia, jotka toivovat hänelle potkuja ja ovat valmiit kampittamaan hänet pienestäkin virheestä.

Koskaan ei voi tietää, mistä kohu nousee ja mihin se päätyy.

Alkukesän aikana on kohistu talousrikoksista tuomittujen saamista koronatuista, pääministerin pöksyjen kuvaamisesta, Amber Heardin ja Johnny Deppin oikeudenkäynnistä, Olympiakomitean häirintäjutun salailusta, kansanedustaja Wille Rydmanin epäasiallisesta käytöksestä, kirjallisuuslehden virheestä ja eläkeyhtiö Ilmarisen entisen työntekijän syrjintäväitteistä.

Ilmarista koskeva kohu alkoi somesta. Yrityksen entinen työntekijä kertoi Linkedinissä saaneensa Ilmarisesta lähtöpassit vähän ennen koeajan päättymistä ja vain muutama päivä sen jälkeen, kun oli kertonut pomolleen menneensä naimisiin miehen kanssa.

Työntekijän mukaan pomo oli vastannut, että homot voivat mennä Varmaan töihin.

Tapaus uutisoitiin, ja some kohisi. Ilmarinen sanoi selvittäneensä asiaa. Sen mukaan työntekijän väitteiden tueksi ei löytynyt näyttöä.

Todistajia ei ollut. Työntekijä pysyi väitteissään.

Tehtiin uusia uutisia, ja some kohisi jälleen. Sadat kommentoijat tuntuivat tietävän, kuka tapauksessa valehteli. Tosiasiassa meistä kukaan ei voi tietää, mitä Ilmarisessa tapahtui.

Varman tietämisen vimma on yksi kohujen pelottavimmista puolista.

Kun uutinen Rydmanista julkaistiin, Twitter täyttyi välittömästi kommenteista, joissa vaadittiin ”valehtelevia naisia” vastuuseen. Puhuttiin katkerien naisten kostosta ja poliittisesta ajojahdista, pyrittiin ohjaamaan keskustelu kaikkialle muualle kuin kohun ydinasiaan: seksuaaliseen häirintään ja sen estämiseen.

Kun Päivi Räsänen sai syytteen kiihottamisesta kansanryhmää vastaan, useimmista somekommenteista pystyi päättelemään kirjoittajan konservatiivisuuden asteen ja suhteen uskontoon. Konservatiivikristityt julistivat sanan- ja uskonnonvapauden menetetyiksi, ihmisoikeuksien puolustajat korostivat seksuaalivähemmistöjen oikeutta syrjimättömyyteen. Harva jaksoi muistuttaa, että kyse oli kolmen tärkeän perusoikeuden – yhdenvertaisuuden, sananvapauden ja uskonnonvapauden – kolarista.

Kohun kuohuissa kaikki yksinkertaistuu. Ihmisestä tulee roisto tai sankari, viaton uhri tai hirviömäinen rikollinen. Kun vuosia kuluu, yksityiskohdat sumenevat ja kuvasta katoavat viimeisetkin sävyt.

Tosielämässä sävyjä on aina.

Näistä syistä kohuja ja skandaaleja on tapana paheksua. Niitä pidetään vainona, valheina ja likaisena juoruiluna. Silloin unohtuu, että kohuilla on olennainen merkitys demokratian kannalta.

Ne nostavat esiin vallankäyttäjien väärinkäytöksiä ja taloudellista suhmurointia. Ne kertovat meille jotain olennaista siitä, mitä maassa tapahtuu, kenellä valta on ja miten sitä käytetään, ketä kuunnellaan ja kenen sanaa uskotaan.

Tärkeimmissä kohuissa onkin kyse juuri vallasta, rahasta ja luottamuksesta.

Kyllähän kohut välillä väsyttävät. Niiden virta tuntuu olevan loputon, ja myllytyksen käynnistyessä kohtuus ja suhteellisuudentaju jäävät nopeasti jalkoihin. Rikokset, virheet, valheet ja vahingot menevät somekeskusteluissa iloisesti sekaisin.

Joskus kohu paisuu suhteettoman suureksi ja sometuomioistuin raakkuu paheksuntaansa asiasta, josta ei tiedä mitään. Näin kävi kesäkuun alussa, kun pienen kirjallisuuslehden avustaja tulkitsi romaanin tapahtumien kertovan kirjailijan elämästä ja julisti jutussaan kirjailijan isän kuolleeksi.

Isä elää, joten virhe oli paha. Se oli silti tahaton eikä tosiasiassa vahingoittanut ketään, mikä ei estänyt sometuomareita ryntäämästä asian kimppuun. Potkuja vaadittiin ties kenelle, ja valehteleviksi niljakkeiksi haukuttiin nekin, jotka tekivät parhaansa virheen korjaamiseksi.

Näissä tilanteissa kaipaan joskus perinteisiä suurikokoisia paperisanomalehtiä, joissa jo etusivun taittoratkaisut pyrkivät erottamaan isot asiat pienistä. Isot käsiteltiin pitkästi, pienet lyhyesti. Eihän se täydellistä ollut, kaukana siitä, mutta sai siitä jotain pohjaa uutisten merkityksen arviointiin.

Parhaat kohut käsittelevät olennaisia asioita ja pakottavat muutokseen, joka on paljon suurempi kuin yhden ihmisen potkut.

Näin kävi, kun Helsingin huumepoliisin entisen päällikön Jari Aarnion rikokset paljastuivat sitkeän uutistyön ansiosta. Aarnio päätyi vankilaan, poliisi uudisti tietolähdetoimintaansa ja paransi sen valvontaa.

Hyvä kohu käynnistyi myös kymmenkunta vuotta sitten, kun selvisi, että vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä oli rippisalaisuuden varjolla peitelty lapsiin kohdistuneita seksuaalirikoksia. Skandaali nosti esiin vaiettuja rikoksia, rohkaisi uhreja tekemään rikosilmoituksia ja pakotti uskonyhteisön tekemään ohjeet ilmi tulevien hyväksikäyttötapausten varalle.

Vielä parempi olisi ollut, jos yhteisössä olisi alkanut keskustelu rakenteista. Onko toiminnassa jotain, joka mahdollistaa vallan väärinkäytön? Miten tiukat, seksiin liittyvät säännöt ja vallan keskittäminen miehille vaikuttavat asiaan?

Tällainen itsetutkiskelu tuntuu olevan vaikeaa lähes kaikille yhteisöille. Eivät kohutkaan ihmeisiin pysty.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Sunnuntai