Epäitsekkyyden uhrit

Toisten auttaminen on kaunista mutta pahimmillaan myös syrjivää, jopa järjetöntä, kirjoittaa toimittaja Pekka Vahvanen.

10.7. 2:00 | Päivitetty 10.7. 7:26

Koronakriisi ja Ukrainan sota ovat pakottaneet miettimään, kuinka epäitsekkäitä todella olemme.

Jos menen kauppaan yskimään, joutuuko naapurin mummo teholle? Olenko vapaa tekemään elämälläni mitä haluan – vai onko syytä valmistautua taistelemaan isänmaan puolesta?

Koronakriisi havainnollisti monelle unohtuneen asian: kuinka oma toiminta vaikuttaa muihin. Viime kuukausina suomalaiset ovat olleet valmiita taloudellisiin uhrauksiin Ukrainan puolesta. Jotkut ovat avanneet kotinsa ovet ukrainalaisille pakolaisille.

Monen mielessä altruismi on jalointa toimintaa, mihin vaillinainen ihminen kykenee – ja aika hienoa se usein onkin.

Epäitsekkäät teot johtavat helposti heimoutumiseen, sukulaisten suosimiseen ja rasismiin.

Altruismi ei ole vain ihmisen kulttuurin luomus. Myös eläimet pystyvät toimimaan tavalla, joka on epäedullista itselle mutta hyödyttää muita.

Eläinten epäitsekkyyden katsotaan selittyvän omien geenien suojelemisella. Jos itse kuolee leijonan kitaan mutta onnistuu varoittamaan muita vaarasta, omat geenit jatkavat elämäänsä pelastuneiden sukulaisten selviytyessä. Itsekkäät geenit johtavat siis epäitsekkääseen toimintaan.

Epäitsekäs toiminta lisää myös uskoa ihmisen hyvyyteen, mutta altruismin varaan on vaikeaa rakentaa moderneja yhteiskuntia. Biologi Edward Wilson on kärjekkäästi kirjoittanut, että varaukseton altruismi on sivilisaation vihollinen.

Koska epäitsekkäillä teoilla käytännössä autetaan useimmiten vain oman ryhmän jäseniä, ne johtavat helposti yhteiskunnan heimoutumiseen, sukulaisten suosimiseen ja rasismiin.

Ihmismielen taipumusta jakaa lajitoverinsa meikäläisiin ja teikäläisiin ovat havainnollistaneet hienosti sosiaalipsykologi Henri Tajfelin koeasetelmat. Vaikka ihmiset jaettaisiin sillä perusteella, pitävätkö he enemmän Kandinskyn vai Kleen ekspressionistisesta taiteesta, he alkavat tiedostamattomasti rajata hyvää tahtoaan vain oman ryhmänsä jäseniin.

Opiskelukaverit lakkasivat puhumasta venäläisopiskelijalle sodan alettua – erikoisena tuen osoituksena Ukrainalle.

Solidaarisuuden rajaus ryhmäidentiteetin mukaan on ollut tavallista myös koronapandemiassa ja Ukrainan kriisissä. Ihmiset ovat joko apua tarvitsevia kanssaihmisiä tai demonisia ei-ihmisiä.

Koronakriisissä rokottamattomia on pidetty muista piittaamattomina itsekkyyden ruumiillistumina. Yleensä rokotteiden ottaminen onkin epäitsekäs valinta, jolla suojellaan koko yhteisöä tarttuvalta taudilta. Mutta varsinkaan koronaviruksen uusimpien muunnosten osalta näin ei käytännössä ole.

THL:n tuoreiden tilastojen mukaan itse asiassa rokotettujen keskuudessa koronaviruksen esiintyvyys on korkeampi kuin rokottamattomilla. (Ero saattaa selittyä muun muassa sillä, että rokotetut käyttäytyvät varomattomammin, koska uskovat rokotteen suojaavan heitä.) Monessa maassa ollaan silti yhä valmiita viemään rokottamattomilta oikeuksia.

Suomessa kärsitään hoitajapulasta, mutta samalla rokottamattomia hoitajia pidetään mustalla listalla.

Samoin täysin oikeutettu altruisminryöppy Ukrainaa kohtaan on toisaalta johtanut ikäviin ylilyönteihin. Venäläisistä on kollektiivina tullut puolen maailman halveksima kansa. Monet venäläiset taiteilijat ja urheilijat ovat joutuneet boikottien kohteiksi, vaikka heillä ei olisi mitään tekemistä Vladimir Putinin hallinnon kanssa.

Tapasin hiljattain Bostonissa, Yhdysvalloissa venäläisen opiskelijan, jonka kanssa ryhmätyötä tehneet opiskelukaverit lakkasivat puhumasta hänelle sodan alettua – erikoisena tuen osoituksena Ukrainalle.

Venäläisten huono kohtelu ulkomailla voi helposti kääntyä tarkoitustaan vastaan: nationalistiset tunteet Venäjällä saattavat voimistua entisestään. Taistelussa empatiatonta tyranniaa vastaan liberaalien demokratioiden ei pidä muuttua vastapuolen näköiseksi vaan säilyttää omat periaatteensa.

Tutkimukset osoittavat, että kun teemme hyvää muille, toimien tehokkuudella ei ole väliä.

Tästä päästään toiseen altruismin keskeiseen ongelmaan.

Kun ihminen tavoittelee omaa etuaan, hän on tavallisesti rationaalisimmillaan. Mutta monet tutkimukset osoittavat, että kun teemme hyvää muille, toimien tehokkuudella ei olekaan enää väliä. Itse asiassa erään tutkimuksen mukaan ihmiset pitävät hyväntekeväisyyden tehokkuuden maksimoijia tavallista moraalittomampina ihmisinä.

Tehokkuutta tärkeämpänä pidetään auttamisen halun aitoutta ja pyyteettömyyttä. Auttamisen jaloutta arvioidaan myös sillä perusteella, kuinka paljon haittaa siitä koituu hyväntekijälle itselleen. Mitä enemmän joku uhrautuu, sitä enemmän hyvää hänen ajatellaan tekevän.

Tutkimukset viittaavat myös siihen, että altruismin tehokkuutta häiritsee vahva yhdenmukaisuuspaine. Ihmiset eivät uskalla tehdä massasta poikkeavia ratkaisuja auttaessaan, vaikka ajattelisivatkin suositut auttamisen tavat tehottomiksi.

Hyvät pyrkimykset eivät saa oikeuttaa ihmisten leimaamista oikeudettomiksi hylkiöiksi.

On tietenkin aina sydäntä lämmittävää nähdä, kun kanssaihminen tinkii omasta edustaan antaakseen hyvää toiselle. Usein tilanteista tukalimmat – sodista pandemioihin – saavat esiin näitä ihmisyyden jaloja puolia.

Mutta on hyvä olla tietoinen sisäänrakennetuista taipumuksistamme antaa altruismin viedä väärille poluille.

Maailmanhistoria osoittaa, että usein vaarallisimpia ihmisiä ovat juuri ne, jotka uskovat kykenevänsä ainoastaan muita auttaviin tekoihin.

Hyvät pyrkimykset eivät saa sokaista meitä ratkaisemasta yhteiskunnallisia ongelmia tehokkaammin. Hyvät pyrkimykset eivät saa oikeuttaa ihmisten leimaamista oikeudettomiksi hylkiöiksi.

Eikä yhteiskunnan onnistumista sanele uhrautuvan altruismin yleisyys vaan kaikkia hyödyttävän yhteistyön määrä.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Sunnuntai