Hyvät vai huonot uutiset

Kadehdin saunan lauteilla politiikasta puhuvia ukkoja, sillä itse näen tulevaisuudessa pelkkää usvaa.

21.8. 2:00 | Päivitetty 21.8. 7:22

Tarina kertoo maanviljelijästä, jonka hevonen karkaa. Kun naapurit valittelevat ikävää asiaa, maanviljelijä toteaa: ”No, katsotaan.”

Seuraavalla viikolla hevonen palaa pihapiiriin mukanaan toinen hevonen. ”Hieno uutinen!” naapurit hihkuvat.

”No, katsotaan”, maanviljelijä vastaa. Hän antaa toisen hevosen lahjaksi pojalleen, joka putoaa heti hevosen selästä ja katkaisee jalkansa.

Jälleen maajussilta irtoaa valittelijoille vain sama lakoninen tokaisu: katsotaan.

Sitten syttyy sota, ja kaikki miehet kutsutaan rintamalle. Kaikki paitsi maanviljelijän poika, joka saa jalkavammansa vuoksi jäädä kotiin.

Vanhasta kiinalaisesta tarinasta tunnetaan useita versioita, ja siihen voisi varmasti keksiä lisääkin käänteitä. Ytimessä pysyy silti sama opetus.

Ihmisillä on tapana navigoida selkeiden tunnetilojen avulla ja sijoittaa asiat yksioikoisesti positiivisen ja negatiivisen akselille. Usein hyvä ja huono osoittautuvat kuitenkin joksikin muuksi.

Maanviljelijän tarina on pyörinyt mielessäni, kun olen seurannut kevään ja kesän Nato-keskustelua.

Kasvoin aikuiseksi 2000-luvun alussa poikkeuksellisen rauhan aikakaudella ja vannoutuneiden pasifistien ympäröimänä. Lähipiirissäni armeijan käyminen ei ollut vaihtoehto ja Nato vaikutti silkalta hulluudelta. Selvää oli sekin, ettei Venäjä tulisi koskaan vakavissaan uhkaamaan mitään.

Tänä keväänä uskomusjärjestelmäni meni uusiksi. Rauhanaate tuntui yhtäkkiä naurettavan sinisilmäiseltä. Pasifismi todettiin ylellisyydeksi, johon on varaa vain rauhallisina aikoina. Hetkessä ymmärsin – tai olin ymmärtävinäni – myös Natoon liittymisen välttämättömyyden.

Kun Ukrainan sota pitkittyy eikä Nato-jäsenyyttäkään viedä maaliin parissa päivässä, asiaa ehtii kuitenkin pohtia useampaan kertaan.

Teemme ja ulkoistamme päättäjien tehtäväksi juuri nyt valtavia ratkaisuja nopealla aikataululla. Ratkaisut sitovat meitä vuosikymmeniksi ja vaikuttavat kokonaisten kansakuntien kohtaloon.

Siihen nähden ulkopoliittisten asiantuntijoiden lausunnot ovat vaikuttaneet ihmeellisen rauhallisilta ja itsevarmoilta. Tietävätkö he aivan varmasti, miten asiat tulevat menemään? Vai onko kyse myös pokerinaamasta?

Nykyisen maailmantilanteen sanotaan lietsovan entistä kärjekkäämpiä mielipiteitä ja äärimmäisempiä ratkaisuja. Harvemmin tuodaan esiin sitä, kuinka ilmapiiri voi vaikuttaa ihmisiin myös päinvastoin.

Oma ajatteluni on ajautunut monessa asiassa entistä fanaattisempaan varovaisuuteen. Varmatkin asiat saattavat koska tahansa kiepsahtaa päälaelleen.

Otetaan esimerkki aivan toisaalta.

Sanomalehtien esihenkilöt ja muut media-auktoriteetit suosittelivat minulle viime vuosikymmenen puolivälissä painokkaasti Facebookiin liittymistä. Monen mielestä oli hankala kuvitella uskottavaa toimittajaa, joka ei aktiivisesti operoisi sosiaalisessa mediassa. Lopulta loin profiilin.

Hiljattain eräs kollega totesi, ettei suosittelisi moista enää kellekään. Optimismi oli haihtunut ja sosiaalinen media muuttunut rahanhimoisten ylikansallisten yritysten ylläpitämäksi riitelyn, urkkimisen ja infosodan näyttämöksi.

Mutta onhan some yhä paljon muutakin, joku sanoo – ja on oikeassa. Olisikin virhe tulkita kiinalaisen maanviljelijän tarina kyyniseksi opetukseksi kaiken turhuudesta. Myös huonoilta vaikuttavat asiat voivat kääntyä näyttämään taas hyviltä.

Ehkä sosiaalisen median myrkkyallaskin saadaan pian puhdistettua ja toimittajat pääsevät metaversumiin pitämään maljapuheita demokratian riemuvoitosta?

Yhdysvaltalaiskirjailija Kurt Vonnegut pohti samankaltaisia teemoja kuin muinaiset kiinalaiset tarinaniekat. Riemastuttavassa Shapes of Stories -luennossaan hän piirtelee liitutaululle eri muotoisia käppyröitä sen mukaan, miten erilaiset tarinatyypit esittelevät hyviä ja huonoja uutisia.

Erityisen suosittuja kulttuurissamme ovat tarinat, joissa päähenkilö poukkoilee voimakkaan onnen ja epäonnen välillä. Tätä vaihtelua kutsumme draaman kaareksi.

Shakespearen Hamletin juonta kuvatessaan Vonnegut piirtää täysin suoran viivan, tasaisen lievää epäonnea alusta loppuun. Mutta hetkinen, eikös tarina ole täynnä kuolemaa, kostoa ja juonittelua?

Vonnegut selittää. Emmehän me tiedä, onko Hamletille ilmestyvä aave tämän isä. Emme tiedä, paljastaako Hamletin lavastama näytelmä oikeasti hänen isänsä murhaajan. Hamlet tappaa vahingossa väärän miehen, mutta siitäkään ei seuraa juuri mitään. Lopussa Hamlet itse kuolee.

Mitä tästä kaikesta pitäisi oppia? Emme tiedä.

Vonnegutin mukaan tasainen linja ei tee Shakespearesta huonoa tarinankertojaa, vaan paljastaa hänen kykynsä. Hamlet kertoo, että emme ymmärrä elämästä tarpeeksi, jotta osaisimme erottaa hyvät uutiset huonoista. Me vain teeskentelemme ymmärtävämme. Usein vain mukailemme ympäröivien ihmisten tuntemuksia.

Tämän todetakseen ei tarvitse kuin istua saunassa, jonka ylälauteella ukot puhuvat vakavina politiikkaa. Yleensä käynnissä on hyvin yhdenmukaisten, kullakin hetkellä ilmeisimpien poliittisten näkökantojen kilpalaulanta.

Juuri tällä hetkellä löylyparlamentit toistelevat Naton välttämättömyyttä. Kadehdin heidän näkemystensä vakautta. Itse näen tulevaisuudessa pelkkää usvaa.

Keskusteluunkin minulla on tarjota vain yksi muinainen, epätyydyttävä fraasi. No, katsotaan.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Sunnuntai