Liittoutumattomuus on meille rakas ajatus, mutta on epärehellistä tuijottaa vain Kekkosen ja Mannerheimin varjoon

Ei liittoutumatonkaan maa ole ollut aina hyvä naapuri, ainakaan Neuvostoliitolle, kirjoittaa Janne Saarikivi esseessään.

Pultavan taistelussa kärsimme verisen tappion, josta henkiinjääneet pakenivat Turkkiin. Denis Martens nuoremman maalaus vuodelta 1726.

3.6. 13:05

Historiallista aikaa eletään, kuten aina historiassa. Suomi on menossa sotilasliittoon Yhdysvaltain, Euroopan maiden ja Turkin kanssa – Venäjää vastaan.

Onko päätös hyvä vai huono?

Yhdet väittävät, että liittoutumattomuus on pitänyt Suomen konfliktien ulkopuolella. Toiset korostavat, että liittoutuminen tuo turvaa. Kolmannet kysyvät liittolaisten arvopohjaa: Mitä ajatella Yhdysvaltojen sodista Jugoslaviassa ja Irakissa? Tai Turkin hyökkäyksestä Syyriaan?

Kantoja perustellaan historialla, mutta historia ulottuu jostain syystä aina vain herroihin nimeltä Kekkonen tai Mannerheim. Hekin varmasti hikoilivat liittoutumispulmien tähden, mutta Suomen liittoutumishistoria on kummankin varjoa pidempi.

Ja mitä kauemmas historiaan mennään, sitä värikkäämpiä liittoja löytyy.

Mitä kauemmas mennään, sitä värikkäämpiä liittoja löytyy.

Katsotaanpa.

Vuosina 1944–1991 Suomi oli sotilasliitossa Neuvostoliiton kanssa välirauhansopimuksen ja yya-sopimuksen nojalla. Tässä liitossa jouduimme käymään Lapin sodan saksalaisia vastaan.

Saksalaiset olivat Lapissa kiltisti, rakensivat Kilpisjärven maantienkin. Tekeillä oli rautatie Kuusamoon. Puut oli ratalinjalta kaadettu, kun menimme uuteen sotilasliittoon. Sillat räjäytettiin kirjaimellisesti ja Rovaniemi poltettiin.

Liittosuhteessa Neuvostoliiton kanssa jouduimme sietämään nootteja ja presidentin oli nautittava Moskovan luottamusta. Toisaalta edut olivat paremmat kuin Varsovan liiton mailla. Suomessa ei ollut venäläisiä joukkoja ja kauppa kukoisti. Vaalejakin sai pitää, kunhan ne eivät liikaa vaikuttaneet politiikkaan.

Jouduimme osallistumaan jatkosotaan, tosin halusimme sitä kovin itsekin.

Tilanne oli seurausta edellisestä sotilasliitosta. Vuosina 1940–1944 Suomi oli liitossa Saksan kanssa. Jouduimme osallistumaan jatkosotaan, tosin halusimme sitä kovin itsekin. Miehitimme Itä-Karjalan ja harjoitimme siellä julmaa rotupolitiikkaa. Lähetimme myös SS-pataljoonan Ukrainaan sotimaan. Tavallaan ajankohtainen asia, eikä kovin kunniakas. Porukkaa kuoli, ja minkä takia?

Ei niin pahaa, ettei hyvääkin. Liittoutuminen pelasti Suomen itseaiheutetusta pulmasta, kun saimme kesällä 1944 Ihantalaan ihania saksalaisia panssarinyrkkejä.

Liittoutumisemme Saksan kanssa johtui siitä, että vain hieman aiemmin liittoutumaton Suomi oli joutunut yksin puolustautumaan Neuvostoliittoa vastaan talvisodassa.

Saksan hyökättyä Puolaan Suomi vakuutti olevansa liittoutumaton. Samaa mantraa toistettiin, kun Neuvostoliitto miehitti Viron, Latvian ja Liettuan, mutta ei se auttanut. Liittoutumattomuus tuli kalliiksi. Talvisodassa 26 000 suomalaista kuoli ja aluetta meni.

Muistetaan kuitenkin, että liittoutumattomasta Suomesta oli aiemmin suuntautunut hyökkäyssotia Neuvostoliittoon vuosina 1918–1922, heimosotina tunnetut Vienan ja Aunuksen retket. Ei liittoutumatonkaan maa välttämättä ole hyvä naapuri, ainakaan Neuvostoliitolle.

Ei liittoutumatonkaan maa välttämättä ole hyvä naapuri, ainakaan Neuvostoliitolle.

Talvisodan syttymisen perustelut tuntuvat suomalaisesta nykyisin yhtä hulluilta kuin Venäjän retoriikka Ukrainan suhteen. Mutta talvisodan alkaessa ei ollut kulunut kahta vuosikymmentäkään Suomen yksityisarmeijoiden temmellyksestä neuvostomaaperällä.

Olemme nyt havainneet, että sodan juuret ovat aina edellisessä sodassa. Ja vielä edellisessä, vuoden 1918 sodassa oli kaksi liittokuntaa. Yksi oli liitossa Saksan kanssa ja kävi sotaa venäläisiä ja suomalaisia vastaan. Toinen kävi venäläisten kanssa sotaa toisia suomalaisia ja Saksaa vastaan.

Saksan kanssa liitossa olevien tavoite oli saksalaisen prinssin johtama Suomi, Venäjän kanssa liitossa olevien taas neuvosto-Suomi. Kävi kuitenkin niin onnellisesti, että yksi liitto hävisi sodan ja toinen purkautui olemattomuuteen. Syntyi kummallinen liittoutumattomuuden rako – itsenäinen Suomi.

Vuosien 1809–1917 Suomen suuriruhtinaskunta oli sekin toki melko itsenäinen. Oli tulliraja Venäjää vastaan, keskuspankki ja kansalaisuus. Nythän nämä ovat yhtä EU-kimppaa. Kansallisen taistelun suurmies, juristiprofessori Leo Mechelin selitti, että Suomi on erillinen valtio, joka on vain liittosuhteessa Venäjään.

Ja miten liittosuhteessa meni? Sotaväkemme Suomen kaarti joutui osallistumaan Turkin sotaan Bulgariassa 1877–1878. Siellä kuoltiin kaukana kotoa ja saatiin surullinen marssi, joka alkaa sanoilla Kauan on kärsitty vilua ja nälkää.

Koska olimme Venäjän kanssa liitossa, hyökkäsivät maahamme myös britit vuosina 1854–1855. Venäjä soti näet heidän liittolaistaan Ranskaa vastaan Krimillä – ajankohtainen paikka sekin. Raahe ja Oulu poltettiin. Sodasta jäi muistoksi rallatus sumfarallallalaa, hurraa.

Oolannin sota oli kauhea – siltä se varmaan tuntui, kun tykit jyskyivät päin Bomarsundin valleja –, mutta jälkeenpäin ajateltuna on kauheampaakin nähty.

Ennen vuotta 1809 Suomi oli osa Ruotsia. Olimme siis liittosuhteessa Ruotsiin – tai eliitit ainakin. Kaikki, mitä tapahtui Ruotsille, tapahtui myös meille, paitsi sikäli, että Ruotsin sodat Venäjää vastaan käytiin kaikki Suomen alueella.

Vuosina 1808–1809 Ruotsi ja Suomikin olivat liittosuhteessa Englantiin, hieman kuten nykyisin. Venäjä taas oli liittosuhteessa Ranskaan, joka oli Englannin vihollinen. Ranskan johtaja Napoleon pyysi Venäjää valtaamaan Suomen, ja näin myös kävi. Sotaa muistellessa saatiin myöhemmin Vänrikki Stoolin tarinat ja Maamme-laulu.

Runebergin kirjassa muistellaan, miten Ruotsin aateli oli petollinen liittolainen.

Natoa vastustetaan, koska ei haluta olla liittosuhteessa Turkin kanssa. Mutta Turkki on ollut yleisimpiä liittolaisiamme.

Nato-jäsenyyttä vastustetaan, koska ei haluta olla liittosuhteessa Erdoğanin johtaman Turkin kanssa. Mutta historiassa Turkki on ollut yleisimpiä liittolaisiamme. Venäjä on nimittäin helposti Suomen vihollinen, ja Turkki taas eri puolella Venäjää, siinä koko juju.

Vuonna 1788 Kustaa III hyökkäsi Venäjälle liitossa turkkilaisten kanssa. Hyökkäys tapahtui Suomesta käsin, mutta osa suomalaisista upseereista teki petoksen ja pyrkikin liittosuhteeseen Venäjän kanssa. Tästä Anjalan liitosta jäi itämään ajatus maasta, joka olisi Venäjän puskurina Ruotsia ja Eurooppaa vastaan. Siis siitä maasta, joka oli olemassa vuosina 1944–1991.

Kustaa III käski teloittaa liittolaiset, ja aateliset taas salamurhasivat Kustaan. Verinen paita on näytteillä Tukholmassa.

Turkin kanssa olimme liitossa myös Suuressa Pohjan sodassa 1701–1721. Venäläiset hävittivät Suomea oikein kunnolla. Liittokuntaamme kuului myös Ukrainan kasakkavaltakunta, ja Ukrainassa kärsimme verisen Pultavan tappion, josta henkiinjääneet pakenivat liittolaismaahan Turkkiin.

Ruotsin kuninkaat viis veisasivat, onko turkkilaisilla samat arvot kuin heillä. Pääasia oli yhteinen vihollinen. Liittolaissuhteet olivat muutenkin aika sinne päin. Kaarle XII yritti saada Turkin sulttaania hyökkäämään Venäjälle eikä onnistunut. Turkki vedätti taas!

Kun vielä mennään taaksepäin, 1600-luku se vasta oli mainiota aikaa liittoutumiseen.

Kolmikymmenvuotisessa sodassa olimme liitossa muun muassa Böömin, Pfalzin, Savoijin, Hessen-Kasselin, Tanska-Norjan, Saksin ja Transilvanian kanssa ja sodimme yhdessä Habsburgeja eli Itävaltaa ja Espanjaa, paavia ja Baijeria vastaan.

Sitä ennen olimme liitossa Puolan ja Liettuan kanssa moskoviitteja vastaan. Paitsi että karjalaiset, joita oli puolet niistä ihmisistä, joita nyt sanotaan suomalaisiksi, olivat liitossa venäläisten kanssa.

Mutta ei menneistä enää.

Liittoutuminen on historiassa normaalitila.

Mitä tästä voisi oppia?

Ainakin sen, että liittoutuminen on historiassa normaalitila. Tai että eivät liitotkaan lopulta miltään suojaa. Niissäkin joudutaan sotimaan epäreilusti. Tai että lopulta liitot hajoavat keskinäisiin erimielisyyksiin.

Kun Naton kaltainen liitto kasvaa, siihen tulee mukaan kaikenlaisia intressejä. Suomella ja Turkilla voi yhä olla yhteinen vihollinen kuten 1700-luvulla, mutta toiset huolet ovat erilaisia.

Toisaalta, liittoutumattomuus se vasta epänormaalia onkin. Suomi on ollut liittoutumaton vuosina 1919–1939 ja 1991–1995, yhteensä 25 vuoden ajan. Historiassa liittoutumattomuus menee, ja tulee aina uusia liittoja, toinen toistaan mielikuvituksellisempia.

Ehkä liittoutumishistoriasta voisi oppia myös sen, että ihmiskunnan historiassa pysyy vain sotiminen ja yhteistyö eli rakkaus ja väkivalta. Ne ovat ikuista ihmisyyttä, sen kahdet kasvot: sota ja liitto. Mutta sotilasliitto on silti eri asia kuin avioliitto.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Sunnuntai