Toimittajana työskentelevän Frozanin ja taloustieteen opiskelijan Dianan väliaikainen koti on Rafaelon lomakeskuksessa Albaniassa. Dianan sylissä on kolmevuotias Hadiza.

Kotimaata ei enää ole

Vuosi sitten maailma seurasi herkeämättä Talebania pakenevia ihmisiä. Nyt satoja Afganistanin koulutetun eliitin jäseniä on albanialaisessa rantakohteessa. Miksi juuri täällä?


31.7. 2:00 | Päivitetty 31.7. 6:30

Rafaelon lomakeskuksessa Shëngjinin rantakaupungissa Albaniassa majoittuu yleensä turisteja naapurimaista Balkanilta ja joitain myös Keski-Euroopasta. Turistikausi kestää toukokuusta marraskuuhun. Paikalliset sanovat, että talvisin kaupungista tulee aavekaupunki.

Viime talvi oli poikkeuksellinen.

Lomakeskus täyttyi afganistanilaisista virkamiehistä, opettajista, kansanedustajista, toimittajista ja kansallisen armeijan sotilaista.

He olivat Afganistanin koulutetuin eliitti. He halusivat uudistaa Afganistanin, rakentaa maasta demokraattisemman ja tasa-arvoisemman.

He olivat myös niitä, jotka hyötyivät eniten Afganistanin kaksikymmentä vuotta kestäneestä länsivetoisesta jälleenrakennuksesta.

Albanialaisesta lomakeskuksesta tuli vajaa vuosi sitten heidän väliaikainen kotinsa. Miten he tänne päätyivät?

Rafaelon lomakeskuksessa on yleensä talvisin hiljaista. Viime talvi ja kevät olivat poikkeuksellisia.

Kansanedustaja Pariin Barekziy pakeni Afganistanista poikansa Subhan, 5, kanssa. Parhaimmillaan paenneita kansanedustajia on ollut Albaniassa yli kymmenen.

Afgaanit kuluttavat aikaa Shëngjinin rantabulevardilla.

Länsivallat organisoivat vuosi sitten elokuussa historian suurimmaksi kutsutun ilmasiltaoperaation, kun Taleban nousi valtaan Afganistanissa.

Valtiot evakuoivat vauhdilla kansalaisiaan ja maiden hyväksi vuosien varrella työskennelleitä afgaaneja, joiden ajateltiin olevan suurimmassa vaarassa. Mukaan mahtui myös kirjava joukko maan koulutetuinta eliittiä.

Oli jokseenkin summittaista, ketkä lopulta pääsivät ilmasiltaa pitkin pois.

Oli jokseenkin summittaista, ketkä lopulta pääsivät ilmasiltaa pitkin pois.

Kansalaisjärjestöt, vapaaehtoiset, yritykset ja muutamat valtiot ovat sittemmin jatkaneet evakuointeja.

Suurin osa evakuoiduista vietiin suoraan maihin, joista he hakevat turvapaikkaa. Noin 14 000 afgaania lennätettiin kauttakulkumaihin: Albaniaan, Yhdistyneisiin arabiemiirikuntiin ja Kosovoon.

Taustalla on näiden maiden ja Yhdysvaltojen kesken solmittu sopimus, jossa maat sitoutuvat asuttamaan afgaaneja niin pitkään, että heidän paperinsa on käsitelty ja heille on myönnetty viisumi Yhdysvaltoihin tai Kanadaan, jonka kanssa Yhdysvalloilla on oma sopimuksensa afgaanipakolaisten vastaanottamisesta.

Mitään varmuutta pakolaisten lopullisesta sijoittumisesta ei kuitenkaan ole. Asiantuntijat pitävät Yhdysvaltojen tekemää sopimusta kolmansien maiden kanssa hyvinkin kyseenalaisena.

Albania on elokuun 2021 jälkeen vastaanottanut 2 500 kotimaastaan paennutta afgaania. Heistä suurin osa asutettiin lomakeskuksiin Shëngjinin ja Durrësin kaupunkeihin.

Albanian ulkoministeriön mukaan noin 1 500 afgaania on jo päässyt jatkamaan matkaansa Kanadaan ja Yhdysvaltoihin. Alkuvuoden tietojen mukaan Yhdysvallat on vastaanottanut runsaat 70 000 afgaanipakolaista vallankaappauksen jälkeen.

NEGINA Khalili on syyttäjä ja oikeustieteen professori Kabulin yliopistossa, mutta nyt hän tarjoilee afganistanilaista ruokaa albanialaisessa pizzeriassa.

Vuonna 2004 Afganistaniin hyväksyttiin uusi perustuslaki, johon kirjattiin naisten ja miesten tasavertaisuus. Keskeiset naisten oikeuksiin liittyvät lait pantiin toimeen, olennaisimpana naisiin kohdistuvan väkivallan kriminalisointi.

Tämä laki oli Negina Khalilin tärkein työkalu. Syyttäjänä hän toi oikeuden eteen tapauksia, jotka liittyivät pakkoavioliittoon, lähisuhdeväkivaltaan ja sukupuoleen pohjaavaan häirintään.

Afganistanin jälleenrakennukselle oli ominaista se, että maan hallinnollisia elimiä uudistettiin hurjaa tahtia, mutta ruohonjuuritasolla todellista muutosta ei tapahtunut. Kansalaisten näkökulmasta uusi oikeusjärjestelmä ei toiminut. Se koettiin tehottomana ja korruptoituneena.

Tämän seurauksena ihmiset kääntyivät mieluummin Talebanin järjestämien tuomioistuimien puoleen.

Yksittäisille ihmisille, kuten 27-vuotiaalle Khalilille, Afganistanin jälleenrakennuksen aika tarjosi kuitenkin paljon. Se mahdollisti hänen yliopisto-opintonsa. Khalili opiskeli stipendin turvin Yhdysvalloissa, ja hänestä tuli ensimmäinen naissyyttäjä provinssissaan.

Työ naissyyttäjänä äärimmäisen konservatiivisessa maassa vaati paljon uhrauksia. Taleban uhkaili Khalilia ja hänen perhettään vuosien ajan.

Kun talebanit saapuivat, Khalili alkoi saada uhkaavia puheluita. Vangit janosivat kostoa.

Kun talebanit saapuivat Kabuliin vuosi sitten elokuussa, he avasivat ensi töikseen vankiloiden ovet. Khalili alkoi saada uhkaavia puheluita vangeilta, joiden tapauksia hän oli käsitellyt. Vangit janosivat kostoa.

Khalili päätti paeta heti. Hän päätyi monen muun koulutetun afgaanin tavoin tänne Rafaelon lomakeskukseen Albaniaan.

Albaniassa Khalili keksi ystävänsä kanssa, että afganistanilainen ruoka helpottaisi sopeutumista uuteen elämäntilanteeseen. He sopivat paikallisen pizzeriayrittäjän kanssa, että ravintola alkaa tarjota myös afgaaniruokaaa. Nyt listalta löytyy pizzan ja kebabin lisäksi afganistanilaista kotiruokaa, kuten qabili palauta (riisiä lihalla) ja bulonia (täytettyä leipää).

Khalili auttaa välillä keittiössä ja tarjoilussa. Se on hänen tapansa pitää itsensä kiireisenä.

Negina Khalili on auttanut paikallisessa pizzeriassa. Pizzan lisäksi ruokalistalla on ollut afgaaniruokaa.

Afganistanin tiedustelupalvelun kenraali Nabi Asgheni toivoo pääsevänsä Yhdysvaltoihin perheensä kanssa.

LOMAKESKUKSEN pihalla on replikaatti Vapaudenpatsaasta kuin symbolina tulevasta. Alkuperäiselle, New Yorkissa sijaitsevalle Vapaudenpatsaalle on matkaa runsaat 7 000 kilometriä.

Kenraali Nabi Asgheni istuu täkäläisen Vapaudenpatsaan juurelle. Hänkin haluaa perheensä kanssa Yhdysvaltoihin.

52-vuotias Asgheni työskenteli sotilaana Afganistanin tiedustelupalvelussa.

Ennen pakoaan hän jäi joukkueensa kanssa Talebanin saartamaksi Ghaznin maakunnassa. Heidät pidätettiin. Asghenille selvisi, että alueen kuvernööri oli tehnyt heidän antautumisestaan sopimuksen Talebanin kanssa.

Noustuaan valtaan Taleban mainosti armahdusta entisille sotilaille, jos nämä laskisivat aseensa. Asgheni ja hänen joukkueensa vapautettiin muutaman päivän päästä kiinniotosta.

Sittemmin Asgheni on kuullut työkavereistaan, jotka Taleban on ottanut kiinni ja surmannut. Ruumiit on ripustettu kuolleiden sotilaiden kotitalojen edustalle.

”Talebanilla ei ole mitään kunnioitusta ihmisyyttä kohtaan”, Asgheni sanoo.

”Talebanilla ei ole mitään kunnioitusta ihmisyyttä kohtaan”, Asgheni sanoo.

Laajamittaista edellisen hallinnon työntekijöiden vainoa maassa ei ole tapahtunut, mikä on yllättänyt monet asiantuntijat.

Erityisessä vaarassa ovat kuitenkin olleet Asghenin kotiseudulta, Panjshirin maakunnasta, kotoisin olevat miehet.

Panjshir on Afganistanin alueista ainoa, jossa on viimeksi kuluneen vuoden aikana ollut vastarintaa Taleban-hallintoa kohtaan. Panjshirilaisten asuntoihin on tehty kotietsintöjä, ja heitä on pidätetty mielivaltaisesti.

Talebanin hallitsema Afganistan on käytännössä yksipuoluejärjestelmä. Kansa ei ole Talebania vaaleilla valinnut, eikä vaaleja tulla tulevaisuudessakaan järjestämään. Vastarintaa kukistetaan pelolla ja voimalla.

Kenraali Asghenilla on takanaan 32 vuoden ura sotilaana maassa, jossa on sodittu 40 viime vuotta.

Kun Taleban syöstiin vallasta vuonna 2001, Asghen liittyi juuri perustettuun maan kansalliseen armeijaan. Niin tekivät hänen veljensäkin, myöhemmin myös pojat ja veljenpojat.

Armeijaakin on sittemmin kritisoitu tehottomaksi ja korruptoituneeksi, mutta kaupunkilaisväestön parissa sitä arvostettiin. Kaupungeissa kenraalit tunnettiin, ja ihmiset seurasivat paraateja.

Maassa ei ollut vuosikymmeniin ollut armeijaa, joka olisi suojellut kaikkia afganistanilaisia. Sellaisen saaminen oli jo jonkinlainen saavutus.

Asghen sanoo maan ongelmien olleen perustavanlaatuisia. Afganistan oli rikki sodista ja ristiriidoista. Kaksikymmentä vuotta ei riittänyt siihen, että kansa olisi yhdistynyt. Yhdistymisen puolesta Asghen halusi taistella, mutta nyt kaikki on menetetty.

Hän ei enää jaksa seurata Afganistanin asioita, koska kaikki tuntuu niin toivottomalta.

”Mihin ikinä päädymme, uskon, että löydän sieltä itselleni jotain hanttihommia. Lapsilleni toivon, että he pääsevät kunnollisiin töihin ja voivat edetä elämässään.”

Afganistanin edellisen parlamentin jäsenistä 24 prosenttia oli naisia, mitä on pidetty yhtenä jälleenrakennuksen suurimmista onnistumisista.

58-vuotias Nazifa Zaki oli yksi parlamentin jäsenistä. Hänenkin kotinsa on nyt Rafaelon lomakeskuksessa.

Zaki haluaa näyttää puhelimestaan viimeistä puhettaan, jonka hän piti Afganistanin parlamentissa 5. heinäkuuta 2021.

Puheessaan Zaki vaati puhemieheltä vastauksia siihen, miksi maakunta toisensa jälkeen kaatuu Talebanin käsiin. Miksi pääkaupunki ei auta? Mitä tapahtuu suljettujen ovien takana? Miksi kansanedustajille ei kerrota mitään? Lopuksi Zaki toteaa, että ”jos olette tekemässä sovinnon Talebanin kanssa, pitäkää huolta, että naisten oikeudet on turvattu”.

Runsas kuukausi myöhemmin myös Kabul kaatui. Zaki toimi samoin kuin vuonna 1996 Talebanin noustua valtaan: hän pakeni Tadžikistaniin.

”Elämästäni tuli itselleni tärkeä.”

Tadžikistanista matka jatkui tänne Albaniaan.

Aamuisin Zaki kävelee yhdeksän kilometrin lenkin lomakeskuksen edustalla olevaa rantabulevardia pitkin. Hän lukee kirjoja ja tekee käsitöitä.

Zakin mukaan Afganistanin jälleenrakennuksen suurin saavutus oli se, että tytöt olivat koulussa ja naiset osallistuivat julkiseen elämään kaikilla yhteiskunnan tasoilla.

Ongelmia oli kuitenkin paljon. Terrorismin vastainen sota söi maan budjetin, ja korruptio rehotti.

Kesken kävelylenkin rantabulevardilla Zaki tuhahtaa turhautuneena. Syynä on Yhdysvaltojen toiminta. Hän pohtii, olivatko Afganistanin jälleenrakennusta ja tulevaisuutta koskevat päätökset ikinä afganistanilaisten omia.

Zaki pelkää, että maailma tunnustaa Taleban-hallinnon eikä Afganistanilla ole enää tulevaisuutta.

Zaki pelkää, että joku päivä muu maailma tunnustaa Taleban-hallinnon eikä Afganistanilla ole enää sen jälkeen tulevaisuutta.

Kaikkiaan 11 edellisen hallinnon naiskansanedustajaa majailee Rafaelon lomakeskuksessa. He juttelevat keskenään, mutta politiikasta ei puhu enää kukaan.

Roya Raiszada sanoo, ettei hän tunne rauhaa ennen kuin kaikki läheiset ovat päässeet pakenemaan Afganistanista.

Afganistanista paenneet nuoret pelaavat jalkapalloa Dürresin rantakaupungissa.

Islamudin Hussein teki kaikenlaisia hanttihommia Afganistanissa.

Hadiza, 3, leikkii aalloissa Shëngjinin rannalla.

Lomakeskuksessa tunnelma on yhteisöllinen. Olitpa kotimaassa kansanedustaja, sotilas, koomikko tai kengänkiillottaja, täällä sillä ei ole enää merkitystä.

Jääminen Talebanin hallitsemaan Afganistaniin ei ollut näille ihmisille vaihtoehto. Lähes kaikkia Taleban uhkaili vuosien ajan. Jokainen on menettänyt jotain: läheisen, uran tai kotinsa. Kaikki heistä ovat menettäneet kotimaansa. Se yhdistää.

Odotus stressaa, ja juorut leviävät: kuka on saamassa viisumin tai turvapaikan, kuka ei.

Kun mietimme Talebanin johtamaa Afganistania, meidän tulee unohtaa omat, länsimaalaiset käsityksemme hyvästä valtiosta, sanoo Ulkopoliittisen instituutin vieraileva johtava asiantuntija Olli Ruohomäki.

Ruohomäen mukaan Taleban-hallinto ei koe tehtäväkseen tarjota kansalaisilleen peruspalveluita, kuten infraa, terveyspalveluita ja koulutusta. Se voi tuntua meistä käsittämättömältä.

Ruohomäki kuvaa Taleban-hallintoa orgaanisesti kehittyväksi verkostoksi, jonka ainoa kansalaisilleen tuottama palvelu on oikeusjärjestelmä. Se taas perustuu Talebanin omaan tulkintaan shariasta, islamilaisesta laista.

Tällä alati muuttuvalla verkostomaisella toimintamallilla Taleban kykenee vastaamaan kunkin maakunnan ja yhteisön tarpeisiin, mikä on Afganistanin kaltaisessa maassa tärkeää. Maa koostuu 34 maakunnasta ja tuhansista yhteisöistä, joilla on omat tapansa ja tottumuksensa.

Keskushallinto ei ole koskaan historiassa onnistunut tarjoamaan palveluita ja myönteistä kehitystä isojen kaupunkien ulkopuolelle, minkä takia siihen on usein suhtauduttu nihkeästi. Tämän takia myös vanhat, hyvin patriarkaaliset perinteet ovat pitäneet pintansa.

Ruohomäen mukaan yksi keskeisimmistä virheistä, joita länsivetoisessa maan jälleenrakennuksessa tehtiin, oli nojaaminen vahvasti keskusjohtoiseen yhteiskuntamalliin. Oltiin harhaisia sen suhteen, miten Afganistanin kaltaista maata pystytään auttamaan.

”Uskottiin, että jos tuotetaan palveluita, ihmiset ovat tyytyväisiä, mutta ei se ollutkaan se juttu.”

”Uskottiin, että jos tuotetaan palveluita, kouluja, klinikoita ja infraa, niin ihmiset ovat tyytyväisiä, mutta ei se ollutkaan se juttu.”

Ruohomäki on työskennellyt ulkoministeriön lähettämänä Afganistanissa useita kertoja ja kiertänyt ahkerasti maata 2000-luvulla. Hän kertoo vuosia sitten tekemästään matkasta Badakhšanin maakuntaan Koillis-Afganistaniin.

”Istuimme juomassa teetä kylän vanhimpien kanssa. Keskustelu kääntyi Kabulin politiikkaan ja sotaan. Ei heitä se kiinnostanut. Heitä kiinnosti se, että sateet tulevat ajallaan ja vilja kasvaa. He elivät siinä omassa laaksossaan omassa todellisuudessaan. He eivät välittäneet, ketkä olivat vallassa, kunhan saivat olla rauhassa.”

Ruohomäen mukaan tämä kuvastaa hyvin afganistanilaisten elämää ja suhdetta valtionhallintoon. He ovat tottuneet huolehtimaan itsestään.

Siinä todellisuudessa Talebanin yhteisöjen autonomiaan pohjaava hallintomalli voi toimia. Maata, jonka rakentamiseen kaupunkien koulutettu eliitti osallistui kahdenkymmenen vuoden ajan, ei enää ole.

Miehet tanssivat perinteistä atan-tanssia lomakeskuksen alakerrassa.

Lomakeskuksessa järjestettiin juhlat turvapaikan saaneille.

Albanialaisessa lomakeskuksessa afgaanimusiikki pauhaa ämyreistä ihan liian kovaa.

Miehet ovat kokoontuneet lomakeskuksen alakertaan. He tanssivat perinteistä afganistanilaista atan-tanssia. Kakkuun on kirjoitettu Friend’s party, ystävän juhlat. Naiset ovat pitäneet omat juhlansa lomakeskuksen huoneissa.

Tänä yönä kymmenen perhettä jättää lomakeskuksen ja matkaa kohti Kanadaa. Perheet ovat saaneet sieltä turvapaikan. On syytä juhlia.

HS:n toimittaja-kuvaaja Kaisa Rautaheimo seuraa Afganistanin naisten ja tyttöjen aseman kehittymistä muiden tehtäviensä ohella. Albaniaa koskevat osuudet ovat suurelta osin hänen keväällä tekemältään juttumatkalta.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Sunnuntai