Kolmesataa vuotta muikunpyyntiä

Berliiniläinen huippukokki tuskin ymmärsi, kuinka kiihkeän vuosisataisen perinteen äärellä hän oli eteläsavolaisessa muikkupöydässä.

18.9. 2:00 | Päivitetty 18.9. 15:03

Isäni täyttää joulukuussa 81 vuotta.

Loka-marraskuun vaihteessa hän lähtee muikunkutureissulle Kuolimo-järven rannalle Etelä-Savon ja Etelä-Karjalan rajalle. Kuten hän on tehnyt vuosikymmenien ajan.

Isä on verkkokalastaja, ei ammatiltaan, mutta ainoalta harrastukseltaan.

Minun tehtäväni on lähteä soutajaksi. Muikunkutureissu on syksyn isä–poika-perinne. Sinne lähdetään ainakin teoriassa silloin, kun Kuolimon vesi on jäähtynyt hyiseen 5–7 asteeseen.

Silloin muikku kutee, ihminen palelee.

Isän puoleinen sukumme on Suomenniemeltä, eräältä Suomen halvaantuvista muuttotappiopitäjistä. Tätä nykyä se kuuluu Mikkeliin. Vielä vuonna 1987 Suomenniemellä oli karvan verran yli tuhat vakituista asukasta.

Nyt asukkaita, suurelta osin iäkkäitä, on alle 600.

Muikkureissulla kaikki tapahtuu millintarkan, joustamattoman kaavan mukaan: meno- ja tulomatkoilla kahvilla ja bensatankilla pysähdymme Pukaron Paronissa, mökille saavuttua lasketaan verkot ja noukitaan suppilovahverot.

Saunotaan. Käristetään makkaraa. Lopuksi juodaan hieman konjakkia ja kuunnellaan Yle Puheesta jääkiekkokierrosta, vaikka jääkiekko ei voisi vähempää kiinnostaa.

Kuolimo on pohjimmiltaan samaa vesistöä Saimaan kanssa, sillä se laskee Saimaaseen kahta reittiä, Kärnäkoskesta ja Partakoskesta. Isä verkkokalastaa kuten edesmennyt Pentti Linkola, soutuveneellä, suurella määrällä verkkoja. Maailmankatsomukseltaan hän on huomattavasti maltillisempi kuin ainakin näennäisesti radikalisoitunut Linkola. Silti hän tavallaan arvosti Linkolan raakaa periaatteellisuutta.

Isä on 1940-luvun ihminen. Hänelle on turha edes mainita catch and releasesta, jossa kaloja pyydetään saalis-selfietä varten ja uuvutettu kala vapautetaan takaisin veteen.

Isä saalistaa ravintoa.

Kaikki tämä on johtanut tietenkin siihen, että olen ehkä seitsemänvuotiaasta lähtien pyytänyt, suolistanut ja syönyt suuria määriä Kuolimon muikkua.

Sitä on aina ollut suvun ruokapöydässä. Paistettuna tai savustettuna.

Edes kaupungistuminen ei katkaissut muikunpyyntiä. Olen ketjussa seuraavana.

Sukutilamme Lyytikkälä mainitaan ensimmäisen kerran vuoden 1706 maakirjassa ratsutilan aputilana. Ensimmäinen sukuumme kuuluva isäntä Matti Tuomaanpoika otti viljeltäväkseen isonvihan autioittaman tilan tasan 300 vuotta sitten vuonna 1722.

Hän oli isoisäni isoisäni isoisä.

Hän lähes varmuudella verkkokalasti, vaikka siitä ei ole dokumentteja. Samoin tiettävästi teki Matin poika Elias, joka oli vielä 1700-luvulla syntyneitä ihmisiä. Kuten teki Eliaksen poika, isoisäni isoisä Filip eli Vilppu. Myös isoisäni isä Akseli pyyti. Isäni setä Esko pyyti. Samoin teki hänen veljensä Lauri.

Isäni pyytää edelleen.

Edes kaupungistuminen ei katkaissut muikunpyyntiä. Olen ketjussa seuraavana.

Vaikka vanhempani muuttivat jo 1960-luvun lopulla lähiöön Helsinkiin ja olen kasvanut helsinkiläiseksi, olen aina tiennyt – vähintään teorian tasolla –, kuinka syysmyrskyssä sotkeutuneet pienisilmäiset muikkuverkot suoristetaan.

Se on sietämätöntä puuhaa.

Syyskuun alussa Saimaalle saapui kunniavieraita manner-Euroopasta. Porukan kirkkain tähti, saksalainen keittiömestari René Frank, alkaa kai olla alalla jo legenda.

Hän pyörittää Berliinin Neuköllnissä Coda-nimistä kahden Michelin-tähden ravintolaa. Coda on erikoistunut jälkiruokiin. Osnabrückläiseen La Vie -ravintolaan Frank hoiteli kolmannen Michelin-tähden vuonna 2011. Siitä ei ravintola oikein pääse enää ylöspäin.

Frankia ja muita mannereurooppalaisten huippuravintoloiden keittiömestareita kierrätettiin Etelä-Savossa kalastamassa, marjastamassa ja sienestämässä.

Saimaan saaressa porukalle paistettiin muurinpohjapannulla roisissa voissa eteläsavolaisia muikkuja.

Ne olivat muutoin samoja savolaismuikkuja kuin Niemisten muikut, paitsi väistämättä karvan verran huonompia, sillä Kuolimon vesi on Suomen ympäristökeskuksen mukaan puhtaampaa.

Vedenlaatu vaikuttaa muikun makuun.

Voi vain aavistella, miltä Kuolimon muikut ovat maistuneet 11 000 vuotta sitten, kun paksu jääkansi vetäytyi Suomen mantereelta ja tänne muutti etelämpää väkeä. Muikut elivät täysin puhtaissa vesissä, kauan ennen maatalouden typpi- ja fosforikuormituksia, teollisuuden päästöjä, veneiden moottoriöljyä ja polttoaineita.

Muikku on niin jalo kala, että se menee saastuneena nykyversionakin Michelin-tason kulinarismista.

Silloinkin verkkokalastettiin. Karjalankannaksen Antreasta löytyi vuonna 1913 kalaverkko tai hyljeverkko, jota pidetään eräänä maailman vanhimmista. Se on ajoitettu noin vuoteen 8540 ennen ajanlaskun alkua.

Tosin muikku on niin jalo kala, että se menee saastuneempana nykyversionakin Michelin-tason kulinarismista.

Coda-ravintolan keittiömestari Frank oli myyty, kun savolaiset työnsivät hänen eteensä voissa käristettyjä ja katajanoksilla maustettuja muikkuja.

“Aivan mahtava maku ja rakenne. Mikä rapeus”, Frank intoili paikalla olleen Ylen mukaan.

Otan Frankiin yhteyttä, sillä haluaisin kuulla tarkemmin hänen kokemuksistaan savolaismuikuista.

Hän vastaa happamasti olevansa nimenomaisesti jälkiruokakokki, eikä hän siksi enempää kommentoi muikkuja. Laitan vielä toisen viestin ja koetan perustella, miksi kyselen. Mutta chef ei enää vastaa.

Otan nokkiini. Suomalaisena en tietenkään kerro sitä hänelle.

Chef Frank ei nyt ehkä ymmärrä: tässä ei ole kyse enää – 300 vuoden saalistuksen jälkeen – minun tunteistani.

Kyse on suvun kunniasta.

Oikaisu 18.9. kello 15.03: Coda-ravintola sijaitsee Berliinin Neuköllnissä, ei Kreuzbergissä, kuten kirjoituksessa aiemmin virheellisesti väitettiin.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Sunnuntai