Ruben Stiller on tehnyt itsestään pilaa vuosikymmenten ajan. Se on osa hänen mediahahmoaan ”Ruben Stilleriä”. Ruben-elämäkerrassa Stiller avautuu kipeistä aiheista myös ilman ironian suojapukua.

Ruben on Ruben

Toimittaja Ruben Stiller sanoo olevansa narri, joka haluaa kokeilla vallan rajoja. Tuoreessa elämäkerrassa Stiller paljastaa myös yksityisen puolensa ja perheensä synkän salaisuuden.


25.9. 2:00 | Päivitetty 25.9. 13:51

Studion merkkivalo syttyy, ja tunnusmusiikki kajahtaa soimaan. Kello on 10 perjantaina 9. syyskuuta. Yle Radio 1 -kanavan suora lähetys Pasilan Mediatalosta alkaa.

Ruben Stiller aloittaa keskusteluohjelmansa tarinalla Britannian kuningatar Elisabet II:n Suomen-vierailusta vuonna 1976. Kuningattaren kuolema on täyttänyt uutiskanavat edellisenä päivänä.

Stiller kertoo, kuinka Elisabet joutui rämpimään korkokengissään tuntikaupalla suomalaisessa umpimetsässä. Paikalla oli humalaisia toimittajia, jotka hoipertelivat metsässä.

”Niinpä niin. In Finland we have these trees. And we have some idiots too”, Stiller sanoo liioitellen töksähtelevää rallienglantia.

Lähetyksen vieraina ovat Ilta-Sanomien urheilutoimituksen esihenkilö Vesa Rantanen, jonka kanssa Stiller puhuu jääkiekkoseura Jokerien ympärillä pyörivästä farssista. Toinen vieras on Ulkopoliittisen instituutin johtaja Mika Aaltola, jolta Stiller kyselee lännen tekemistä virheistä Venäjän suhteen.

Ruben Stiller tekee Yleisradiossa omaa viikottaista radio-ohjelmaansa ja lisäksi vakiokommentaattorina mediakriittisessä Viimeinen sana -tv-ohjelmassa ja Radio Suomen Pyöreässä pöydässä.

Stillerillä on kädessään monisivuinen aanelospinkka, jossa on taustatietoa ja kysymyksiä. Käsikirjoitus on kirjoitettu tikkukirjaimilla.

Stiller on tehnyt mittavat taustatyöt, mutta haastatellessaan hän esittää vähän tietämätöntä ja tyhmempää versiota itsestään. Se on harkittu keino.

Lähetyksen jälkeen Stiller juttelee käytävällä tuottajansa Jorma Honkasen kanssa.

”Oliko se ihan ok?” Stiller kysyy.

”Oli. Hyvä intensiteetti”, Honkanen vastaa.

Stiller huoahtaa. Suorat radiolähetykset jännittävät häntä, vaikka hän on tehnyt niitä 1980-luvun puolivälistä lähtien. Television suorat jännittävät vielä enemmän. Kädet hikoavat ja yöunet menevät. Jännitys näkyy lähetyksissä ylivirittyneenä poukkoiluna, Stiller kuvaa.

”En ole luontainen televisioesiintyjä. Mulla on radioon sopivat kasvot, kuten Jukka Virtanen sanoi. Vai oliko se Bisquit”, Stiller sanoo.

Stillerillä on iltapäivällä vielä mediakriittisen Viimeinen sana -tv-ohjelman koejakson eli pilotin nauhoitus.

Jossain välissä hän on luvannut antaa syvähaastattelun. Tarkoitus on puhua muun muassa Stillerin lapsuudenperheen salaisuudesta ja konflikteista Ylen johdon kanssa.

HS:n Nyt-liite vei Radio Cityn rääväsuut Ruben Stillerin ja Njassan Turkuun pilkkaamaan turkulaisia vuonna 1997. Stiller oli palannut Radio Cityyn saatuaan potkut Ylestä.

Suuri osa yli 30-vuotiaista suomalaisista tunnistaa Ruben Stillerin pelkästä etunimestä – tai viimeistään äänestä.

Stiller aloitti toimittajan työt 1980-luvulla uuden älymystön aikauslehdessä Imagessa ja paikallisradio Radio Cityssä.

Ura jatkui 1990-luvun alussa Ylen Radiomafiassa. Sieltä hän sai potkut pilkattuaan Ylen johtajaa kökkötraktoriksi. Stiller siirtyi televisioon ja isännöi vuosien ajan eri talkshow-ohjelmia MTV3:lla ja Nelosella.

Vuonna 2009 Stiller teki paluun Yleisradioon juontamaan mediakriittistä Pressiklubi-tv-ohjelmaa. Vuonna 2016 tuli uran toinen raastava tapaus eli Ylegate, jossa Stilleriä uhattiin potkuilla. Seuraavana vuonna Stiller palasi juurilleen radioon ja alkoi vetää omaa keskusteluohjelmaansa.

Neljässäkymmenessä vuodessa suomalainen yhteiskunta ja media ovat muuttuneet. Päättäjät ja ruutukasvot ovat vaihtuneet moneen kertaan, mutta Ruben Stiller on pysynyt äänessä.

Vuonna 2017 Stiller siirtyi omasta tahdostaan radioon. Siirtymistä oli edeltänyt niin sanottu Ylegate, jossa Stilleriä uhattiin potkuilla.

Nyt 61-vuotiaana Stiller on Suomen tunnetuimpia mediapersoonia. Itsensä vähättelyyn erikoistunut Stiller ei tietenkään kuvaisi itseään näin. Hän korostaa sattumien ja suhteiden merkitystä uraansa.

”Kun aloitin urani 1980-luvulla, julkisuuteen pääsi tosi helposti. Se oli vielä portinvartijoiden aikaa. Silloin maailma näytti paljon selkeämmältä ja tarinoita oli paljon vähemmän”, Stiller sanoo.

”Satuin syntymään hyvään aikaan. Pääsin työmarkkinoille ennen kuin tuli suuri lama. Laman jälkeen työpaikoille tuli kilpailu ja putoamisen pelko. Nykyisessä huomiotaloudessa taistelu on paljon kovempaa kuin omalla ikäluokallani.”

Ensi viikolla julkaistaan Stillerin elämäkerta, jonka on kirjoittanut tietokirjailija ja psykoterapeutti Katriina Järvinen. Kirjan kannessa lukee ytimekkäästi isoilla kirjaimilla Ruben. Kirjan koko nimi on Ruben Stiller, siltä väliltä.

Kirja ei ollut Stillerin idea. Oikeastaan hän vastusti ajatusta.

Kirjapaja-kustantamo oli pyytänyt Katriina Järviseltä elämäkertaa jostain tunnetusta naisesta. Järvinen päätyi siihen, että Ruben Stiller on ainoa inspiroiva henkilö, joka hänelle tulee mieleen.

Järvinen lähetti Stillerille sähköpostin, jossa hän ehdotti kirjan tekoa. Järvinen kertoi haluavansa tehdä henkilökuvan, jonka pääteemoina ovat yhteiskuntaluokka, juutalaisuus ja sukupolvi.

Stiller ei vastannut. Kului viikkoja. Järvinen lähetti tekstiviestin. Ja toisen. Ei vastausta.

Monen kuukauden jälkeen Järvinen oli jo luovuttamassa, kun Stiller yllättäen soitti Järviselle. Puhelu kesti kaksi tuntia.

Kävi ilmi, että Järvisen ystävä ja kirjailijakollega, professori Laura Kolbe oli patistanut Stilleriä oltuaan tämän ohjelmassa vieraana. ”Nyt otat yhteyttä Katriinaan, hopihopi, teette kirjan ja sillä selvä”, Kolbe sanoi.

Kun Stiller päätti avautua, hän teki sen stillermäisellä perusteellisuudella. Hän puhui Järviselle kymmeniä tunteja. Järvinen haastatteli myös Stillerin lähipiiriä ja penkoi arkistoja.

Kirjaa tehdessä Stiller katosi välillä taas kuukausiksi eikä vastannut Järvisen viesteihin. Mutta lopulta teksti oli kasassa.

Lopputuloksena on paitsi intiimi henkilökuva Ruben Stilleristä, myös kiinnostava kuvaus Stillerin sukupolvesta, 1960-luvun alussa syntyneistä, jotka varttuivat Kekkosen Suomessa ja astuivat estradille 1980-luvulla.

Stiller on tehnyt pilaa itsestään vuosikymmenten ajan. Se on osa hänen mediahahmoaan ”Ruben Stilleriä”. Mutta on olemassa myös toinen, yksityisempi Ruben Stiller, joka puhuu elämäkerrassa kipeistä aiheista myös ilman ironian suojapukua.

Ruben-teos on tilinteko ihmiseltä, joka kavahtaa tilittämistä.

Maskeeraaja Oona Kauste meikkaa Ruben Stillerin Viimeinen sana -ohjelman pilottilähetyksen nauhoitusta varten.

Stiller istahtaa meikkaustuoliin Ylen Studiotalon alakerrassa. Maskeeraaja Oona Kauste tuputtelee puuteria Stillerin otsalle.

Stiller muistaa, että Kauste on pelannut curlingia maajoukkueessa. He jutustelevat curlingista ja Stillerin Ira-vaimonsa kanssa tekemästä Kroatian-lomasta, jonka koronatartunta pilasi.

Kun meikki on valmis, Kauste ottaa pöydältä Stillerin silmälasit. Linssit näyttävät siltä kuin pintaan olisi hieraistu voita. Kauste hinkkaa lasit puhtaaksi.

”Kiitos!” Stiller sanoo.

Viimeinen sana -ohjelman nauhoitukseen on pari tuntia. Lähdemme etsimään hiljaista haastattelusoppea. Kun sopiva sohva Ylen labyrintistä on löytynyt, Stiller asettuu puolimakaavaan asentoon ja alkaa puhua lapsuudestaan kahden kulttuurin välissä.

Stillerin isä Hirsch Stiller oli helsinkiläinen hammaslääkäri, joka tuli suomenruotsalaisesta juutalaissuvusta. Äiti Terttu Mansikka-aho oli luterilaisen maatalon tytär Etelä-Pohjanmaan Evijärveltä. Hirsch lähestyi viittäkymppiä, Terttu oli 21 vuotta nuorempi. He tapasivat Elannon kaupassa Liisankadulla, jossa Terttu oli myyjänä.

Heinäkuussa 1961 syntyi esikoispoika, joka sai nimen Ruben Olavi. Samana syksynä Stillerit muuttivat Nummen kuntaan, joka sijaitsee 70 kilometriä Helsingistä Turun suuntaan. Nykyään Nummi kuuluu Lohjaan.

Runsas vuosi Rubenin jälkeen syntyi pikkuveli, joka sai nimekseen Kaj Simeon ja jota alettiin kutsua Tintiksi.

Vanhempia erottivat äidinkieli, luokkatausta ja ikä. Hirsch oli sivistynyt ja koulutettu, kouluja käymätön Terttu poti alemmuuskompleksia.

Terttu kyttäsi poikiensa koulumenestystä ja piti Stillereitä parempana perheenä. Vaihtuvat kodinhoitajat vastasivat ruoanlaitosta ja siivouksesta. Työpäivän jälkeen vaitelias Hirsch sulkeutui huoneeseensa lukemaan.

Myös Ruben luki. Perheeseen tilattiin 1970-luvun alussa Combi-niminen tietosanakirjasarja, jonka uusi osa tuli kuuden viikon välein. Ruben luki uuden osan heti alusta loppuun ja alkoi odottaa seuraavaa.

Stillerin pojat ympärileikattiin kahdeksan päivän ikäisinä ja heille järjestettiin juutalaisuuteen kuuluva siirtymäriitti eli bar mitsva -juhla 13-vuotiaana, mutta muuten kotona ei juurikaan noudatettu juutalaisia perinteitä.

”Olen saanut rakentaa identiteettiäni aika paljon itse. Lähinnä sen takia, että isäni oli hyvin hiljainen. Aloin tajuta, että olen kertonut itselleni kaikenlaisia tarinoita häneen liittyen.”

Kun Katriina Järvinen ehdotti elämäkerran tekemistä, Ruben Stiller vastusteli ensin ajatusta. Lopulta hän suostui ja kertoi avoimesti myös vaikeista perheasioista, joista hän ei ollut aiemmin puhunut julkisesti.

Hirschin isä Abraham Stiller oli ollut Helsingin juutalaisen yhteisön arvostettu jäsen, joka oli pelastanut Suomeen paenneita juutalaisia Saksaan palauttamiselta. Sen sijaan Hirsch oli matalan profiilin maallistunut juutalainen.

Kun Ruben oli muuttanut Helsinkiin opiskelemaan valtiotieteitä 1980-luvun alussa, isä tuli kylään sovituspäivänä eli jom kippurina. Ruben tarjosi porsaankyljyksiä. Se oli provokaatio, johon Hirsch suhtautui tyynesti: Mitä tässä nyt muka on.

Ruben Stiller alkoi etsiä identiteettiään opiskeluvuosinaan. Hän luki juutalaista kaunokirjallisuutta ja Euroopan juutalaisten historiaa. Häntä kiehtoi juutalaisuudessa tietty salaperäisyys.

Vaikka Ruben Stiller koki tradition aiemmin vieraaksi, hän alkoi toimittajana korostaa omaa juutalaisuuttaan kovaäänisesti jo 1980-luvulla. Juutalaisuus antoi eväät ”kuvainraastamiseen”. Kahdessa kulttuurissa kasvanut saattoi kyseenalaistaa kumpaakin kulttuuria.

Kuvainraastaminen liittyi Stillerin mukaan hänen omaan isäkapinaansa. Isän sukupolvi oli pitänyt matalaa profiilia juutalaisuudestaan. Ruben taas halusi tuoda taustansa julki.

Toinen kapinan kohde olivat oikeistolaisen nationalismin sinivalkoiset tarinat.

”Se oli kaoottista, ei minulla ollut mitään ohjelmaa.”

Stillerin pojat menettivät molemmat vanhempansa jo vähän päälle parikymppisenä. Terttu-äiti kuoli syöpään vuonna 1983. Hirsch kuoli viisi vuotta myöhemmin sydämen vajaatoimintaan.

Elämäkerrassa Ruben Stiller puhuu ensimmäistä kertaa julkisesti perheensä salaisuudesta.

Hirsch-isän eristäytyminen ja hiljaisuus olivat johtuneet kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, jota kutsuttiin aiemmin maanis-depressiivisyydeksi.

Terttu-äiti kertoi pojilleen, että myös kolme Hirschin veljeä olivat sairastaneet joko masennusta tai kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Kaksi isän veljistä oli tehnyt nuorena itsemurhan. Myös isoisä Abrahamin äiti oli tappanut itsensä, kun Abraham oli vain kaksivuotias.

Hirsch oli ollut välillä sairaalahoidossa Helsingissä. Rubenin muistikuvissa hän oli istunut pikkupoikana vanhan suuren talon edustalla isänsä, äitinsä ja pikkuveljensä Tintin kanssa.

Myöhemmin hän tajusi, että talo oli ollut Lapinlahden mielisairaala.

Ruben Stiller keskustelee Viimeinen sana -ohjelman juontajan Rosa Kettumäen ja toisen vieraan, professori Vilma Luoma-ahon kanssa ennen pilottijakson nauhoitusta.

Puolentoista tunnin sohvasessio keskeytyy, sillä Ruben Stillerin pitää mennä tv-studioon. Stiller on oman radio-ohjelmansa lisäksi vakikommentaattorina mediakriittisessä Viimeisessä sanassa ja Radio Suomen Pyöreä pöytä -keskusteluohjelmassa.

Viimeisen sanan pilottijaksossa käsitellään median roolia pääministeri Sanna Marinin bilekohussa. Stiller on hyvä valinta panelistiksi, sillä hän on kahdesti törmännyt Ylessä mediakritiikin rajoihin.

Stillerin uran tunnetuin tapaus ajoittui elokuuhun 1993, jolloin hän työskenteli Ylen Radiomafia-kanavalla. Perjantaina 27. elokuuta Stiller tuli vetämään lähetystään vähän huonosti valmistautuneena, pienessä krapulassa, kuten hän itse tilannetta kuvaa Ruben-teoksessa.

Studion takahuoneessa Stiller luki Ilta-Sanomista, että Ylen alue- ja uutistoimintaa johtaneesta Tapio Siikalasta oli tulossa koko radiotoimialan johtaja.

Stiller astui studioon, avasi mikrofoninsa ja alkoi improvisoida. Monologi on purettu Ruben-teoksessa sanasta sanaan. Hän puhui tupakkalakostaan ja läpsi itseään naamaan ennen kuin pääsi asiaan.

”Ja sitten minä avasin tänään lehden ja voi jumalauta, että sekin vielä, ettei saa röökiä. Minä kuulin, että Tapio Siikalasta, tuosta kökkötraktorista, keskustalaisesta kökkötraktorista, kaavaillaan tämän lafkan, missä minä olen töissä, puheenjohtajaa”, Stiller sanoi.

Sana ”kökkötraktori” oli juolahtanut Stillerin mieleen samalla hetkellä, kun hän avasi suunsa.

Ylen johtajan pilkkaaminen oli liikaa Stillerin pomoille. Stiller hyllytettiin kolmeksi kuukaudeksi. Tapausta puitiin lehdissä ja Stilleristä leivottiin sananvapauden sankaria.

Ruben Stiller siirtyi Radio Citystä Ylen Radiomafiaan 1990-luvun alussa. Radiomafia oli Ylen vastaus 1980-luvulla aloittaneiden kaupallisten paikallisradioiden haasteeseen.

Stiller rikkoi kieltonsa vain viikkoa myöhemmin Outi Poppin ohjelmassa Radiomafialla. Stiller piti ääni särkyen palopuheen, jossa hän haukkui radiojohtaja Olli Alhon ja muut Yleisradion poliittisesti nimetyt johtajat.

Stiller sai potkut. Hän riitautti irtisanomisensa, mutta hävisi oikeusjutun ja joutui maksamaan kalliit oikeudenkäyntikulut.

Stiller kutsuu kökkötraktorijupakkaa ”holtittoman narrin näytelmäksi”. Tapaus opetti, mitä valta tarkoittaa. Stiller oli saanut tehdä ohjelmissaan pilaa Jeesuksesta ja Mooseksesta, mutta ei Ylen johtajasta.

Stiller ei kadu tekoaan, mutta ei enää lähtisi oikeuteen asti riitelemään.

”Jos vastakkain on yksilö ja organisaatio, yksilö häviää aina”, hän sanoo nyt.

Kökkötraktoritapauksen jälkeen Stiller pysyi poissa Ylestä 16 vuoden ajan.

Vuonna 2009 hän palasi juontamaan Pressiklubi-tv-ohjelmaa.

Ylen uutis- ja ajankohtaistoiminnan johtaja ja vastaava päätoimittaja Atte Jääskeläinen tuli Ruben Stillerin vieraaksi Pressiklubi-ohjelmaan joulukuussa 2016. Jääskeläisen oli väitetty pyrkineen hillitsemään Ylen toimittajien uutisointia koskien pääministeri Juha Sipilää (kesk).

Syksyllä 2016 valtioneuvosto myönsi mittavat tuet kaivosyhtiö Terrafamelle, johon pääministeri Juha Sipilällä (kesk) oli kytkös. Sipilän kerrottiin yrittäneen vaikuttaa asian uutisointiin. Ylen päätoimittajan Atte Jääskeläisen puolestaan väitettiin pyrkineen rajoittamaan Ylen toimittajien sananvapautta pääministeriä koskeneessa uutisoinnissa.

Stiller halusi käsitellä pääministerin mediasuhdetta Pressiklubissa. Se ei käynyt. Stilleriä uhattiin irtisanomisella, mikäli hän kiellosta huolimatta käsittelisi aihetta.

Tieto varoituksesta vuoti Suomen Kuvalehdelle. ”Pääministeri Sipilä vaiensi Ylen”, SK uutisoi. Artikkeli pelasti Stillerin. Asiasta tuli julkinen – ja sitä käsiteltiin lopulta myös Pressiklubissa, johon Ylen päätoimittaja Atte Jääskeläinen tuli omasta halustaan vieraaksi.

Pian Ylegaten jälkeen Stiller ilmoitti, ettei hän halua jatkaa Pressiklubin vetämistä. Syynä olivat stressin lisäksi sydänvaivat. Stiller oli saanut sydänkohtauksen alkuvuodesta 2016, ja hänelle oli tehty pallolaajennus.

”En meinannut kestää Ylegatea. Siksi lähdin radion puolelle. Sanoin kotona, että saan muuten toisen sydänkohtauksen.”

Stiller toivoo, että historiantutkimus vielä jonain päivänä perkaisi Yleisradion riippumattomuutta suhteessa poliittisin päättäjiin.

”Jos kuka tahansa poliitikko yrittää painostaa mitä tahansa tiedotusvälinettä, se on yhteiskunnallisesti merkittävä uutinen. Mutta Suomessa on perinne, joka periytyy suomettumisen ajalta. Meillä ei ole samanlaisia kriteereitä yleisradioyhtiön riippumattomuuden suhteen kuin esimerkiksi Ruotsissa.”

Kun Viimeisen sanan nauhoitus on ohi, etsimme toisen sohvan Ylen käytäviltä. On puhuttava vielä suomalaisesta puhekulttuurista ja Ruben Stillerin roolista siinä.

Stiller sanoo liikkuvansa toimittajana viihteen ja journalismin rajapinnalla. Hän sanoo tekevänsä ”infotainmentia”. Se on yhdistelmä informaatiota ja entertainmentia, asiasisältöä ja viihdettä.

Laji on vaativa. Pitää olla nopea ja nokkela, sivistynyt ja hauska, jotta ohjelmaan syntyy oikeanlainen tunnelma.

Tämän Stiller osaa. Mutta tietenkään hän ei itse sano asiaa niin, vaan painottaa muiden roolia.

”Vieraat tekevät lähetyksen.”

Imagen perustaja Raoul Grünstein ja Ruben Stiller ovat olleet ystäviä lapsuudesta lähtien. Kun Stiller muutti maalta Helsinkiin 1980-luvun alussa, Grünsteinin perheen koti oli hänelle tärkeä tukikohta, jossa Stiller tutustui kunnolla myös juutalaiseen kulttuuriin. Stillerin lapsuudenkodissa ei juuri noudatettu juutalaisia perinteitä.

Stiller tekee vähättelyllä ja ironialla itsensä vaarattomaksi, sanoo pitkäaikainen ystävä, Image-lehden perustajana tunnettu Raoul Grünstein Ruben-kirjassa. Siksi muiden on helppo lähestyä häntä.

Stiller itse sanoo etsivänsä tilanteista ja asioista aina absurdeja elementtejä, tahatonta komiikkaa. Hän kutsuu itseään humoristiksi. Se on eri asia kuin koomikko.

Koomikko osaa tekniikan, jolla yleisö saadaan nauramaan. Stiller tajusi asian kokeiltuaan standup-komiikkaa 1990-luvulla. Ensimmäinen keikka oli Viirus-teatterissa – ruotsin kielellä. Kohteliaat suomenruotsalaiset taputtivat Stillerin esitykselle.

”Ajattelin, että tämähän meni hyvin”, Stiller sanoo.

Seuraavaksi hän esiintyi Tampereella, tällä kertaa suomeksi.

”Onnistuin saamaan aikaan hautajaistunnelman. Taisin juoda sen jälkeen kaksi päivää peräkkäin, häpesin niin paljon.”

Stiller sanoo olevansa toimittajana ”narri, joka haluaa kokeilla vallan rajoja”. Hän sanoo tuovansa tilanteisiin ”tietynlaisen ironisen ulottuvuuden suurieleisyydellään”.

Rooli on syvällä. Mutta se on myös pakoa. Stiller sanoo pakenevansa oman yliminänsä vaatimuksia. Hän alittaa riman, koska se on liian korkealla ja sen alta on kevyt kulkea.

Narriudessa on pohjimmiltaan kyse häpeän purkamisesta. Stiller sanoo kokeneensa niin paljon häpeää, että hän haluaa vapauttaa muita siitä itseironian keinoin. Stillerin mukaan kyse on jonkinlaisesta ”ydinhäpeästä, jota on vaikea itse hahmottaa”.

”Pohjalla on jokin suuri pettymys siitä, mitä olen odottanut itseltäni.”

Stiller pärjäsi koulussa ja tähtäsi nuorena alun perin lääkäriksi.

”Minusta piti tulla psykoanalyyttisesti suuntautunut psykiatri. On potilaiden onni, ettei minusta tullut.”

Häpeään liittyvä oivallus syntyi, kun Stiller haastatteli teatteriohjaaja Jouko Turkkaa joskus 1990-luvulla.

”Turkka sanoi mulle, että sä vapautat ihmiset häpeästä.”

Mutta onko itseironiselle narrille vielä tilaa nykyisessä mediatodellisuudessa?

Stillerin mielestä ilmassa on uutta puritanismia, jossa korostetaan omaa vilpittömyyttä.

”Minusta se on kauheata. Kuulen kirkonkellojen soivan jo itselleni, kun enää ei saa olla ironinen”, Stiller sanoo.

Hän sanoo kantavansa 1980-lukulaista asennetta, jossa kaikkiin ideologioihin suhdauduttiin samalla ironialla.

”Nyky-Suomi muistuttaa rivitaloyhtiötä, jossa pikkuporvarit ovat koko ajan tuohtuneita siitä, että he ovat kuulevinaan jotain ääniä naapurista.”

Keskusteluilmapiiriä värittävät nopeat kohut ja yliherkät reaktiot. Media kaluaa aiheet hirvittävällä nopeudella. Mikä tahansa kuolee hetkessä.

”Twitterissä käsitellään jumalan olemassaolo puolessatoista tunnissa”, Stiller sanoo.

Stillerin nykyinen keskusteluohjelma on tavallaan hidasta sivistysjournalismia, jossa puhutaan asiantuntijoiden kanssa syvällisesti tärkeistä aiheista. Se on paluuta juurille, Combi-tietosanakirjan aikaan. Eräänlainen Stillerin vastalause ajan hengelle.

”Nykyään radikaaleinta on sivistys, ei pöhinä.”

Stiller välttelee sosiaalista mediaa. Hänellä on tili Twitterissä ja yli 33 000 seuraajaa, mutta viimeisin twiitti on helmikuulta 2017.

Sosiaalisen median välttelyyn on stillerimäinen selitys:

”Mulle oli sokki, että luulin olevani nokkela jätkä ja tajusin Twitterissä, että herranjumala täällä on alan ulkopuolisia, jotka on helvetin paljon terävämpiä ja nokkelampia. Se oli masentavaa.”

Stiller sanoo karsastavansa myös identiteettipoliittista ajattelua, jossa ihmiset lokeroidaan ominaisuuksiensa perusteella, eikä heitä kohdella yksilöinä. Esimerkiksi poliittinen keskustelu muistuttaa Stillerin mielestä toisinaan perussuomalaisten ja vihreiden laskelmoitua syöttöpeliä. Muut seuraavat sitä kuin kehnoa tennisottelua.

”Kun tulee kovaa tilanteeseen, syntyy aina myös vastaidentiteetti. Voi kysyä, onko tarkoituksena, että päästään huutamaan kahdesta poterosta. Silloin systeemi syöttää itse itseään.”

Liberaaleissa piireissä on Stillerin mukaan luotu valheellinen kuvitelma, jossa esimerkiksi rasismia nähdään vain perussuomalaisissa.

”Jotkut oikein liberaalit puhuvat persuista kuin jostain villeistä. Tulee mieleen, onko perussuomalaiset keksitty sen takia, että urbaani liberaali ihminen voi tuntea tuohtumusta.”

Pärjätäkseen uuspuritanismin aikana Stiller sanoo omaksuneensa tietoisesti eräänlaisen ”hyväntahtoisen ja hölmön sedän roolin”, jolla on lupa tehdä pilaa poliittisesti korrektista ajattelusta.

Varsinainen kenttätaistelu sekä puhevallasta että vaikutusvallasta käydään hänen mukaansa nuorempien ikäluokkien kesken.

”Olen jo täysin vaaraton. Niin kuin olen aina ollut. Olen tällainen räksyttävä puudeli.”

”Tai en edes sitä. Ennemmin kuorsaava puudeli.”

Ruben Stiller kuvaa itseään ”narriksi” ja ”vaarattomaksi puudeliksi”. Kuvaukset ovat osa hänen itseironista rooliaan, jonka tarkoituksena on saada haastateltavat puhumaan avoimesti.

Ruben Stiller on pohtinut joskus sitä, millainen hänen elämänsä olisi ollut, jos hänen nimensä olisi ollut Olavi Mansikka-aho. Olavi on hänen toinen nimensä ja Mansikka-aho Terttu-äidin tyttönimi.

”Olavi Mansikka-aho olisi potkut saanut entinen radiotoimittaja, joka juo katkerana kulmakuppilassa kuudetta tuoppiaan. Hän väittää, että valkoinen mies ei saa sanoa enää yhtään mitään.”

”En usko, että Olavi Mansikka-ahona olisin tässä. En kerta kaikkiaan usko.”

Stillerin mukaan hänellä on ollut ”juutalaisena narrina” enemmän vapauksia kuin enemmistöön kuuluvana suomalaisena.

Nimi luo illuusion.

”Usein luullaan, että Stillerin jossain idioottimaisessa jutussa on pointti, vaikka siinä ei ole mitään pointtia.”

Stillerin elämäkerta päättyy Shakespeare-sitaattiin, Macbethin tunnettuun monologiin vaimonsa haudalla:

Elämä on vain varjo häilyväinen, vain näyttelijä rukka,

joka riehuin lavalla keikkuu aikansa ja häipyy,

se kertomus on, hupsun tarinoima,

täys ääntä, vimmaa – tarkoitusta vailla. (Suomennos Yrjö Jylhä.)

Stiller sanoo saavansa Macbethin säkeistä lohtua. Toinen tärkeä teksti on Raamatun Saarnaajan kirja, jonka Stiller sanoo lukevansa vuosittain.

Saarnaajan alkusäkeet ovat vielä kuuluisammat kuin Macbethissä:

Turhuuksien turhuus, sanoi Saarnaaja, turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta!

”Kuulen siinä isäni äänen”, Stiller sanoo.

Stillerillä on vielä ääni ja vähän vimmaakin, mutta muutaman vuoden kuluttua hän jää eläkkeelle. Elämäkerta pakotti hänet pohtimaan jättämäänsä jälkeä.

Stillerin mielestä hänen uraansa ja elämäänsä kuvaa parhaiten verbi poukkoilla.

”Ideaalini elämästä on jazzimprovisaatio, jonka tekee helvetin huono amatöörimuusikko.”

Mitä kaikesta hänen työstään jää jäljelle?

Ehkä jotain Ylen arkistoon, Stiller sanoo. Hän tunnustaa olevansa kateellinen niille kollegoille, joilla on ollut kutsumus, halu paljastaa yhteiskunnallisia vääryyksiä.

”Minulla ei ole ollut mitään missiota”, Stiller sanoo.

Mutta sitten hän muistaa. On hänelläkin missio.

”Taistelen emojeita, hymiöitä ja viestien perään pantuja sokerimyrkytettyjä sydämiä vastaan.”

Ylen valokuvaaja Anne Hämäläinen kuvaa Ruben Stilleriä Ylen studiossa Viimeinen sana -ohjelman mainoksia varten.

Oikaisu 25.9. kello 13.35: Jutussa puhuttiin aiemmin HOK-Elannon myymälästä Liisankadulla. Kyseessä oli Elannon myymälä.

Tarkennus 25.9. kello 13.51: Kohtaa ”kirjan nimi on ytimekkäästi Ruben” on tarkennettu lisäämällä Stillerin elämäkerran koko nimi Ruben Stiller, siltä väliltä.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luetuimmat - Sunnuntai