Pelkoa ja inhoa polarisaation pelikentällä

Affektiivinen polarisaatio on aiheuttanut demokratialle vakavan homeongelman – juuri kun kriisit vaatisivat yhteistyötä.

4.9. 2:00 | Päivitetty 4.9. 7:53

Olin jossain Twitterin energiakeskustelun reunamilla, kun närästyslääke alkoi vaikuttaa. Ruudulla vilahtivat sanat turve, ydinvoima, sähkö, Saksa, Marin, Scholz, ilmastonmuutos, vihreä siirtymä, päästöoikeudet.

Virrassa välähteli asiallisia keskustelunavauksia, mutta eniten reaktioita näyttivät keräävän nokkeluutta tavoittelevat kärjistykset ja tölväisyt sekä viholliskuvien lietsonta. Kiviä viskottiin yli puoluerajojen. Keskustelu oli malliesimerkki demokratian homeongelmasta.

Affektiivisesta polarisaatiosta.

Polarisaatiolla tarkoitetaan asenteiden kärjistymistä ja vastakkainasettelun voimistumista. Tutkijat erottelevat ideologisen ja affektiivisen polarisaation. Taloussosiologian tutkija Arttu Saarinen avaa eroa tuoreessa kirjassaan Vastakkainasettelujen aika, poliittinen polarisaatio ja Suomi (Gaudeamus). Ideologinen polarisaatio tarkoittaa sitä, että puolueiden näkemykset yksittäisistä asioista etääntyvät toisistaan. Ilmiö ei välttämättä ole huono asia. Se voi kirkastaa näkemyseroja ja aktivoida ihmisiä.

Affektiivinen polarisaatio puolestaan viittaa tunteiden korostumiseen polarisaation taustalla. Kyse on etenkin negatiivisten tunteiden liittämisestä vastapuoleen. Inhosta, jopa vihasta. Polarisaatiokeskustelu on osin tuontitavaraa Yhdysvalloista, jossa ihmisten puoluevalintaan vaikuttaa jo enemmän negatiivinen käsitys vastakkaisesta puolueesta kuin myönteiset tunteet omaa joukkoa kohtaan.

Suomessa tilanne ei ole Saarisen mukaan niin hälyttävä. Mutta ei tarvitse olla homekoira havaitakseen kosteusvaurion merkkejä myös kotimaan politiikassa. Leimaamista tapahtuu erityisesti sosiaalisessa mediassa, kuten Twitterissä.

Laskin Saarisen kirjan kädestäni ja painoin refleksinomaisesti valkoisen pikkulinnun kuvaa puhelimen ruudulla. Twitter-virran keskeltä erottui hätähuuto: ”Tuntuu, että kaikki nyt tapahtuva ja ajankohtaisista teemoista käytävä keskustelu ainoastaan lisää vastakkainasettelua. 😔 Polarisaatio tietysti hyödyttää joitakuita lyhyellä tähtäimellä, mutta loppupeleissä on päätöksentekokyvyn, kehityksen ja resilienssin kannalta vain huono.”

Twiitin oli julkaissut toisen kauden kansanedustaja Saara-Sofia Sirén (kok). Miksi hän oli niin epätoivoinen?

Soitin Sirénille. Hän kertoi, että parkaisu johtui energiakriisiväännöstä. Moni näyttää tahallaan unohtavan kriisin yhteyden Venäjän aloittamaan sotaan Ukrainassa.

Arttu Saarinen kuvaa kirjassaan suomalaisen poliittisen kulttuurin murrosta. Kolmen suuren puolueen hegemonia on murtunut. Se ei johdu vain perussuomalaisten kasvusta, vaan vasemmiston suosion laskusta ja vihreiden noususta. Samalla puolueiden väliset suhteet ja tavat tehdä politiikkaa muuttuvat. Syntyy uusia jakolinjoja perinteisten rinnalle: suhde maahanmuuttoon, ilmastonmuutokseen sekä seksuaalivähemmistöjen asemaan. Affektiivisen polarisaation pelikenttää.

Saara-Sofia Sirénin mukaan poliittinen keskustelu lähtee yhä enemmän tunteesta. Nyt tunteet ovat ymmärrettävästi pinnalla. Se johtuu kriisien sumasta: Ukrainan sota, pandemia, energiakriisi, inflaatio, ruokakriisi, hoivakriisi.

Pelko on tehokkainta mahdollista polttoainetta populismille ja vastakkainasettelulle. Tyrmäävällä twiitillä saa henkilökohtaisen pikapalkinnon: tykkäyksiä ja kommentteja, seuraajia, ehkä jopa otsikon lehteen. Siksi pelkoa lietsoo sosiaalisessa mediassa myös moni kansanedustaja tai ”asiantuntija”, joiden tehtävä olisi ratkoa ongelmia, ei aiheuttaa niitä.

”Yhteiskunnan kannalta se rikkoo ja heikentää meitä. Mitä yhtenäisempiä me olisimme kriisitilanteessa, sitä vahvempia olisimme”, Sirén sanoo.

Puhelun jälkeen rintaa korvensi. Mietin tulevaa talvea. Energiakriisistä on saatu aikaan kotimainen tappelu, vaikka eletään vasta alkusyksyä. Venäjän trolliarmeijan päämajassa nostellaan varmaan votkamaljoja. Suomalaiset tekevät sen itse.

Miten polarisaatiota sitten pitäisi purkaa? Hain kirjastosta lisää luettavaa. Löysin pari vuotta sitten julkaistun teoksen Me ja ne, välineitä vastakkainasettelun aikaan (Into), jonka ovat toimittaneet Miriam Attias ja Jonna Kangasoja. Attias on konfliktien sovittelun asiantuntija. Hän avaa kirjassa purkukeinoja hollantilaisen filosofin Bart Brandsman kanssa.

Koska polarisaatio tapahtuu tunnetasolla, sitä vastaan ei voi kamppailla faktoilla tai järkiargumenteilla. Polarisaatio tarvitsee polttoainetta, muuten se sammuu. Polttoaineena toimii yleensä ryhmiä määrittävä identiteettipuhe. Se on ihmisten typistämistä jonkin stereotyyppisen ominaisuuden perusteella. Vegaanit vastaan lihansyöjät. Maahanmuuttajat vastaan valtaväestö. Marinistit vastaan naisvihaajat.

Purkaminen alkaa roolien tunnistamista. Yllyttäjä lietsoo vastakkainasettelua mustavalkoisilla väitteillä ja mustamaalaamalla muita. Heihin ei kannata haaskata aikaa. Liittyjä valitsee puolensa. Liittyjänkin kanssa keskustelu menee helposti väittelyksi.

Purkamisessa avainroolissa ovat hiljaiset, keskellä olevat ihmiset, jotka eivät liputa yllyttäjien väitteille. Joukko on kirjava. Yksi on välinpitämätön, toinen näkee asioiden monimutkaisuuden. Kolmas on hiljaa virkansa tai työnsä takia.

Attias ja Brandsma kertovat, miten Utrechtissa Hollannissa työskentelevä poliisi Rachid Habchi päätti parantaa kaupungin turvallisuutta. Habchi kokosi verkoston, johon hän kutsui arkisia vaikuttajia, rehtoreita ja opettajia, urheiluvalmentajia, yrittäjiä, sosiaalityöntekijöitä. Habchi kutsuu verkostonsa jäsenet joka toinen kuukausi epäviralliselle illalliselle puhumaan turvallisuudesta ja jännitteistä.

Utrechtin hiljaiset eivät mölise Twitterissä. He tekevät rauhan työtä rauhan aikana. Kun konflikti leimahtaa, hiljaiset ovat valmiina.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Sunnuntai