Kollektiivista vastuuttomuutta

Venäläiset vastustavat matkustusrajoituksia, koska ne osuvat viimeiseen jäljellä olevaan vapauteen.

11.9. 2:00 | Päivitetty 11.9. 9:00

Ehdotin kesällä somessa, että Suomi ryhtyisi perimään itärajan ylittäjiltä solidaarisuus­maksua, joka tuloutettaisiin Ukrainalle.

Venäjältä tuli kitkeriä kommentteja. Oppositio­lehden toimittaja syytti ehdotustani ”fasistiseksi”, koska se perustui hänen mielestään venäläisten kollektiiviseen syyllistämiseen Ukrainan sodasta.

Länsipakotteiden vuoksi venäläiset eivät voi syödä Mäkkärissä tai ostaa Iphoneja. Urheilijat on heitetty ulos arvokisoista. Energiakaupan väheneminen iskee suoraan kansan elintasoon.

Kuitenkin juuri viisumirajoitukset tuntuvat ylittäneen monen ärsytyskynnyksen. Miksi?

Suhteellisen vapaa liikkuvuus on pysyvimpiä saavutuksia, jotka vastikään kuolleen Mihail Gorbatšovin aloittama vapautuminen sai aikaan. Ja viimeisiä vapauksia, joita venäläisillä enää on, kun tiedonvälitys, internet ja julkinen tila on puhdistettu.

Venäjän oppositiolle matkustaminen Eurooppaan on henkireikä. Länsi on sille mentaalinen liittolainen, joka on nyt pettänyt. Suuremmalle osalle venäläisistä mahdollisuudessa matkustaa on kuitenkin kyse elintasosta, saavutetusta edusta.

Venäjällä on miljoona Schengen-viisumin haltijaa, joista useimmat edustavat suurkaupunkien keskiluokkaa. Kun muut pakotteet tuntuvat ensin provinsseissa, matkustusrajoitukset iskevät suurkaupunkien keskiluokkaan.

Venäläiset ovat tottuneet siihen, että heidän oma hallituksensa rajoittaa heidän elämäänsä monin tavoin. EU:lle olisikin ollut helpompaa, jos Venäjä olisi itse sulkenut rajansa kansalaisiltaan vanhaan neuvostotyyliin.

Pietarilainen ystäväni sanoi joskus, että venäläiset tykkäävät tuohtua (vozmuštšatsja) koetuista vääryyksistä.

Tuohtumusta ei osoiteta taholle, joka on ihmiseen nähden valta-asemassa, kuten valtiokoneistolle tai työnantajalle. Sen sijaan on turvallista purkaa mieltään EU:lle.

Filosofi Hannah Arendt on erottanut toisistaan syyllisyyden ja kollektiivisen vastuun.

Hänen mukaansa syyllisyys on aina yksilöllistä. Syy on niiden, jotka ovat tehneet rikollisen päätöksen, ja niiden, jotka sitä toteuttavat.

Kollektiivinen vastuu on laajempi käsite. Jos rikos tehdään yhteisön nimissä, jokaisen yhteisön jäsenen vastuulla on sanoutua siitä irti. Rikokseen ei saa osallistua, on korjattava sen aiheuttamia vahinkoja ja toimittava niin, ettei yhteisö enää tekisi samoin.

Millainen riski sodanvastaiseen mielenosoitukseen osallistuminen on nyt Venäjällä?

Pidätyksiä seuraavan kansalaisjärjestön OVD-infon tilastot kertovat, että ensimmäisen sotakuukauden aikana Venäjällä pidätettiin 15 230 mielenosoittajaa. Heinä-elokuussa lukema oli enää 27. Se on vähän maassa, jossa on yli 140 miljoonaa asukasta.

Ne venäläiset, jotka vastustavat sotaa ja vallanpitäjiä, ovat sankareita. Ensimmäisellä kerralla he selviävät sakolla. Toisella kerralla uhkana on vankeus.

Ongelma ovat ne, jotka ovat sotaa vastaan mutta eivät ilmaise sitä edes sitä yhtä kertaa. Jos miljoona Schengen-viisumin haltijaa suuntaisi Euroopan sijasta Punaiselle torille, mikään sortokoneisto ei pysäyttäisi heitä.

Venäjällä käyneet kertovat, kuinka hätkähdyttävän normaalilta elämä suurkaupungeissa tuntuu. ”Erikoisoperaatiota” käydään jossain kaukana.

”Vastuuta tuntee vain hyvin pieni osa venäläistä yhteiskuntaa”, sanoi riippumattoman Levada-keskuksen tutkimusjohtaja Lev Gudkov Meduzan haastattelussa heinäkuussa.

”Ihmisten tyypillinen reaktio on: Mistä minua syytetään? Minä en aloittanut tätä sotaa. Miksi minun olisi vastattava ja maksettava siitä?”

Gudkovkin viittaa Arendtiin. Tämän mukaan totalitaariset järjestelmät eivät niinkään perustu ideologiaan tai väkivaltakoneistoon, vaan apaattiseen väestöön, joka ei halua osallistua yhteiskunnalliseen elämään eikä kykene puolustamaan omia intressejään.

Hiljaisuudessa on hyväkin puolensa. Se on merkki siitä, etteivät venäläiset myöskään aidosti seiso ”erikoisoperaation” takana.

Putin halusi sotaa, väestö jotakin muuta: elintason nousua, koulutusta ja terveydenhoitoa, parempaa tulevaisuutta lapsille – ja lopulta myös mahdollisuutta matkustaa.

Nyt venäläisten on vaikea tunnustaa, että he ovat sodan osapuoli.

Heidän oma hallintonsa käy sotaa heitä vastaan. Siinä sodassa olisi otettava henkilökohtainen riski ja noustava vastarintaan – tai alistuttava Pohjois-Koreaksi ja oltava valmis kuolemaan Putinin puolesta.

Suomi on päättänyt rajoittaa turistiviisumit kymmenesosaan aiemmasta, ja EU on irtisanonut Venäjän kanssa tehdyn viisumisopimuksen.

Yhden näkemyksen mukaan matkustusrajoitukset vain tiivistävät venäläisten rivit Putinin ympärille. Toisen näkemyksen mukaan matkustusrajoitukset toimivat juuri siksi, että ne osuvat kaupunkien keskiluokan kulutusmahdollisuuksiin.

Todennäköisesti viisumirajoitusten vaikutus ei ole ratkaiseva suuntaan tai toiseen.

Venäjältä lähtenyt politiikan tutkija Maria Snegovaja arvioi hiljattain synkästi, että sota jatkuu niin kauan kuin Putin elää. Pakotteet eivät hänestä pysäytä sotaa mutta tekevät Venäjästä vielä jälkeenjääneemmän maan.

Uudistusmieliset ovat hävinneet täydellisesti. Seuraava mahdollisuus – jos sellaista tulee – on kenties seuraavilla sukupolvilla, hän kirjoitti.

Sotilaallinen tappio Ukrainassa voi olla merkittävin sysäys muutoksiin. Gudkovkin huomioi, että hävityt sodat ovat johtaneet Venäjällä aina järjestelmävaihdoksiin.

Ukrainalaisesta näkökulmasta ainoa todellinen oppositio Putinille on Ukrainan armeija, eikä käsityksen voi sanoa olevan ihan väärä.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Sunnuntai