Suuren luokan ydinonnettomuuden riskit kasvoivat, kun Venäjän hyökkäysarmeija teki elokuussa Zaporižžjan ydinvoimala-alueesta sotilastukikohtansa. Venäjä on toistuvasti pommittanut ukrainalaiskohteita ydinvoimalalta.

Lahden ja Zaporižžjan kohtalonyhteys

Venäjän armeija teki Euroopan suurimmasta ydinvoimalasta itselleen tukikohdan. Zaporižžjan voimalan uhkaavaa ydinkatastrofia seurataan erityisellä kauhulla Päijät-Hämeessä.


11.9. 2:00 | Päivitetty 11.9. 16:41

Eteläukrainalaisen Zaporižžjan teollisuuskaupungin länsilaidalla on lähiöbulevardi, jonka nimi on ulitsa Lahtinska eli Lahdenkatu.

Lahdenkatu on Googlen virtuaalikarttaohjelman perusteella päässyt heikkoon kuntoon: sen asfaltti halkeilee, siinä on ikäviä kuoppia, ja reunakiveyskin rehottaa rikkaruohoa.

Zaporižžja ja 50 kilometriä kaupungista lounaaseen sijaitseva Euroopan suurin ydinvoimala ovat olleet muutaman viikon maailman katseiden kohteena. Venäjän miehitysarmeija on tehnyt ydinvoimala-alueesta sotilastukikohtansa.

Pelkona on, että sotilaallisessa iskussa syntyy ydinkatastrofi. Tai jopa Venäjän tarkoituksellisesti aiheuttama säteilyvuoto Ukrainan alueelle. Se olisi tuhoisaa 700 000 asukkaan Zaporižžjalle ja miljoonille muille eteläisen Ukrainan asukkaille.

Mutta miten Päijät-Hämeen pääkaupunki Lahti tähän liittyy?

Helmikuussa 1953 Neuvostoliiton diktaattorilla Josif Stalinilla oli enää kuukausi elinaikaa, mutta ei sitä kukaan vielä aavistanut.

Lahdessa Vesijärven rannoilla odotettiin, että kaupungin neuvostoliittolaisen ystävyyskaupungin Zaporozjen valtuuskunta saapuisi ensimmäiselle vierailulleen.

Tuolloin Zaporižžjasta käytettiin vielä sen venäjänkielistä muotoa.

Zaporozjen valtuuskuntaa johti toimeenpanevan komitean puheenjohtaja Nikolai Vorobjev. Porukassa olivat myös pääarkkitehti Mihail Lapkin, voimalaitoksen johtaja Pavel Ivanov, kansanvalistusosaston puheenjohtaja Nina Mihailovna Dišdšenko ja teräsvaluri Semjon Jakimenko.

Se, että Lahdesta ja Stalinin ajan Zaporozjesta oli tullut ystävyyskaupungit, oli oikein huolellisen tunaroinnin seurausta.

Ystävyyskaupungeiksi haettiin yleensä samankaltaisia kaupunkeja, jolloin voisi löytyä synergiaetuja. Näitä kahta kaupunkia ei kuitenkaan yhdistänyt oikein mikään. Lahti oli puuseppien ja huonekaluteollisuuden aluetta, Zaporozje Neuvostoliiton raskaan metalliteollisuuden keskus.

Ystävyyskaupunkien valtuuskuntavierailut uutisoitiin sanomalehdissä sekä neuvosto-Ukrainassa että yya-ajan Suomessa.

”Lahti oli toivonut ystävyyskaupungiksi samantyyppistä puusepän- ja huonekaluteollisuuden kaupunkia, mutta käännössekaannuksen johdosta ystävyyskaupungiksi tuli metallurgian kaupunki Zaporozje”, kertoo eläköitynyt Lahden kaupunginsihteeri Timo Pohjansalo.

Hän on kylmän sodan ajan kokemusasiantuntija, joka näki aitiopaikalta Lahden ja Zaporozjen yhteistyön.

Vanhan lahtelaisanekdootin mukaan venäjän kielessä tietyt sanat puusepälle ja metallivalurille muistuttavat jossain määrin toisiaan, ja kääntäjä oli luullut myös Zaporozjea huonekaluteollisuuden kaupungiksi.

Niinpä Stalinin loppuhetkistä 1990-luvulle asti valtuuskunta vieraili vuosittain joko Lahdesta Zaporozjeen tai toisinpäin: kylmä vodka virtasi, lapsikuorot esiintyivät, teollisuuslaitoksia sekä infrastruktuurihankkeita esiteltiin ja yhteisiä julkilausumia tehtailtiin.

Lahden ja Zaporozjen ystävyyden 30-vuotisjuhlia varten vuonna 1983 tehtiin jämäkkä logo.

Ystävyyden kultakausi huipentui maaliskuussa 1983, jolloin juhlittiin Lahden ja Zaporozjen ystävyyden 30-vuotista taivalta. Lahteen oli normaalia laajemman ukrainalaisvaltuuskunnan lisäksi tuotu Zaporozjen muuntajatehtaan puhallinorkesteri kapellimestarinsa Nikolai Lipskin johdolla.

Vastavierailulle Zaporozjeen lähetettiin harrastajapohjainen Lahden Työväen Musiikin Ystäväin Orkesteri. Kaupunginsihteeri Pohjansalo soitti siinä viulua ja pianoa. Orkesterilla oli Zaporozjessa kolme keikkaa: muuntajatehtaan kulttuuripalatsissa, raitiotie- ja johdinautotehtaalla sekä kolhoosissa eli valtion valvonnassa olleella maatalouden osuustoimintatilalla.

Vuonna 1983 Zaporozjeen lähetettiin harrastajapohjainen Lahden Työväen Musiikin Ystäväin Orkesteri.

”Se oli aika koreata meininkiä siihen aikaan. Miliisit ohjasivat aina kaikki muut autot tien sivuun, kun meidän bussi ajoi kaupungilla”, Pohjansalo muistelee.

Euroopan suurimmassa ydinvoimalassa Pohjansalo ei päässyt käymään, sillä sen kertainen virallinen voimalaitosvierailu tehtiin paikalliselle vesivoimalalle.

Päijät-Hämeen ja Zaporozjen alueen aktiivinen yhteistyö alkoi yskiä 1990-luvulla, kun Neuvostoliitto oli luhistunut. Ystävyyskaupungit olivat olleet kylmän sodan ajan ilmiöitä, ja yritysten välinen talousyhteistyö alkoi korvata kankeaa poliittisen tason kaupunkiystävyyttä.

2000-luvulla Lahti–Zaporozje-linkki on ollut voimassa vain teoriassa. Jotain konkreettista molempien kaupunkien katukuvaan on sentään yhteistyön vuosista jäänyt: Zaporižžjassa on Lahdenkatu, mutta Lahdessa, ydinkeskustan itälaidalla, on Zaporozenpuisto.

Jostain syystä ilman j-kirjainta.

Olen sitä sukupolvea, joka muistaa varhaisteinivuosiltaan, huhtikuulta 1986, Tšernobylin. Maailmanhistorian pahinta ydinvoimalaonnettomuutta alettiin kutsua sijaintipaikan mukaan.

Voimala oli neuvosto-Ukrainassa, Kiovan pohjoispuolella. Viralliselta nimeltään se oli Vladimir Iljitš Leninin ydinvoimalaitos. Kun sen reaktori numero 4 räjähti, ilmaan levisi niin valtavia määriä ydinsäteilyä, että selkeästi kohonneita säteilyarvoja mitattiin Suomessa asti.

Onnettomuudesta on kirjoitettu paljon, mutta kuuluisimman ja vereslihaisimman kuvauksen siitä, millaista helvettiä ydinvoimalakaupungissa oli keväällä 1986, antaa valkovenäläisen nobelistin Svetlana Aleksijevitšin ensi käden haastatteluihin perustuva kirja Tšernobylistä nousee rukous (1997, suomeksi 2015).

Kun venäläisjoukot helmikuun lopulla 2022 ylittivät Ukrainan rajan pohjoisesta Valko-Venäjältä, ne miehittivät nopeasti Tšernobylin entisen voimala-alueen. Se on peitetty paksulla betonisarkofagilla, jonka uumenissa hohkaa 200 tonnia ydinpolttoainetta.

Venäläiset sotilaat – armeijasta, joka esimerkiksi teki ukrainalaissiviilien joukkomurhat Butšassa – pitivät Tšernobyliä hallussaan maaliskuun lopulle asti. Silloin Venäjän joukot joutuivat vetäytymään pohjoisrintamalta.

Etelärintamalla Venäjän hyökkäysarmeija jyristi Enerhodarin ydinvoimalakaupunkiin maaliskuussa 2022. Se miehitti kaupungin ja siellä seisovan Euroopan suurimman ydinvoimaloiden ryppään, Zaporižžjan ydinvoimalan.

Viimeistään elokuussa Venäjä alkoi aseistaa Zaporižžjan ydinvoimala-aluetta pitkän kantaman aseilla, kuten raketeilla. Se alkoi iskeä ukrainalaiskohteisiin miehitetyn ydinvoimalan alueelta.

Ukrainan oli mahdotonta vastata tuleen. Ei sen puolustusarmeija voi ydinvoimalaa pommittaa.

YK:n alaisen Kansainvälisen atomienergiajärjestön (IAEA) johtaja Rafael Mariano Grossi totesi syyskuun alussa, että Venäjä on rikkonut ihan joka ikistä ydinturvallisuuden periaatetta.

Jo aiemmin on kerrottu, että ydinvoimalan typpioksidi-yksikkö ja yksi korkeajännitelinja ovat vahingoittuneet sotatoimien seurauksena, mutta tiettävästi niistä ei aiheudu suoranaista suuronnettomuusriskiä. Ukraina syyttää tuhosta Venäjää, Venäjä taas Ukrainaa.

Kansainvälisen atomienergiajärjestön (IAEA) asiantuntijat tutkivat ydinvoimala-alueelle ammutun räjähtämättömän raketin tai ohjuksen jäännöstä 1. syyskuuta.

IAEA:n pääjohtaja Rafael MarianoGrossi varoitti syyskuun alussa, että ydinvoimalaonnettomuuden riski on Zaporižžjassa ”hyvin todellinen”.

Kaksi IAEA:n asiantuntijoista jää Zaporižžjan ydinvoimala-alueelle pidempiaikaisesti seuraamaan, kuinka kriisi etenee.

IAEA:n asiantuntijat yhdessä Zaporižžjan ydinvoimalan valvontahuoneista syyskuun alussa.

Venäjä salli IAEA:n 14-henkisen asiantuntijaryhmän matkustaa ydinvoimalaan elo–syyskuun vaihteessa.

Tämän viikon tiistaina julkistetussa raportissaan ryhmä totesi sotatoimien jatkuneen ydinvoimala-alueella myös ryhmän siellä ollessa. Grossi varoitti ”hyvin todellisesta” ydinkatastrofin riskistä.

Kaksi IAEA:n asiantuntijoista jäi ydinvoimala-alueelle pidempiaikaisesti.

Kun EU elokuun lopulla päätti vaikeuttaa venäläisten viisuminhakua Schengen-alueelle, Venäjän ulkoministeriön tiedotusosaston johtaja Maria Zaharova pahoitti mielensä. Zaharova on tunnettu räyhäkansallismielisistä ja yllättävimmillään jopa nousuhumalaisen oloisista työ- ja vapaa-ajan someulostuloistaan.

Zaharova uhkaili rivien välissä ydinsäteilypäästöllä Zaporižžjan voimalasta. Venäjällä on ollut tapana suunnata kotiyleisölleen sotapropagandaa ja bluffeja, mutta sen valtioterroristisia uhkauksia ei voi täysin sivuuttaakaan.

Zaporižžja ei ole Suomessa kovin tunnettu kaupunki, vaikka se on asukasluvultaan Helsinkiä suurempi pienoismetropoli.

Raskaan metalliteollisuuden kaupunki sijaitsee Dneprjoen itärannalla. Kaupunki on pysynyt koko sodan ajan selkeästi Ukrainan joukkojen hallitsemalla puolella.

Zaporižžjan öinen siluetti toukokuussa 2022.

Kyltti Zaporižžjan keskustassa kehotti ilmoittamaan viranomaisille, jos kaupunkilainen löytää epäilyttäviä esineitä.

Neljätoistavuotias Ieva Rastragajeva oli evakossa Zaporižžjassa toukokuussa 2022. Hän oli kirjoittanut puhelimellaan päiväkirjaa kotikaupunkinsa Mariupolin pommituksista.

Äiti Anastasia Leštšyšak sekä lapset Maksym ja Saša olivat paenneet Mariupolista Zaporižžjaan huhtikuussa.

19-vuotiaat zaporižžjalaiset Jaroslava Piljutina ja Anastasija Ivleva kertoivat haaveilevansa rauhasta ja mallin urasta toukokuussa.

Isä Maksym, äiti Anastasija ja poika Maksym Leštšyšak menettivät kotinsa ja kotikaupunkinsa Mariupolin pommituksissa. Evakkoon he olivat päätyneet Zaporižžjaan.

Toukokuussa 2022 olin valokuvaaja Sami Keron kanssa viikon Zaporižžjassa.

Sodan eteläinen rintamalinja kulki noin 35 kilometrin etäisyydellä kaupungista. Tunnelma kaupungissa oli arkinen mutta jännittynyt. Ilmahälytyksiä oli vuorokaudessa 5–6: päivisin kaksi tai kolme, öisin yhdestä kahteen. Käytännössä hälytys tarkoitti, että jonnekin Zaporižžjan oblastissa eli alueella oli hieman aiemmin isketty venäläisten ohjuksilla tai raketeilla.

Heräsin hotellihuoneessani keskellä yötä. Hotellikuulutus kertoi ukrainan kielellä taas kerran ilmahälytyksestä. Ulkona täydessä pimeydessä ujelsi aavemainen sireeni.

Kello oli 01.15. Tuijotin hotellin 10. kerroksen ikkunasta Zaporižžjan tummaa siluettia. Keskustan takana törröttivät perinteikkään raskaan teollisuuden piiput ja Neuvostoliiton ajan jättikombinaatit.

Keskustan pohjoispuolella olivat vesivoimalan patoaltaat, ja tuli mieleen, että siinäpä olisi venäläisille oiva sotilaallisen terrorismin kohde.

Lounaassa sijaitseva ydinvoimala herätti vieläkin synkempiä ajatuksia. Voimala oli jo venäläisten miehittämällä puolella, lähellä silmittömän tykistösodan rintamalinjaa.

Iltapäivällä katsoimme, kuinka valkoinen pakettiauto parkkeerasi Zaporižžjan neuvostoaikaisen Inturist-hotellin parkkipaikalle.

Auton takaluukut avattiin, ja sisältä kömpi viitisentoista pöllämystynyttä suomalaismiestä armeijan maastoasuissa. Pari–kolmekymppisiä jäykkäkasvoisia miehiä, vapaaehtoistaistelijoita Ukrainan armeijan kansainvälisissä ryhmissä.

Suomalaiset tulivat suoraan etulinjasta. Kaksi suomalaista oli haavoittunut venäläisten kranaattikeskityksessä.

Illalla Inturistin aulassa oli outo tunnelma. Hotellia pidettiin lähes pimeänä Venäjän ilmaiskujen pelossa, vain pieni valokajo paljasti ihmisten ääriviivat. Suomalaiset ja yhdysvaltalaiset vapaaehtoistaistelijat joivat alkoholia ja kertasivat kranaattikeskityksen kaoottisia tapahtumia. Puhe oli hiljaista sorinaa, vähän sellaista kuin saunassa.

Kauhavalaislähtöinen Topi Huhtala on palvellut Ukrainan aseellisissa vapaaehtoisjoukoissa maaliskuusta lähtien. HS tapasi hänet Zaporižžjassa toukokuussa.

Helsingin Sanomille suostuivat puhumaan 26-vuotias kauhavalaislähtöinen Topi Huhtala sekä 33-vuotias itähelsinkiläinen, Kalkkaro-nimellä esiintynyt mies ja 21-vuotias pihtiputaalaislähtöinen Joonas Vainio. Loput vaikenivat.

Teimme suomalaisista laajan reportaasin Helsingin Sanomiin.

Suomalaiset vetivät Zaporižžjassa pari päivää henkeä ja jatkoivat Kiovaan, kauas etulinjoista.

Suursota pakottaa valitsemaan puolensa.

Lahdessakaan se ei ole ollut vaikeaa: kaikki yhteistyökuviot venäläisten kanssa jäädytettiin tai kuopattiin maaliskuussa, suurhyökkäyksen alkuviikoilla.

Lahdella oli nimittäin suursotaan asti myös venäläinen ystävyyskaupunki, noin sata kilometriä Moskovasta lounaaseen sijaitseva Kaluga. Se on yksi Venäjän autoteollisuuskeskuksista. Ympäristöasioissa Lahti teki yhteistyötä Pietarin kanssa.

Sen sijaan naftaliinista on kaikessa hiljaisuudessa kaivettu vanha ukrainalainen ystävyyskaupunki Zaporižžja.

Vuosiin juuri kukaan Lahden johdossa ei oikein muistanutkaan Zaporižžjaa. Ei ollut konkreettisia syitä pitää yhteyttä. Ei Lahden ja Zaporižžjan välillä ollut synergiaa, etäisyyttä on linnuntietäkin yli 1 500 kilometriä.

Vasta hyökkäyssota loi syyn.

Nyt auttaminen on luontevaa, sanoo Lahden elinvoimajohtaja Markus Lankinen. Hän muistuttaa, että Lahti on evakkojen kaupunki.

Vähän kaikki ihmiset Lahdessa ovat junantuomia. Talvi- ja jatkosodan aikana ja pian sotien jälkeen noin 10 000 Viipurin ja Viipurin maalaiskunnan asukasta pakeni Lahteen. Esimerkiksi legendaarinen urheiluseura, Jari Litmasen kasvattanut Lahden Reipas, on juuriltaan Viipurin Reipas.

Lahdessa ymmärretään sotapakolaisia, Lankinen korostaa.

Lahti on ollut Zaporižžjan ystävyyskaupunki Josif Stalinin valtakaudelta lähtien, vuodesta 1953.

Niinpä kaupungin kaduilla on taas uusia evakkoja: noin 1 500 ukrainalaista on saapunut sodan jaloista Lahden seudulle. Lisää on tulossa. Moni ukrainalaisista on päässyt työelämään kiinni, teollisuuteen ja palvelualoille. Lahtea ympäröivissä maaseutukaupungeissa on myös paljon maatalouden kausitöitä.

”Työ on ollut hyvä kotiuttaja”, Lankinen sanoo.

Kesällä 2022 Lahti otti yhteyttä Ukrainan Suomen-suurlähetystöön ja ehdotti, että Lahden ja Zaporižžjan johtojen välille luotaisiin keskusteluyhteys. Lahti haluaa lähetystön avulla varmistaa saavansa sotatilassa yhteyden Zaporižžjan kaupungin lailliseen ukrainalaishallintoon.

Mitä ihmettä keskikokoinen suomalaiskaupunki voi tehdä eurooppalaisen suursodan edessä?

Ei tietenkään mitään, mikä liittyy sotilaallisiin asioihin. Aseavunkin länsi hoitaa valtiollisella tasolla.

Sen sijaan jälleenrakennuksessa suomalaiskaupungeistakin voisi olla apua.

Elinvoimajohtaja Lankinen sanoo, että Lahden alueella on teollista osaamista esimerkiksi infrastruktuurirakentamisessa sekä energia- ja vesihuollossa. Viime vuonna Lahti toimi Euroopan ympäristöpääkaupunkina. Koulutuksestakin Päijät-Hämeessä ymmärretään yhtä ja toista.

Kaikkea näitä lahtelaiset voisivat tarjota Zaporižžjalle. Mutta historia on opettanut paljon siitä, kuinka surkea on lopputulos, jos auttaja katsoo autettavaa alentuvasti alaviistoon.

”Sen osalta, mitä apua Zaporižžjassa tarvitaan, parhaita asiantuntijoita ovat zaporižžjalaiset itse”, Lankinen sanoo.

Ja jos asiaa katsoo laajemmin, muuttuu koko kuva siitä, kuka isossa kuvassa tosiasiallisesti auttaa ketäkin.

Suomi jää ukrainalaisille kiitollisuudenvelkaan Venäjän armeijan pysäyttämisestä, imperialistisen politiikan merkittävästä heikentämisestä ja – kuka tietää – jopa Ukrainan sodan voittamisesta.

Lahti vain maksaa siitä kaikesta pientä etumaksua.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Sunnuntai