Mitä kuningatar Elisabetin vanhoille vaatteille nyt tapahtuu?

Tällä palstalla Sisko etsii vastauksia lukijoiden kysymyksiin, jotka koskevat tapakulttuuria, etiikkaa ja muita elämän pulmatilanteita. Onko sinulla kysymys mielessä? Lähetä se Siskolle: hs.sisko@hs.fi.

18.9. 2:00 | Päivitetty 18.9. 8:49

Viimeksi oli puhetta aplodeeraamisesta kirkossa. Helsingin tuomiokirkkoseurakunnan kirkkoherra Merja Heltelä kirjoittaa:

”Nimimerkki Seikkuli oli seurannut striimijumalanpalvelusta Helsingin tuomiokirkosta. Häntä olivat jääneet ajatteluttamaan seurakunnan spontaanit aplodit, jotka kahdessa eri jumalanpalveluksessa olivat seuranneet kirkkomuusikkojen esityksiä. ’Helsingin Tuomiokirkkoseurakunnan tapa?’ päätti nimimerkki kuvauksensa. ’Helsinkiläiset seurakuntalaiset, mitäpä tästä tuumaatte?’ kyselit puolestasi sinä, Sisko.

Asia luonnollisesti kiinnosti minuakin. Kyse on kahdesta erityistilanteesta. Kanttorimme Harri Viitanen sai aplodinsa omassa eläköitymisjuhlassaan ja kanttorimme Inka Kinnunen jäädessään pitkälle virkavapaalle. Molempien musiikilliset esitykset kirvoittivat seurakuntalaisten spontaanit aplodit – ja varmaan niiden myötä myös kiitokset vuosia kestäneestä palveluksesta. Nimimerkki Seikkulilla oli siis käynyt tuuri, kun oli sattunut seuraamaan striimiämme juuri noina juhlapyhinä.

Mutta sinun kysymyksesi, Sisko, innoitti minutkin kyselemään seurakuntalaisten kantaa asian periaatteellisempaan puoleen. Julkaisin kysymyksesi sosiaalisessa mediassa ja sain useita kymmeniä vastauksia. Yksi vastaajista oli sitä mieltä, että ‘kirkkoon mennään rukoilemaan eikä taputtamaan’, mutta hänen vastauksensa oli saamissani kommenteissa poikkeus. Muut vastaukset olivat lähes liikuttavan yksimielisiä: ’Iloa ja kannustusta! Kannatan aplodeja.’ ’Spontaanit aplodit ovat oikein ok. Tunteenilmaisua, vastavuoroisuutta, kiitosta.’ ’Voi kun kirkoissa taputettaisiin enemmän!’ ’Lisää iloa, valoa, spontaania lämpöä!’

Moni vastaus koski myönteisiä kokemuksia muistakin seurakunnista. Aplodeja annetaan kirkoissa ympäri Suomen. Niinpä kiitos, Sisko, sinulle tämän asian nostamisesta keskusteluun.”

Euroopan kuninkaallisten vaatebudjetit liikkuvat kymmenissä tuhansissa, mikä on minusta sangen tuhlailevaa. Tyylitaituri kuningatar Elisabetillä oli tietääkseni yli 100 sateenvarjoa, koska niiden värien tuli sointua sillä hetkellä käytettäviin vaatteisiin. Mitä tapahtuu esimerkiksi Elisabetin vaatteille, jäävätkö ne kaappien (tässä tapauksessa lie huoneiden) kätköihin vai ottavatko sukulaiset ne käyttöön?

– Utelias saituri

Elisabet ei tosiaan pitänyt samaa asua kovin montaa kertaa. Viime vuonna brittilehdet uutisoivat isona asiana siitä, että kuningatar oli käyttänyt samaa asua kahdesti kuukauden sisällä.

Kysymys kuningattaren vaatteiden ja varsinkin korujen kohtalosta on puhuttanut maailman mediaa viime päivinä, mutta varmuutta asiasta ei ole saatu. Todennäköisesti osa asetetaan historiallisina esineinä näytteille, osan perivät kuningattaren läheiset.

Hoviin perehtynyt toimittaja Brian Hoey on kertonut, että joitain ”käytettyjä” vaatteitaan kuningatar on lahjoittanut puvustajilleen, jotka saivat pitää ne tai luovuttaa eteenpäin. Niihin ei kuitenkaan saanut jäädä merkkejä, joista edellisen omistajan voisi tunnistaa.

Kuningatar Elisabet tunnettiin varsinaisena tyyli-ikonina. Viime vuosikymmeninä hänen tavaramerkikseen muodostuivat pastelliväriset asukokonaisuudet. Ne olivat myös käytännöllisiä: karkkiväreissä nimittäin erottuu joukosta.

Elisabetin tyylistä vastasi puvustaja ja läheinen avustaja Angela Kelly, joka on suunnitellut kuningattaren tunnetuimmat asut ja myös itse tehnyt niistä monia. Kelly vastasi myös kuningattaren koruhuollosta (kotivinkki: tilkka giniä tuo timantteihin säihkettä).

Kulunut kesä on ollut urheiluntäyteinen, ja siitä penkkiurheilija on kiitollinen. Muutama kysymys on noussut esiin. Mistä on tullut tapa, että voittaessaan kilpailija näyttää kieltä? Kun tekee maalin tai juoksee voittoon niin kieli esiin! Toinen mikä pistää silmään on, että kaikilla naisurheilijoilla heiluu poninhäntä. Onko tähän jokin urheilullinen syy? Kaikki ovat toistensa kopioita eikä mitään persoonallista tyyliä kellään.

– Urheilun ystävä

Urheilun maailmassa on usein havaittavissa erilaisia hiusmuoteja. Jossain vaiheessa kaikki miesjalkapalloilijat saivat yhtä aikaa idean ajella hiukset sivuilta lyhyeksi.

Syynä poninhäntään on osin muoti, mutta on siinä urheilullinenkin puolensa: pitkä tukka on pidettävä kiinni, jotta se ei haittaa suoritusta. Viime vuosina urheilevien naisten keskuudessa on ollut suosiossa erityisesti letitetty poninhäntä, joka pysyy tehokkaasti pois tieltä.

Mutta kyllähän naisurheilijoillakin on persoonallisia hiustyylejä! Ajatellaan vaikkapa jalkapalloilija Megan Rapinoen lyhyttä pinkkitukkaa, pikajuoksija Shelly-Ann Fraser-Prycen neonväristä liinaharjaa, tai tennistähti Serena Williamsin vaihtuvia ja näyttäviä kampauksia…

Entä kieli? Joskus urheilijan kieli näkyy osana voitokasta virnettä. Lisäksi kun ihminen ponnistelee tai keskittyy, kieli tulee helposti esiin tahtomatta. Tunnen urheilijan, jonka kieli työntyy ponnistuksessa suusta, sekä pianistin, jonka suu loksahtaa apposen auki kappaleen vaikeassa kohdassa.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Sunnuntai