Haluaako EU palauttaa Suomen metsät 1950-luvulle?

EU-komission tuore esitys tähtää luontokadon torjumiseen. Tavoite on yhteinen, mutta ennallistamisasetuksen yksityiskohdat saivat suomalaispoliitikot kiihtymään.

Metsäojitusta vuonna 1954.

14.10. 2:00 | Päivitetty 14.10. 11:15

Metsäsota. Se on termi, jolla Iltalehti kuvasi viime viikonloppuna EU:n ennallistamisasetuksesta virinnyttä poliittista vääntöä.

Eikä termi ihan ylimitoitettu ollut. Sen verran kovilla kierroksilla keskustelu on käynyt.

Lisää sytykkeitä kiista sai lauantaina, kun europarlamentaarikko Henna Virkkunen (kok) antoi Helsingin Sanomille haastattelun, jossa hän syytti hallitusta lepsuilusta Suomen metsien puolustamisessa.

”Pehmoiseksi ovat jääneet hallituksen kannat, ja komissio on pystynyt sitä hyödyntämään”, Virkkunen sanoi.

Keskustalainen maa- ja metsätalousministeri Antti Kurvinen kimpaantui Virkkusen kommenteista ja syytti blogikirjoituksessaan kokoomusta valkopesusta. Kurvisen mukaan kokoomuksen europarlamentaarikkoryhmä ”operoi joka päivä suomalaista metsätaloutta ja kansallista etua vastaan Brysselissä”.

Toinen kokoomuslainen europarlamentaarikko, Petri Sarvamaa, kuittasi, että Kurvisen kritiikki on ”halpaa”. ”Hätä keskustassa on suuri”, Sarvamaa kirjoitti Twitterissä.

Kristillisten puheenjohtaja Sari Essayah totesi tiedotteessaan, että hallituksen ”lepsu kanta ennallistamisasetukseen museoi Suomen maa- ja metsätalouden”.

Aika vahvoja ilmaisuja. Mutta mistä asetuksessa oikeastaan on kyse?

EU-komissio julkaisi kesäkuussa asetusesityksen, jossa kullekin jäsenvaltiolle määritellään sitovat tavoitteet sille, miten heikentynyttä luonnontilaa pitää parantaa ja miten alueita pitää palauttaa luonnontilaisiksi.

Tarkoitus on pysäyttää luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen ja korjata vaurioituneita ekosysteemejä.

Asetuksen mukaan ennallistamistoimenpiteiden olisi katettava vähintään 20 prosenttia EU:n maa- ja merialueista vuoteen 2030 mennessä ja loput alueet vuoteen 2050 mennessä.

Suomen osalta asetus tarkoittaa luonnonhoitoa esimerkiksi soilla, metsissä, maatalousympäristöissä, tuntureilla, rannoilla, merellä ja sisävesissä. Ennallistamistoimien piirissä tulee Suomessa olemaan miljoonia hehtaareja maa- ja vesialueita. Esimerkiksi kuivatettuja soita olisi tarkoitus palauttaa luonnontilaan.

Suomen hallitus ilmoitti 22. syyskuuta kannattavansa EU-asetuksen tavoitteita ja velvoitteita luontokadon pysäyttämiseksi. Samalla se lähetti asiasta U-kirjelmän eduskunnan käsiteltäväksi. U-kirjelmä on hallituksen eduskunnalle toimittama päätösesitys EU-asiassa, joka kuuluu eduskunnan toimivaltaan.

Luontokato on valtava ongelma, jonka pysäyttämisestä kutakuinkin kaikki ovat lähtökohtaisesti yhtä mieltä. Mikä asetuksessa sitten niin kiihdyttää?

Komission ennallistamissuunnitelmassa on reiluus kaukana, otsikoi Metsäteollisuus ry tiedotteensa syyskuussa.

No, etujärjestöt tuppaavat purnaamaan, mietin, kun näin tiedotteen.

Kiinnostavaa tiedotteessa oli kuitenkin viittaus 1950-luvulle.

Tiedotteessa kerrotaan, että luontodirektiivissä erikseen määriteltyjä Suomea koskevia metsäelinympäristöjä ovat muiden muassa boreaaliset luonnonmetsät, lehdot ja harjumetsät sekä puustoiset suot.

Näitä luontotyyppejä ja monia muita pitäisi EU:n asetusesityksen mukaan ennallistaa Suomessa siten, että niiden määrä ja laatu yltävät tavoitellulle ”suotuisalle tasolle”.

Mikä sitten on esimerkiksi boreaalisten luonnonmetsien suotuisa taso Suomessa?

Arviota peilataan luontotyypin 70 vuoden takaiseen pinta-alaan, Metsäteollisuus ry:n tiedotteessa todetaan.

Vau! Luonnonmetsän tavoiteltava pinta-ala määrittyy sen mukaan, kuinka paljon sitä oli Suomessa 1950-luvun alussa – tarkkaan ottaen vuonna 1952.

Tämä on sinänsä hauskaa, koska kyseinen vuosi on todellinen nostalgian supervuosi. Helsingissä oli olympialaiset, Armi Kuusela valittiin Miss Universumiksi, ja viimeinen sotakorvausjuna lähti Suomesta kohti Neuvostoliittoa.

Vuosi 1952 on kuitenkin todella kaukana historiassa.

Sen jälkeen Suomen elinkeinorakenne on muuttunut täysin. Agraariyhteiskunta on teollistunut ja sittemmin muuttunut jälkiteolliseksi palveluyhteiskunnaksi. Väki on muuttanut maalta kaupunkeihin. Luonnonmetsistä on tullut puupeltoja.

Suurin ongelma on kuitenkin se, että 1950-luku on verrokkiajankohtana Suomelle erittäin epäsuotuisa.

Suomi oli silloin juuri selvinnyt sodista, joissa Neuvostoliitto oli kahmaissut noin kymmenesosan Suomen maapinta-alasta. Sodan jälkeen Karjalan evakoille piti saada viljelymaata, samoin kuin sotainvalideille, leskille, orvoille ja rintamamiehille.

Soita ojitettiin pelloiksi ja metsiä hakattiin koko 1950-luvun ajan oikein urakalla.

Sotien jälkeisinä jälleenrakennuksen vuosikymmeninä soita ojitettiin pelloiksi ja metsiksi yli neljä miljoonaa hehtaaria.

Ennallistamisasetuksen kustannukset ovat vuodessa Suomelle 930 miljoonaa euroa.

Monessa muussa EU-maassa tilanne on metsien osalta täysin toinen, sillä metsät oli niissä hakattu viljely- ja asumiskäyttöön jo paljon ennen 1950-lukua.

Hollannissa ei metsää enää juuri ole. Mutta ei sitä ollut 1950-luvullakaan, joten EU:n edellyttämää ennallistettavaa ja palautettavaa ei vertailuvuoteen nähden juuri ole.

Komission esittämä vuosi karahtaa siis erityisen pahasti meihin, ja se näkyy arvioiduissa kustannuksissa, todetaan Metsäteollisuus ry:n tiedotteessa.

Komission arvion mukaan ennallistamisasetuksen kustannukset ovat vuodessa Suomelle 930 miljoonaa euroa. Se on EU-maista kolmanneksi eniten Ranskan ja Espanjan jälkeen. Talouden kokoon suhteutettuna Suomen kustannukset ovat kirkkaasti EU:n suurimmat.

Näin tarkastellen asetus ei tosiaan kuulosta kovin reilulta.

EU:n esitys ennallistamisasetukseksi on valtavan paksu pumaska lakitekstiä, josta maallikon on vaikea saada tolkkua. Pienellä pläräyksellä ja hakutoiminnolla löytyy kuitenkin kohta, jossa todetaan jotakin 70 vuoden vertailuajankohdasta.

Esityksen 11. artiklan toisen kohdan a-alakohdan iii-alakohdassa todetaan:

the favourable reference area taking into account the documented losses over at least the last 70 years and the projected changes to environmental conditions due to climate change;

Nyt pitäisi enää ymmärtää, mitä kirjaus tarkoittaa.

Kysyn asiaa sähköpostitse ympäristöministeriön ympäristöneuvokselta Olli Ojalalta.

Kyse on kuulemma siitä, että jäsenmaat määrittelevät kullekin luontotyypille suotuisan pinta-alan viitearvon ottaen huomioon muiden seikkojen ohessa tilanteen, joka kullakin luontotyypillä oli 70 vuotta sitten.

Hmm, googlaamalla selviää, että ”suotuisa viiteala” tarkoittaa kansallisella tasolla luontotyypille sellaista kokonaispinta-alaa, joka katsotaan välttämättömäksi, jotta luontotyypin ja sen lajien elinkelpoisuus varmistetaan pitkällä aikavälillä.

Ojalan mukaan asetuksessa ei siis vaadita, että jäsenmaat lähtisivät tavoittelemaan 70 vuotta sitten vallinnutta tilannetta.

”70 vuoden tarkastelujakso ei määritä tavoitevuotta, vaan tarkasteluvuoden, jona vallinnutta tilannetta tulee käyttää, kun tavoitetasoa määritellään”, Ojala kirjoittaa.

Just. Nyt vielä pitäisi tietää, mikä on tavoitevuoden ja tarkasteluvuoden ero.

Koska en saa Ollilaa heti uudestaan kiinni, kysyn asiaa Metsäteollisuuden metsäjohtajalta Karoliina Niemeltä.

Niemi vastaa kertomalla esimerkin.

Jos luontotyyppiä A oli 1950-luvulla 5 miljoonaa hehtaaria suotuisassa tilassa, niin sen perusteella katsotaan, mikä olisi silloin ollut riittävä laadullinen ja määrällinen pinta-ala, joka olisi ylläpitänyt kyseisen luontotyypin A suotuisaa tilaa. Arvioinnin tuloksena voitaisiin päätyä siihen, että se oli vaikkapa 3,5 miljoonaa hehtaaria, ei siis välttämättä koko silloinen pinta-ala eli 5 miljoonaa hehtaaria.

”Seuraavaksi katsotaan luontotyypin A nykytila”, Niemi kirjoittaa.

Luontotyypin A pinta-alasta on voitu 70 vuoden aikana menettää esimerkiksi 3 miljoonaa hehtaaria, joten 2 miljoonaa hehtaaria on jäljellä. Tästä kahdesta miljoonasta hehtaarista puolet on suotuisassa tilassa ja puolet huonossa tilassa. Tämä huonossa tilassa oleva miljoona hehtaaria tulee asetuksen mukaan ennallistaa suotuisaan tilaan. Näin ollen olisi kasassa kaksi miljoonaa hehtaaria suotuisassa tilassa.

Tämä ei riitä saavuttamaan tavoitetasoa, joka on siis se 3,5 miljoonaa hehtaaria. Niinpä osa kyseisen luontotyypin kokonaan menetetystä pinta-alasta pitää palauttaa. Tässä tapauksessa pitäisi palauttaa 1,5 miljoonaa hehtaaria, jotta saavutettaisiin tavoitetaso 3,5 miljoonaa hehtaaria. Pitäisi siis muuttaa oikein urakalla esimerkiksi turvepeltoja takaisin soiksi.

”Me ymmärrämme näin tuon 70 vuoden päähän katsomisen. Ei siis suora vertailu vaan tavoitetason arviointi”, Metsäteollisuus ry:n Karoliina Niemi kirjoittaa.

Metsäteollisuus on ymmärtänyt ihan oikein, vahvistaa ympäristöministeriön Olli Ojala. ”Kyllä tuossa logiikka on ihan oikein selitetty”, Ojala kirjoittaa.

Miksi sitten tavoitetaso on määritelty juuri 70 vuoden päähän?

Ojalan mukaan komissio on perustellut tätä sillä, että valtaosassa jäsenmaista toisen maailmansodan jälkeen alkanut ajanjakso on vaikuttanut suuresti luonnonympäristöihin.

Karoliina Niemi lisää, että todennäköisesti syynä on myös se, että sodan jälkeisenä aikana paikkatieto on kehittynyt ja eri maista saatava luontotyyppien pinta-alatieto on edes jossain määrin luotettavaa.

Vaikka hallitus hyväksyi syyskuussa Suomen myönteisen kannan asetukseen, keskusta toivoo, että suhtautuminen asetukseen muuttuisi vielä U-kirjelmän eduskuntakäsittelyssä. Tämä on siinä mielessä erikoista, että keskusta on kuitenkin hallituspuolue ja ollut mukana hyväksymässä hallituksen U-kirjelmään muotoilemaa myönteistä linjaa.

Hyväksyessään asetusesityksen hallitus teki muutaman varauksen. Ne liittyvät etenkin siihen, että asetus ei saa aiheuttaa suhteettomia kustannuksia jäsenmaille. Jotta kustannuksia saataisiin merkittävästi alas, hallitus edellyttää, että asetukseen pitää jättää kansallista liikkumavaraa.

Liikkumavara tarkoittaa sitä, että suomalaisten pitäisi itse saada kansallisesti valita parhaiten toimivia ja kustannustehokkaimpia keinoja monimuotoisuuden lisäämiseksi. Suomen luontokato voidaan pysäyttää vain Suomessa, ympäristöministeri Maria Ohisalo (vihr) kirjoitti maanantaina tiedotteessaan.

Ohisalo on todennut, että luontokato se vasta tuleekin kalliiksi, jos sitä ei pysäytetä.

Suuri kysymys on kuitenkin se, onko EU:lla ylipäätään sananvaltaa jäsenmaiden maihin ja mantuihin. Tätä on korostanut etenkin keskusta.

Komission ei pidä antaa luikerrella toimivaltarajojensa ylitse, metsäpolitiikassa valta on ensisijaisesti EU:n jäsenvaltioilla eikä Brysselillä, maa- ja metsätalousministeri Antti Kurvinen totesi viikonloppuna tiedotteessaan.

Kurvinen on oikeassa. Metsäpolitiikka kuuluu kansalliseen päätösvaltaan. Mutta silti Kurvisen puhe on aika tyhjää.

Hallituksen – jossa siis keskustakin on – tekemässä päätöksessä nimittäin todetaan, että ”alustavan arvion mukaan valtioneuvosto katsoo, että komission ehdotus on toissijaisuusperiaatteen mukainen”.

Toissijaisuusperiaate tarkoittaa, että vaikka joku asia ei kuuluisikaan EU:n toimivaltaan, unioni voi toimia asiassa, jos jäsenvaltiot eivät itsekseen pysty saavuttamaan suunnitellun toiminnan tavoitteita. Unionin tasolla toimimisen pitää siis tuottaa lisäarvoa.

EU-komission mukaan ekosysteemien tilat ovat heikentyneet laajasti ja rajat ylittävällä tavalla, joten luontokadon pysäyttämiseen tarvitaan laajamittaisia koordinoituja toimia. Jäsenmaiden vapaaehtoiset sitoumukset eivät riitä luonnon ennallistamista koskevien tavoitteiden saavuttamiseksi.

Suomen hallitus on tästä samaa mieltä ja katsoo, että EU:lla on lähtökohtaisesti toimivaltaa ennallistamisasetuksen suhteen. Hallitus kuitenkin toteaa, että yksittäisten säännösehdotusten toissijaisuusperiaatteen mukaisuutta pitää voida tarkastella ehdotuksen koko käsittelyn ajan.

Selkeimmin hallituksen sisäinen eripura näkyy tiedotteissa, jotka ympäristö- ja ilmastoministeri Maria Ohisalo ja maa- ja metsätalousministeri Antti Kurvinen lähettivät heti sen jälkeen, kun hallitus oli siunannut ennallistamisasetuksen 22. syyskuuta.

Vaikka molempien tiedotteiden taustalla oli sama hallituksen tekemä päätös, niiden sävy oli kovin erilainen. Ohisalo korostiSuomen kannattavan asetusehdotuksen tavoitteita ja velvoitteita, Kurvinen puolestaan kansallista liikkumavaraa ja sitä, että kustannuksia pitää saada pienemmiksi.

Sittemmin Ohisalo on todennut, että luontokato se vasta tuleekin kalliiksi, jos sitä ei pysäytetä.

Näyttääkin siltä, että ennallistamisasetuksen eduskuntakäsittelystä ei tule niinkään hallituksen ja opposition välinen taisto vaan pikemminkin hallituspuolueiden keskinäinen metsäsota.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luetuimmat - Sunnuntai