Se joka sanoo se itse on

Keskustelu paranee, jos epämääräisestä nimittelystä luovutaan.

5.11. 2:00 | Päivitetty 5.11. 6:12

Kun aloin seurustella nykyisen puolisoni kanssa, tämän sukulaiset arvelivat minua kommunistiksi. Syyksi riitti, että opiskelin valtiotieteellisessä tiedekunnassa poliittista historiaa.

Ajan mittaan opin pitämään kovasti reippaasta eteläpohjalaisesta asekätkijäsuvusta, ja hekin varmaan luopuivat epäluulostaan. Suhteen alku vain kuvastaa, kuinka vahva on ihmisen taipumus luokitella muita.

Britannian yleisradioyhtiö BBC antoi vuonna 2005 toimittajilleen ohjeeksi välttää sanoja terroristi ja terrorismi.

Hämmästelin päätöstä, kunnes luin perustelut. Ne kuuluivat suunnilleen näin:

Ei ole selkeää yhteisymmärrystä siitä, mitä sanoilla tarkoitetaan, mutta ne sisältävät moraalisen arvostelman.

Sanan terroristi käyttäminen voi haitata tapahtumien ymmärtämistä pikemminkin kuin helpottaa sitä. Väkivallan tekijää pitää luonnehtia täsmällisesti. Hän voi olla esimerkiksi pommin asettaja, hyökkääjä, ampuja, sieppaaja tai kapinallinen.

Teko ja sen seuraukset on esitettävä kuvailemalla, mitä tapahtui. Tehtävä on raportoida tapahtumat nopeasti, täsmällisesti, täydellisesti ja vastuullisesti, jotta yleisö voi itse punnita tekoa.

Ohjehan olikin nerokas. Jutun luettavuus ja tietosisältö paranevat huomattavasti, jos epämääräisten luonnehdintojen sijasta selvitetään konkreettisesti, kuka teki mitä, keiden kanssa, ja mitä hän on kertonut ajatuksistaan.

Miksi kirjoitan 17 vuoden takaisesta ohjeesta ja sanoista, jotka eivät tällä hetkellä kiinnosta ketään?

Siksi, että BBC:n ohjenuoraa voisi soveltaa moniin muihinkin sanoihin, joiden merkitys on epämääräinen tai laventunut huolettomassa käytössä. Sellaiset sumentavat julkista keskustelua niin tiedotusvälineissä kuin muillakin julkisilla areenoilla.

Nimittelyllä pelotellaan arat hiljaisiksi.

Kun lehdessä lukee woke tai transfobia, rasismi, äärioikeisto tai vihervasemmisto, seuraa yleensä kiistelyä siitä, onko termejä käytetty oikein. Kiivaillaan, onko kaikki nykyisin rasismia tai onko wokea edes olemassa.

Tehokkaampaa olisi kertoa toimijoista heidän tekojensa ja puheidensa kuin muiden antamien määreiden kautta.

Muuten keskustelu ei koskaan etene asioihin, joista todellisuudessa taistellaan.

Se on usein tarkoituskin, kun vastustajiin liitetään ikäviä leimoja. Nimittelyllä pelotellaan arat hiljaisiksi ja viestitään omille joukoille, että tässä on paha ihminen, jota ei kuunnella.

Ulkopuolisille nimittely kertoo enemmän nimittelijän asenteesta kuin kohteesta.

Silti taktiikka toimii surullisen hyvin. Se toimii, koska se perustuu inhimillisen ajattelun heikkouksiin.

Ihminen käyttää jatkuvasti ajattelun oikoteitä, joilla tunteet painavat kaasua. Yhdysvaltalainen moraalin tutkija ja sosiaalipsykologi Jonathan Haidt kuvaa kirjassaan The Righteous Mind (2012), kuinka hanakasti asetumme taisteluasemiin oman ryhmämme moraalisten totuuksien puolesta.

Tosiasiassa arvioimme hyvää ja pahaa ensisijaisesti selkäytimellä ja järkeilemme perusteet jälkikäteen. Uuden tiedon totuusarvon mittaamme kätevästi sillä, vastaako se vanhoja käsityksiämme.

Ihmislaji on tarvinnut evoluutionsa aikana nopeita reaktioita ja yhteisön suojaa enemmän kuin analyyttista ajattelua ja virheetöntä päättelyä. Omaksumme tärkeimmät uskomuksemme usein yhtenä kimppuna siltä sosiaaliselta ryhmältä, johon haluamme kuulua.

Jos olisin opiskellut jo 1970-luvulla, taistolaisen opiskelijaliikkeen voiman päivinä, minustakin olisi todella saattanut tulla kommunisti.

Mitä enemmän vastakkainasettelua, sitä tiukemmin tiivistämme ryhmän rivit ja torppaamme keskustelun. Se ei ole hyväksi demokratialle eikä paranna maailmaa. Päinvastoin.

Erilaisia näkemyksiä pitäisi kyetä kuuntelemaan ja punnitsemaan. Hyvin toimiva yhteiskunta tarvitsee luottamusta ja kykyä asettua toisten asemaan. Moraalisten kuilujen ylitse on vaikea tuntea empatiaa.

Tiukka moraalinen oikeamielisyys sitoo meidät leireihin, jotka taistelevat keskenään kuin maailman kohtalo riippuisi oman puolen voitosta, Haidt varoittaa. Taistelun tuoksinassa emme pysty näkemään, että toisessakin joukkueessa on hyviä ihmisiä.

Mutta mitä pitäisi tehdä, jos joku suunnittelee väkivaltaa poliittisia vastustajia tai vähemmistöjä kohtaan? Jos joku tavoittelee demokratian kaventamista tai sananvapauden rajoittamista?

Tällaisista teoista, suunnitelmista ja puheista on syytä kertoa. Se kannattaa tehdä juuri niin konkreettisesti kuin BBC terrorismiohjeessaan kehotti:

Täsmällisin sanoin on mahdollista kuvata tapahtumat ja niiden kauhistuttavat seuraukset ilman mitään leimoja.

Se on hyvä neuvo kaikille yhteiskunnallisille keskustelijoille.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luetuimmat - Sunnuntai