Lopetetaan korttitalkoot

Moni lapsi kokee surua ja ulkopuolisuuden tunnetta, koska aikuiset eivät tahdo luopua mukavasta isänpäiväperinteestä.

13.11. 2:00

Viime vuonna ystäväni lapsen päiväkotikaveri sanoi hämmentävän jutun. Teidän perheen isähän on kuollut, ipana totesi ystävälleni.

Mutta kukaan ei ollut kuollut. Heidän perheessään ei ole isää – lapsi on saanut alkunsa lahjoitetuilla sukusoluilla.

Arjessa tämä isän puuttuminen ei ole perheelle ongelma sen enempää kuin se, että joillain toisilla on isä tai vaikka kaksi. ”Kuollut isä” tulikin yllätyksenä.

Ystäväni yritti selvittää, mitä oli tapahtunut. Lapsi itki. Kävi ilmi, että päiväkodissa oli laitettu kaikki askartelemaan isänpäiväkortteja. Lapsi oli askarrellut äidille. Mutta muut ryhmäläiset olivat alkaneet tivata, että miksi. Kyllähän kaikilla nyt isä on!

Lopulta lapsi oli tarjonnut vastaukseksi kuolleen isän. Siihen kyseleminen loppui.

Tunnen paljon ihmisiä, joille äitien- ja isänpäivien vietto päiväkodissa ja koulussa tuottaa joka vuosi kohtuutonta päänvaivaa. Ongelma koskee yksinhuoltajaäitejä ja -isiä, leskien perheitä, kahden äidin tai isän perheitä, myös monia uusperheitä.

Nykyään vähintään kolmannes perheistä ei vastaa äidin ja isän ydinperhettä. Silti varhaiskasvatuksen isän- ja äitienpäiväperinteet toistavat useimmiten perinteistä kaavaa: askarrellaan kortti sille vanhemmalle, jonka päivä on. Jos tällaista vanhempaa ei ole, pitää keksiä joku korvaava henkilö.

Ei pitäisi luoda tilanteita, joissa lapset joutuvat selittelemään omia perheitään.

Vanhemmat ratkovat näitä varhaiskasvatuksen juhlaperinteitä kukin tavallaan. Jotkut yrittävät muistaa ottaa päiväkotiin yhteyttä hyvissä ajoin ennen kuin korttien rustaaminen alkaa, jotta voivat pohjustaa tilannetta. Jotkut antavat jälkikäteen palautetta. Usein sitä kuunnellaankin – mutta puheeksi ottaminen tuntuu vaikealta.

Joskus askartelun alkamisen voi päätellä pienen lapsen oireilusta kotona. Yhden tutun lapsi oli pitkiä aikoja ärtynyt, kunnes viimein syy selvisi: isänpäiväkortin tekeminen oli sinä vuonna alkanut varhain. Nelivuotiaalla ei ollut kykyjä sanallistaa, miksi tuntui kurjalta.

Toinen ystäväni kuvasi ahdistuneena sitä, kuinka lapsen vastuulle jää toimia isänpäivänä jonkinlaisena sateenkaarikonsulttina, jonka sivistää yhteisöään ”erilaisista perhemuodoista”. Sen pitäisi olla aikuisten työ.

Perheiden yhdenvertaisuutta ajava Monimuotoiset perheet -verkosto julkaisi tällä viikolla vinkkilistan varhaiskasvattajille isänpäivän viettoon.

Siinä on kohtuullisia ohjeita: Lasten kanssa pitäisi keskustella siitä, että perheet ovat erilaisia. Lasta ei pitäisi saattaa tilanteeseen, jossa hänen pitää askarteluissa valita kahden vanhemman välillä tai keksiä korvaava aikuinen. Eikä pitäisi luoda tilanteita, joissa lapset joutuvat selittelemään omia perheitään.

Yhdistyksen asiantuntija Anna Moring kertoi minulle, että hänen kokemuksensa perusteella varhaiskasvattajat kyllä miettivät näitä kysymyksiä nykyään paljon. Monissa päiväkodeissa on myös valittu viettää vaikka läheisen päivää, tai korostaa, että lapset voivat askarrella kelle vaan.

Se ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että kyse on isänpäivästä ja äitienpäivästä ja että lapsetkin sen ymmärtävät. Joskus se vain alleviivaa normia entisestään, jos lapsen pitää keksiä, kuka voisi täyttää kortinsaajan vaatimukset.

Monimuotoiset perheet ei kuitenkaan vaadi juhlapäivien lopettamista.

”Vaadimme, että perheiden monimuotoisuus pitäisi ottaa joka tapauksessa huomioon aina, ei vain isänpäivänä”, Moring sanoo.

”Pitäisi huomioida, miten perinteet vaikuttavat perheisiin eri tavoin. Ja lähteä siitä, että kenenkään lapsen ei tarvitsisi tuntea itseään joukkoon kuulumattomaksi. Silloin aiheutetaan aika paljon tuskaa näille lapsille, aivan turhaan.”

Yksi mahdollisuus tuskan välttämiseen voisi olla, että korttishow’n sijaan puhuttaisiin perinteistä. Kerrottaisiin, mitä nyt vietetään ja mitä kaikkea siihen liittyy, mikä päivän historia on.

Nyt päiväkodeissa on muotia tehdä kortteja, joissa vastataan aikuisten antamiin kysymyksiin tai jatketaan lausetta: Äidissä on parasta, että… Isin kanssa tykkään tehdä

Niitä kortteja on ihana saada. Säilytämme niitä lapseni isän kanssa kalliina aarteina.

Vitsillä tosin kutsun niitä panttivankikirjeiksi. Sillä vaikka minussa ei olisi mitään parasta tai hyvää, tunnollinen lapseni keksisi kyllä jotain. Vastaus on kirjoitettu sisään tehtävänantoon.

Isänpäivä ei ole katoavaa kansanperinnettä.

Lastensuojelussa työskentelevä tuttuni sanoo, että nämä perinteet näyttävät hänen ammattinsa vinkkelistä usein aika kurjalta.

Entä jos maailman parasta iskää ollaan paossa turvakodissa, hän kirjoittaa minulle viestissä. Tai se maailman paras iskä on lähestymiskiellossa?

Kun lapsille annetaan tehtäväksi kertoa kortissa, mitä mieluiten tekee isän tai äidin kanssa, se on yhteisöltä selvä viesti. Isi tai äiti on oltava, ja hänen kanssaan on oltava kivaa.

Lapset aistivat herkästi, mitä odotetaan. He täyttävät mielessään aikuisten jättämät aukot.

Aikuisissa parasta on ______________.

Kaino ehdotus: eikö tätä voisi lopettaa? Jos mukava tapa tuottaa lukuisille lapsille surua ja ulkopuolisuutta, ei kai se voi mitenkään olla sen arvoista?

Perheet voivat kaikki tietysti viettää juhlapäivää miten haluavat. Ja kukkakauppiaat. Ja kirjakauppiaat! Isänpäivä ei ole katoavaa kansanperinnettä.

Varhaiskasvatussuunnitelma ei kuitenkaan vaadi korttitalkoita. Sen ylevässä tekstissä puhutaan kaikkien osallisuudesta ja siitä, että lapset liittyvät lähiyhteisöönsä erilaisten juhlien, retkien ja traditioiden kautta.

”Mitenpä koet osallisuutta, jos tehdään koko ajan selväksi, että et kuulu mukaan”, kommentoi sitä muuan sarkastinen ystävättäreni, itsellinen äiti.

Hän oli saanut päiväkodista kutsun, jossa luki: Kaikki isät tervetuloa isänpäiväkahville!

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luetuimmat - Sunnuntai