Suomi odottelee kuuliaisesti, että Ruotsi tulee mukana Natoon – Historia on osoittanut, että Ruotsi ei olisi odottanut hetkeäkään

Mitä tekee Suomi, jos Turkki hyväksyy Suomen Nato-jäsenyyden mutta haluaa lykätä Ruotsin hyväksymistä? Pitääkö Suomen odottaa? Ehdottomasti ei, kirjoittaa Unto Hämäläinen.

Ruotsi ja Suomi ovat kertoneet menevänsä Natoon käsi kädessä. Hand i hand.

13.11. 2:00 | Päivitetty 13.11. 12:36

Suomalaiset ja ruotsalaiset ministerit vakuuttavat, että Suomi ja Ruotsi menevät käsi kädessä Natoon. Hand i hand -fraasi palauttaa mieleen syksyn 1990 tapahtumat, joita seurasin HS:n politiikan toimittajana.

Euroopan yhdentyminen oli lähdössä liikkeelle.

Suomi ja Ruotsi kuuluivat Euroopan vapaakauppaliittoon Eftaan, joka neuvotteli Euroopan yhteisön EY:n (nykyisen EU:n) kanssa yhteisen talousalueen perustamisesta. Suomen ja Ruotsin hallitukset vakuuttivat neuvottelevansa käsi kädessä. Ihan totta! Ministerit toistelivat silloinkin hand i hand -fraasia, kunnes…

Perjantaina 26. lokakuuta 1990 pääministeri Ingvar Carlssonin hallitus ilmoitti, että Ruotsi hakee EY:n jäsenyyttä. Päätös merkitsi, että Ruotsi siirtyi neuvottelupöydässä istumaan molemmin puolin pöytää. Se vahvisti EY:n asemaa ja heikensi Eftan asemaa.

Presidentti Mauno Koivistolle ja hallitukselle päätöksestä ei ollut kerrottu etukäteen mitään. Tehdessään päätöksen Ruotsin johto tiesi, ettei Suomen olisi mahdollista pyrkiä Ruotsin perässä EY:n jäseneksi. Pääsyn esti Suomen yya-sopimus Neuvostoliiton kanssa.

Välistäveto oli järkytys varsinkin Koivistolle.

Lopulta kävi niin onnellisesti, että maat pääsivät yhtä aikaa EU:n jäseniksi vuonna 1995. Ruotsin itsekäs irtiotto vaikutti silti pitkään, jopa vuosikymmeniä, maiden suhteisiin.

Keskinäinen epäluulo näkyi, kun Naton johto ryhtyi 1990-luvun lopulla houkuttelemaan Suomea ja Ruotsia Natoon. Naapurimaat kyttäsivät toistensa Nato-aikeita, vaikka olivat samaa mieltä.

Molemmat kieltäytyivät jäsenyydestä niin ehdottomasti, että Naton pääsihteeri, Norjan entinen pääministeri Jens Stoltenberg tunnusti viime kesänä, ettei olisi ikinä uskonut näkevänsä päivää, jolloin Suomi ja Ruotsi liittyisivät Natoon.

Ratkaiseva käänne tapahtui Venäjän hyökättyä 24. helmikuuta Ukrainaan. Presidentti Sauli Niinistö otti yhteyttä presidentti Joe Bidenin ja pyysi tapaamista. Se järjestyi perjantaina 4. maaliskuuta.

Siitä, mitä Nato-jäsenyydestä Valkoisessa talossa puhuttiin, on kaksi versiota: varovainen suomalainen ja rempseä amerikkalainen.

Niinistö sanoi heti tapaamisen jälkeen: ”Tarkoitus on lähteä prosessimuotoisesti liikkeelle yksilöimättä nyt kaikkia keskusteluun tulevia ehdotuksia turvallisuus- ja puolustusyhteistyöstä. Edelleen tuli hyvin selväksi, että Naton avoimien ovien politiikka jatkuu ja Yhdysvallat pitää sitä tärkeänä.”

Bidenin versio kuultiin kesällä Naton huippukokouksessa. ”Hän [Niinistö] kysyi, tuetteko te maani liittymistä Natoon”, Biden kertoi myhäillen tyytyväisenä ja jatkoi kuvaamalla, miten oli kesken tapaamisen soittanut Ruotsin pääministerille Magdalena Anderssonille. ”Kysyin, halusiko hän tulla seuraavana päivänä ja keskustella Natoon liittymisestä.”

Puhelusta yllättynyt Andersson ei kuitenkaan lähtenyt seuraavana päivänä Washingtoniin, vaan lensi Helsinkiin tapaamaan pääministeri Sanna Marinia (sd) ja presidentti Niinistöä.

Tapaamisissa Anderssonille kerrottiin jokseenkin suoraan, että Suomi ryhtyy valmistelemaan hakemusta ja todennäköisesti pyrkii jäseneksi jo keväällä. Ruotsia toivottiin mukaan.

Seuraavalla viikolla Andersson kuitenkin ilmoitti, ettei Ruotsi ole hakemassa Natoon. Ruotsin kielteinen kanta ei enää vaikuttanut Suomen päätöksentekoon – edes hidastavasti. Jo maaliskuun lopulla varmistui, että Suomen valtiojohto kannatti jäsenyyden hakemista. Ruotsia toivottiin mukaan. Parin viikon kuluttua Ruotsin demarihallitus päättikin pyörtää kielteisen kantansa.

Pitkässä yhteisessä integraatiohistoriassa Ruotsi oli aikaisemmin ollut edelläkävijä, mutta viime keväänä se seurasi Suomen perässä.

Naapurimaiden päätöksenteko täsmäytettiin samaan tahtiin, ja 18. toukokuuta suurlähettiläät Klaus Korhonen ja Axel Wernhoff jättivät hakemukset pääsihteeri Jens Stoltenbergille Naton päämajassa Brysselissä.

Hakemusten jättämisestä on nyt kulunut puoli vuotta. Naton kolmestakymmenestä jäsenmaasta 28 on hyväksynyt Suomen ja Ruotsin jäsenyydet ja Unkari on luvannut hyväksyä ne joulukuussa.

Jäsenyys on kiinni enää Turkin kannasta. Turkki on jarruttanut hyväksymistä ja kiristänyt Suomelta ja Ruotsilta lupauksia, jotka koskevat muun muassa terrorismin kitkemisestä ja helpotuksia asevientiin. Kukaan ei vielä tiedä, mihin Turkki lopulta pyrkii tai miten pitkään hakijamaiden piina kestää.

Juuri nyt näyttää siltä, että hakijoilla on kolme vaihtoehtoa: yksi hyvä, yksi huono ja yksi hankala.

Hyvä vaihtoehto on, että yhteisymmärrys Turkin kanssa löytyy vuodenvaihteen tienoilla. Nykyinen eduskunta ennättäisi hyväksyä jäsenyyden ennen huhtikuun alussa pidettäviä vaaleja ja hallituksen vaihdosta. Suomi ja Ruotsi pääsisivät jäseniksi ensi talvena.

Huono vaihtoehto on ratkaisun lykkääntyminen yli eduskuntavaalien ja hallituksen vaihdoksen. Ruotsin uusi porvarihallitus on ollut edeltäjäänsä taipuisampi Turkin vaatimuksille, joten esimerkki saattaa rohkaista Turkkia katsomaan myös Suomen uuden hallituksen kortit. Neuvottelutilannetta saattaa sotkea Turkin sisäpolitiikkakin. Maassa pidetään parlamenttivaalit ja presidentinvaalit ensi kesänä. Jos kehnosti käy, Suomen ja Ruotsin jäsenyys lykkääntyy ensi vuoden lopulle.

Hankala vaihtoehtoehto on se, että Turkki hyväksyy Suomen jäsenyyden mutta haluaa lykätä Ruotsin jäsenyyden hyväksymistä.

Mitä tekee Suomi silloin? Jätetäänkö kaveri?

Nato-jäsenyys ei tule voimaan ennen kuin muiden maiden ratifioinnin jälkeen Suomi itse hyväksyy sen. Näin Suomi voisi hidastaa oman jäsenyytensä lopullista hyväksymistä siihen asti, kunnes Turkki hyväksyy Ruotsin jäsenyyden.

Pitäisikö Suomen jäädä odottamaan Ruotsia?

Ei, ehdottomasti ei pidä. Valtiot toimivat oman etunsa pohjalta. Niin toimi Ruotsi syksyllä 1990, ja niin pitää Suomen toimia nyt, jos tilanne sitä vaatii. Ruotsi on suojattu maa ja Suomi on uhattu maa, kuten ruotsalainen diplomaatti ja historioitsija Krister Wahlbäck on osuvasti kiteyttänyt naapurimaiden geopoliittisen eron.

Palataan vielä 1990-luvun alun tunnelmiin.

Olin paikalla, kun presidentti Mauno Koivisto puhui kautensa lopulla Paasikivi-seurassa ja päätti puheen testamenttiinsa:

”Oman maan ja kansan parasta on pyrittävä ajamaan. Sitä eivät kaikella varmuudella muut tee.”

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luetuimmat - Sunnuntai