Jasja, Oleg ja Sonja totuttelevat elämään Suomessa, mutta tietoa huomisesta ei ole.

Pahuutta paossa

Oleg ja Jasja ovat ukrainalaistaustaisia arkkitehtejä Pietarista. Keväällä he alkoivat auttaa ukrainalaisia pakolaisia länteen mutta joutuivat lopulta itse jättämään Venäjän.


11.12.2022 2:00 | Päivitetty 11.12.2022 13:57

ilta hämärtyy 1970-lukulaisen omakotitalon isojen ikkunoiden takana eteläsuomalaisessa pikkukaupungissa. Pöytään kannetaan höyryävää pilahvia. Tarinointi pöydän ääressä on jatkunut jo useita tunteja.

Oleg ja Jasja ovat pietarilaisia arkkitehtejä ja käsityöläisiä. Molemmilla on kuitenkin tausta, jonka vuoksi he ovat olleet syyskuun lopusta lähtien Suomessa: he ovat syntyneet Ukrainassa. Tässä kirjoituksessa he esiintyvät vain etunimillään suojellakseen läheisiään Venäjällä.

Oleg on kotoisin Kiovasta, jossa hän asui 22-vuotiaaksi asti. Vuonna 1995 hän hakeutui omien sanojensa mukaan maailmoja syleilevänä nuorena Pietariin. Suunnittelutoimistossa työskennellessään hän tapasi tulevan vaimonsa Jasjan, joka oli valmistunut Pietarin kuulusta taideakatemiasta.

Jasja syntyi ja vietti suuren osan lapsuuttaan Länsi-Ukrainan Lvivissä, kunnes muutti vanhempiensa kanssa Leningradiin. Hänen äitinsä oli syntyisin Lvivistä, isä Valko-Venäjältä.

Elämä ukrainalaisena Venäjällä ei ollut Olegin mukaan heille aikaisemmin erityisen vaikeaa. He elivät arkkitehtikuplassa, ja harva tiesi heidän taustastaan.

”Aiemmin ukrainalaisista saatettiin lähinnä ajatella, että tuollainen ovela hohol”, hän viittaa venäläisten ukrainalaisista käyttämään pilkkanimeen.

Jo ennen Krimin valtausta vuonna 2014 Venäjän televisio alkoi kuitenkin kasvattaa vihaa ”keksittyä maata ja kansaa” eli Ukrainaa ja ukrainalaisia kohtaan.

”Kun samaa viestiä toistetaan vuosia joka kanavalla, ihmiset alkavat uskoa siihen”, Jasja sanoo.

Arkkitehtipariskunta suunnitteli asuin- ja liikerakennuksia, mutta muutama vuosi sitten he vaihtoivat alaa kyllästyttyään rakennusalan korruptioon ja riippuvuuteen valtion urakoista Venäjällä.

Uusi intohimo löytyi käsityöläisyydestä, koruista ja taiteesta, joita he alkoivat valmistaa titaanista ja muista metalleista ja myydä markkinoilla eri puolilla entistä Neuvostoliittoa ja Eurooppaa.

Jos aikaa pakolaisten auttamiselta jää, Oleg valmistaa koruja titaanista. Väriin vaikutetaan sähkövirralla tai kaasuliekittimellä.

Sonjalla on yllään vanhempiensa valmistama koru.

Sodan alku merkitsi pariskunnalle suurta tuskaa. He seurasivat uutisia herkeämättä eivätkä pystyneet nukkumaan.

Olegin isä ja muuta sukua asuu Kiovassa. Jasjan täti ja muita sukulaisia asuu Lvivissä.

Monet ukrainalaiset valittavat, että sukulaiset ja ystävät Venäjällä eivät pidä yhteyttä tai pahimmillaan eivät usko heidän kertomuksiaan sodasta.

”Meidän on valittava puolemme hyvän ja pahan taistelussa.”

Sotaa vastustavat venäläiset taas ovat kertoneet, etteivät he pysty soittamaan sukulaisilleen Ukrainaan, koska heitä hävettää.

Jasja ja Oleg kertovat pitäneensä yhteyttä sukuunsa Ukrainassa koko sodan ajan.

Jasja sai sodan alussa pikkuserkultaan tämän ikkunasta ottaman kuvan räjähdyksestä.

”En tiennyt, mitä vastata. Onneksi Oleg patisti minua. Kirjoita, että kauheaa, hän neuvoi. Jos autamme tuntemattomia, niin tottahan meidän pitää myös kuunnella ystäviämme. Meidän on valittava puolemme hyvän ja pahan taistelussa.”

Ukrainalaisille ystäville Venäjästä oli tullut Mordor, pahan valtakunta, josta he tuntevat vain Jasjan ja Olegin.

Venäjällä pariskunta koki sodan myötä kuitenkin yhden iloisen yllätyksen.

”Kävi ilmi, että ystävissämme ei ole ihmisiä, jotka olisivat sodan puolella. Kaikki olivat kauhuissaan”, Jasja sanoo.

Oleg ja Jasja joutuivat tulemaan ulos mielipiteensä kanssa juhlassa, jossa heidän tyttärensä oli määrä soittaa viulua jousiyhtyeessä.

Yllättäen lavalle ilmaantui kaupunginvaltuutettu, joka alkoi puhua ”ukrainalaisista natseista”.

Kameroiden kuvatessa keskellä salia istuneet Jasja ja Oleg nousivat ylös ja lähtivät hakemaan esiintymään valmistautuvaa tytärtään. Käytävässä heidät tavoitti tyttären yhtyeen johtaja.

”Sanoin, ettemme voi osallistua”, Jasja kertoo. ”Pelkäsin, kuinka hän reagoi, mutta hän sanoi ymmärtävänsä kaiken. Hän kertoi, että hänellä on Ukrainan Izjumissa sukulaisia, jotka ovat joutuneet pakenemaan Sveitsiin. Heidänkin elämänsä on tuhottu, mutta silti hän joutuu esiintymään yhtyeensä kanssa tuollaisessa konsertissa.”

Sonja ylitti rajan 17-vuotispäivänään. Pietariin jäi poikaystävä.

Sota teki Jasjan ja Olegin elämästä vastenmielistä.

”Kukaan, joka ei asunut Neuvostoliitossa, ei voi ymmärtää, miten ihmiset kestivät sitä järjestelmää. Sama nyt: elämä Venäjällä on sietämätöntä, eikä sitä voi ymmärtää, ellei sitä ole kokenut”, Oleg sanoo.

”Läheskään kaikilla mukana olevilla ei ole siteitä Ukrainaan, mutta heillä on sydäntä.”

Huhtikuussa hän kuitenkin löysi elämälleen uuden tarkoituksen. Venäjälle oli syntynyt liike, joka auttoi Ukrainasta tulleita pakolaisia Eurooppaan.

”Kävi ilmi, että ihmiset eivät olekaan välinpitämättömiä. Läheskään kaikilla mukana olevilla ei ole siteitä Ukrainaan, mutta heillä on sydäntä. Huhtikuusta lähtien olen auttanut ukrainalaisia pois Venäjältä. Yöunet ovat jääneet vähiin. Vaaran tunne saa vain miettimään, kuinka voisin auttaa vielä useampaa”, Oleg kertoo.

Verkoston toiminta perustuu Telegram-kanaviin, joista esimerkiksi Pietarin-ryhmässä on 10 000 ja Moskovan-ryhmässä 8 000 jäsentä.

Kaikki tehdään talkoilla. Yksi laatii chatin, toinen botin, kolmas moderoi. Vapaaehtoiset majoittavat ja kuljettavat pakolaisia, auttavat asiakirjojen tai terveydenhoidon kanssa, lahjoittavat vaatteita, tarvikkeita ja rahaa.

Toimintaperiaate on yksinkertainen. Jokainen auttamistapaus jaetaan tehtäviksi, jotka annetaan vapaaehtoisille. Kun tehtävät on tehty, ne poistetaan. Nyt avoinna näyttäisi olevan 3 000 tehtävää. Esimerkiksi Ukrainan Severodonetskista Suomeen matkalla olevat äiti ja poika tarvitsisivat vaatteita, ja yhdeksänhenkinen perhe tarvitsisi apua matkalla Venäjän läpi Suomeen.

Olegista tuli yksi Telegram-ryhmien monista koordinaattoreista. Hänen vastuullaan on matkareittien suunnittelu. Venäjän länsiraja on hänelle tuttu omilta matkoilta. Hän järjestää majoituksia ja seuraa, että pakolaiset pääsevät perille. Tarvittaessa hän välittää rahaa polttoaineeseen ja matkakustannuksiin.

Erityinen ongelma, jonka ratkomiseen Oleg on erikoistunut, on autojen pakolliset green card -vakuutukset. Venäjältä tuleva ukrainalainen ei pysty ostamaan sitä autoonsa ilman luottokorttia. Suomessa green card -vakuutukset ovat ukrainalaisille nyt ilmaisia, mutta muihin maihin se on ostettava.

Oleg arvioi auttaneensa noin 700 ukrainalaista pois Venäjältä. Kaikkiaan ryhmä on auttanut 10 000:ta perhettä tai ryhmää.

Vain harvoja heistä hän on tavannut itse.

”Pari perhettä olen vienyt Viron rajalle. Sääntöjen mukaan emme saa kysellä ihmisten tarinoita, mutta nuori mies, jota kuljetin, alkoi kertoa Mariupolista. Aurinko paistoi, ja hän itki.”

Suomeen ukrainalaiset pääsevät Venäjältä lähinnä henkilöautoilla. Tärkeässä roolissa ovat venäläiset vapaaehtoiset, jotka kuljettavat pakolaiset rajalle, vaikka eivät itse voi päästä sen yli. Venäläisille rajaviranomaisille näyttäytymisessä on riskinsä. Välillä rajaviranomaiset kuulustelevat lähteviä ukrainalaisia tuntikaupalla.

Silti heidät päästetään lähtemään. Putin allekirjoitti jo maaliskuussa asetuksen, jonka nojalla Ukrainan kansalaisten poistumista maasta helpotettiin.

Suomen puolella rajaviranomaiset käännyttävät venäläiset mutta päästävät ukrainalaiset kyydistä.

”On parempi, jos autamme jotakuta väärää ihmistä kuin jättäisimme auttamatta yhtäkään apua tarvitsevaa.”

Jasjaa ja Olegia emännöi kotonaan suomenvenäläinen nainen, joka auttaa pakolaisia Suomessa. Hän sanoo, että Suomi on kaikkein solidaarisin maa ukrainalaisia kohtaan, sillä tänne pääsevät myös separatistitasavalloissa asuneet.

Osa Suomessa olevista ukrainalaisista suhtautuu epäilevästi Venäjän kautta tulleisiin ja miehiin, jotka eivät ole rintamalla.

Useimmat ovat kuitenkin joutuneet Venäjälle, koska muuta vaihtoehtoa ei ole ollut.

Oleg sanoo, että he auttavat kaikkia.

”Emme ole tuomareita. On parempi, jos autamme jotakuta väärää ihmistä kuin jättäisimme auttamatta yhtäkään apua tarvitsevaa.”

Kuvassa Sonja, Jasja ja Oleg lounaalla syömässä valmistamaansa borssikeittoa.

Verkoston toiminta ei ole jäänyt huomaamatta Venäjän viranomaisilta.

”Varmaankin verkoston ryhmissä istuu myös toveri majureita”, Oleg sanoo hymähtäen ja tarkoittaa turvallisuusviranomaisten valvontaa.

Oleg kertoo joutuneensa FSB:n kuulusteluun ensimmäisen kerran kesäkuussa, kun ukrainalainen pakolainen oli maininnut rajalla hänen nimensä.

Olegia ei epäilty mistään, vaan häntä pyydettiin kertomaan toiminnasta.

”He haluavat yhteistyötä, koska koko tämä ihmisvirta kulkee heidän ohitseen.”

Oleg sisuuntui. Hän katosi somesta ja lopetti viimeisetkin siviilityönsä, sillä hän halusi keskittyä auttamiseen.

”He kehottivat antamaan ilmi epäilyttäviä ihmisiä. Jos en anna, minusta tulee osallinen terrorismiin.”

Toinen yhteydenotto FSB:ltä tuli syyskuussa. Ennen kuulusteluun menoa Oleg kysyi neuvoa asianajajalta.

”Tapaaminen oli hyvin kuumottava. He kysyivät lapsistani ja heidän opiskelupaikoistaan. He kysyivät isästäni ja sukulaisistani Kiovassa. Missä työskentelet, mistä tunnet nämä ihmiset. He kehottivat antamaan ilmi epäilyttäviä ihmisiä. Jos en anna, minusta tulee osallinen terrorismiin.”

Toisen tapaamisen jälkeen pariskunnalle oli selvää, että Venäjälle jääminen ei olisi turvallista. Samalla EU-maat alkoivat sulkea rajojaan venäläisiltä. Perheellä oli Schengen-viisumit, joten he päättivät yrittää lähimmälle rajalle, Suomeen.

Valmisteluihin jäi aikaa kaksi päivää. Perhe pakkasi tavaransa autoon. Mukaan otettiin makuualustat ja -pussit. Sekä tietysti tyttären viulu.

Tyttären 17-vuotispäivänä he ylittivät rajan.

Viisumilla saa olla Suomessa 90 päivää puolen vuoden aikana. Dilemma on sama kuin monilla Venäjältä Suomeen paenneilla. Viimeinen vaihtoehto on hakea turvapaikkaa.

Olegilla on toinenkin optio: palauttaa Ukrainan kansalaisuus. Hän sai Venäjän passin vuonna 1998 Pietarissa.

”Se oli käytännön ratkaisu, jos halusi tehdä Pietarissa töitä.”

Hän on selvittänyt asiaa Ukrainan Suomen-suurlähetystössä. Samalla hän virkisti ukrainan kielen taitoaan, joka on Pietarissa ruostunut.

”Luulin jo menettäneeni kansalaisuuden, mutta asia ei ollutkaan niin.”

Suomessa pariskunta jatkaa ukrainalaisten auttamista.

”Pakolaisten määrä ei talven tullessa vähene”, Oleg uskoo. ”On tärkeää, ettei myöskään apu heille lopu. Esimerkiksi lauttayhtiöt eivät enää kuljeta ukrainalaisia ilmaiseksi.”

Pariskunnan teini-ikäinen tytär totuttelee elämään Suomessa ja jatkaa viulunsoiton harjoittelua. Selloa soittava poikaystävä on Pietarissa ja pelkää liikekannallepanoa.

Jasja sanoo, että lähtemisessä vaikeinta oli jättää Venäjälle ystävät ja iäkkäät vanhemmat.

”He ovat kuin panttivankeja”, hän sanoo.

Perhe on menettänyt koko entisen elämänsä. Tulevaisuus on hämärän peitossa. Se auttaa Jasjaa ja Olegia ymmärtämään pakolaisia, joita he auttavat.

Perhe jatkaa ukrainalaisten pakolaisten auttamista Venäjältä nyt Suomesta käsin.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Sunnuntai