Jos hän selviää aikuisikään

Ukrainan kärsimys on tärkeä merkityskerros Suomen 105-vuotiaalle itsenäisyydelle, kirjoittaa esseessään Helsingin Sanomien toimittaja Tommi Nieminen.


6.12.2022 2:00 | Päivitetty 7.12.2022 12:53

Ollaan nyt rehellisiä: Joulukuun alku on Helsingissä pimeyden, viiman ja loskan aikaa. Kaltaisestani melankolisesta ihmisestä ilo täytyy kaivaa kuin lapsi pihtisynnytyksessä, mutta tiedän, että on se siellä jossain.

Esiin kaivettavissa.

Suomi täyttää tänään 105 vuotta. Maljat ylös. Siitäkin huolimatta, ettei päivänsankari ole vakaa ja arvokas matriarkka, vaan ennemminkin pahasuinen seniorikansalainen, jonka ympärille suku eli me suomalaiset kokoonnumme väittelemään, vääntämään, kiihtymään ja pahastumaan – ja jos hyvin käy, lopuksi sopimaan ja jatkamaan eteenpäin siitä pisteestä, johon edellisellä kerralla jäimme.

Vuosi on ollut synkkä ja murheellinen, mutta se on myös tiivistänyt rivejämme: Venäjän helmikuinen suurhyökkäys Ukrainaan löi polttomerkin vuoden kylkeen, määritti päälinjat, ajoi Ukrainan pimeyteen ja muun Euroopan valmiustilaan.

Se heijastuu meissä suomalaisissa: turvallisuudentunne oli vapaassa pudotuksessa – kuin paluussa 1940-luvun Eurooppaan –, ja näiden kuukausien merkitys kirkastuu ehkä vasta vuosikymmenten kuluttua.

Ukrainan kärsimys on keskeinen merkityskerros itsenäisen Suomen 105-vuotispäivälle. Itsenäisyydelle, jonka Suomi sai irtauduttuaan vallankumouksen kaaokseen ajamasta Venäjästä joulukuussa 1917.

Ukrainan sota on heijastus peloistamme, muistutus ja tosielämän painajaisuni siitä, mitä todellisuus voi kaikkein pahimmassa tapauksessa olla.

Helmikuun 2022 suurhyökkäyksestä lähtien Helsingin Sanomien toimittajat ja kuvaajat ovat olleet Ukrainassa lähes tauotta. On uutisoitu, dokumentoitu, selitetty ja valokuvattu. Lehden journalisteja on kierrätetty vuorovedoin kaikkialla Ukrainassa, lukuun ottamatta Venäjän miehitysalueita, joille länsitoimittajilla ei ole mielekästä pääsyä.

Pystyn palauttamaan ulkomuistista useita HS-kollegoideni Ukraina-reportaaseista. Niiden kohteista, henkiriepuaan ja läheisiään suojelevista ukrainalaisista, on tullut lähestulkoon ystäviä, etätuttavia vähintään.

Helmikuun jälkeen on kerrottu itäukrainalaisesta Lenasta, jonka venäläissotilas raiskasi, viilteli ja palautti Lenan äidille kahdesta tupakka-askista. On kerrottu hersonilaisesta ilmastointialan yrittäjästä Mykolasta, jota venäläiset kiduttivat kellariloukossa 26 vuorokautta. Toukokuussa HS kertoi odessalaisesta Jurista, jonka kolmekuinen vauva Kira, vaimo Valeria ja anoppi Ljudmila kuolivat silmänräpäyksessä, kun venäläinen risteilyohjus räjähti olohuoneessa.

Mykola Hersonin keskusaukiolla. Mykola joutui venäläisten vangitsemaksi miehitysaikana, ja oli vangittuna ja päivittäin kidutettavana 26 päivää.

Kuvassa: Vauvan (Kira), vaimon (Valeria Glodan) ja anopin (Liudmila) hauta Avanhardin hautausmaalla, Odessassa.

Ulkopuolelta on vaikea nähdä, kuinka absoluuttisessa nollapisteessä Venäjä on, mutta sen aistii, että Suomeenkin asti hohkaa pimeää ja kylmää.

Toki Helsingin Sanomissa on kerrottu myös ukrainalaiskohtaloista, jotka ovat tuoneet toivoa: Tetjana ja Andri rakastuivat rintamalla, menivät naimisiin ja palasivat etulinjaan. Eteläukrainalainen 22-vuotias Vsevolod pakeni venäläisten pakkovärväystä Zaporižžjaan. Kiovalainen äiti Žanna, 10-vuotias Matvei ja 8-vuotias Jefrosinia taas ajoivat sodan ensimmäisellä viikolla HS:n toimittaja ja kuvaaja seurassaan turvaan Moldovaan.

Žanna Pastušenko Vasili Medsvetskyi hyvästelevät toisensa Kiovassa.

Mitä kuuluu 105-vuotiaalle Suomelle?

Soitan itseäni viisaammalle ihmiselle, yhteiskuntatieteellisen E2-tutkimuslaitoksen johtajalle Karina Jutilalle. E2 on viime vuosina tutkinut esimerkiksi suomalaisten identiteettejä, arvoja ja asenteita.

Jutila asuu pienessä lounaissuomalaisessa saaressa Nauvon naapurissa. Hän kertoo laskeskelleensa viime keväänä, että jos Suomeakin kohtaa todella kova paikka, hänen kaikille lapsilleen ja heidän puolisoilleen löytyy tilaa syrjäisen saaren talosta.

Jutilan mielestä vuoden 2022 itsenäisyyspäivä latautuu aivan eri tavalla kuin yksikään sukupolvemme itsenäisyyspäivä tähän mennessä.

”Maailma on tullut todeksi. Meidän kasvoillemme on hierottu nyt nämä faktat.”

Niillä faktoilla hän viittaa erityisesti Venäjän sotapolitiikkaan ja vaikeasti ymmärrettävään hyökkäykseen Ukrainaan.

Viime kevääseen asti me toteutimme Jutilan mukaan ”opittua isänmaallisuutta”, joka on siirtynyt sukujen ja perheiden perimätiedossa. Helmikuun lopulla tuosta opitusta isänmaallisuudesta hypättiin siihen, että asian ydin oli taas arkitodellisuutta.

”Venäjä näytti, että se voisi yrittää nielaista myös Suomen, jos se niin haluaa”, Jutila sanoo. ”Siksi uhka ei ole enää vain muistelua 1940-luvusta, vaan se on myös tätä päivää.”

Kaksi kriisiä, pandemia ja sota, ovat koko 2020-luvun alun koetelleet suomalaisen yhteiskunnan kestokykyä, resilienssiä, kuten piireissä sanotaan. Jutila kuulostaa hyvin huolestuneelta, vaikka Suomi on selvinnyt kriisipäätöksenteosta kuivin jaloin.

Hän puhuu isojen kansanosien osattomuudesta ja pahoinvoinnista, valtion nopeasta velkaantumisesta sekä populismin leviämisestä yli puoluerajojen. Raju polarisoituminen heikentää Suomen kriisinsietokykyä.

”Ollaanko jo siinä pisteessä, että ollaan samassa maassa mutta eri yhteiskunnissa.”

Iso kysymys on Jutilan mukaan myös se, millaiset 200 kansanedustajaa ja yksi presidentti meillä on parin vuoden kuluttua, kun sekä eduskunta että presidentti ovat vaihtuneet vaaleissa.

Kun ajat ovat ankarat, riittääkö vallanpitäjissä laatua?

PerinteiNEN umpikansallinen kehys tuskin on vastaus 2020-luvun globaaleihin kriiseihin. Itsenäisyyttä olisi osattava katsoa laajemmasta perspektiivistä, ei vain eurooppalaisesta vaan maapallon kokoisesta.

Mitä me, Suomen aluetta asuttavat ihmiset, olemme ja edustamme, riippuu oleellisesti myös siitä, minkälaisten maailmankatsomusten kanssa me liittoudumme ja linkitymme maailmassa.

Valitsemmeko kumppanimme demokratioista vai autoritaarisista maista, ja kuinka ne määritellään? Ajammeko jatkuvaa talouskasvua vai planeetan kestokykyä? Pieniä valtioita turvaavia pelisääntöjä vai suurvaltojen etuajo-oikeuksia? Läpinäkyvyyttä vai kabinettikähmintää?

Keskinäisriippuvaisessa maailmassa se, mitä tapahtuu Ukrainan Severodonetskissa, Antarktiksen sulavilla jäätiköillä, Frankfurtin pörssissä tai Qatarin aavikoilla heijastuu tavalla tai toisella arkeen Pieksämäellä, Maarianhaminassa tai Helsingissä.

Vuoden 2022 itsenäisyyspäivästä poikkeuksellisen tekee juuri se, että se on ikään kuin vain puoliksi Suomen päivä. Toinen puolisko kuuluu Ukrainalle.

Yhdeksän kuukautta on pitkä aika silloin, kun historiaa tehdään pikakelauksella. Helmikuun 2022 lopun jälkeen on tapahtunut valtavasti. Henkinen käänne on ollut ihmeellinen, sillä totta puhuen Suomi ja Ukraina eivät olleet ennen tätä vuotta toisilleen erityisen läheiset kansakunnat.

Eivät niitä yhdistäneet toisiinsa oikein yhteiskuntamallit, kielet, mielet eivätkä maantieteelliset yhteydetkään. Kuinka monta ukrainalaiskaupunkia osasit nimetä ennen helmikuuta 2022?

Joko nyt osaisit sijoittaa Hersonin kartalle?

Vuonna 2022 ilmapiiri on Suomessakin vaivihkaa militarisoitunut. On oltu hälytys- ja valmiustilassa.

On doomscrollattu eli seurattu sodan uutis- ja kuvavirtaa kuin viimeistä päivää. Sodan ensimmäisen kuukauden tein sitä maanisesti, myös öisin, kännykän ruutuvalo peiton alla välkkyen, jotta vaimo ei heräisi.

Se on ollut osin välttämätöntä. Sodan on ollut syytäkin lävistää panssarimme, sillä se on pakottanut oikeisiin valintoihin, kuten Venäjän ehdottomaan eristämiseen.

Mutta militarisoiduttuaan ilmapiiri on ollut myös turhan yksiääninen, vaihtoehdoton ja ylhäältä saneltu, kuten yliopistotutkijat Noora Kotilainen ja Susanna Hast totesivat HS:n haastattelussa, joka julkaistiin syyskuussa 2022.

Suomalaiset ovat tänä vuonna hamstranneet kotivaraa, ilmoittautuneet joukolla maanpuolustuskursseille ja kömpineet syvimmistäkin vasemmistopoteroista kertaheitolla Nato-jäsenyyden kannalle. On ehkä tervettä muistaa, että isänmaallisuutta voi toteuttaa monella muullakin tavoin kuin reserviläiskurssilla rynnäkkökivääri kädessä.

Kotilaisen ja Hastin keskeinen kysymys on, kaventaako sotilaallisen vallan lisääntyminen suomalaista demokratiaa. Jääkö politiikan ja päätöksenteon kentillä oleellisia kysymyksiä ja vaihtoehtoja esittämättä, koska puolustukselliset pointit ja turvallisuusnäkökulmat jyräävät kaiken muun?

Voidaanko ihmisoikeusnäkökulmat – vaikkapa Turkin autoritaarisen hallinnon lukuisat ihmisoikeusrikokset – lakaista maton alle? Kuinka syvään kehtaamme kumartaa Turkille, jonka siunauksen Suomi ja Ruotsi tarvitsevat Nato-jäsenyydelleen?

Ne ovat kiusallisia ja ankaria kysymyksiä, jotka punnitsevat meitä kansakuntana.

Kriisien aikana yhteiskunnat jäykistyvät. Toisinajattelua ajetaan syvemmälle nurkkaan: vallanpitäjät työntävät valta- ja identiteettipoliittiset kähinät hetkeksi syrjään ja ajavat vankkurit tiiviisti leirin ympärille.

Media tuppaa toistamaan viranomaisten ja poliitikkojen kriisiviestintää kuin Jumalan sanaa. Suomi teki tänä vuonna itsenäisyyden ajan ehkä radikaaleimman ulko- ja turvallisuuspoliittisen linjanmuutoksensa – Nato-päätöksen – aika näennäisellä julkisella keskustelulla.

Suomen täytyisi jatkossakin sietää kakofoniaa, moniäänisyyttä, erimielisyyttä, arvomaailmojen törmäyksiä ja vallanpitäjien avointa haastamista, sillä mahdollisuus vastalauseisiin erottaa meidät autoritaarisista valtioista.

Loka–marraskuun vaihteessa kävin kahdeksankymppisen isäni kanssa ”Niemisten klassikolla” eli loppusyksyn hyisellä muikunkutureissulla sukuni juurilla, Kuolimo-järvellä Etelä-Savon ja Etelä-Karjalan rajamailla. Siitä kulki aikanaan jo Novgorodin ja Ruotsin valtakunnan raja, joka vedettiin Pähkinäsaaren rauhassa vuonna 1323.

Paikallinen syväkeskustalainen naapurismies, pitkäaikainen ystävämme, edustaa takuuvarmasti erilaisia poliittisia, maailmankatsomuksellisia ja moraalisia näkemyksiä kuin minä. Meitä jakavat erilaisiin leireihin kaupunkilaisuus ja maalaisuus, eri sukupolvet, koulutustaso, itäsuomalaisuus ja eteläsuomalaisuus sekä hyvin erilaiset ammattikunnat.

Silti hän oli jättänyt keskinäisen avunannon ja ystävyyden nimissä mökkimme kuistille 25 kiloa oman maansa perunaa sekä pullon Jack Daniel’s -viskiä.

Laskin eleen rinnakkaiselon rakentamiseksi ja sitä myötä isänmaallisuudeksi.

Palasimme isän kanssa verkonnostosta hyiseltä marraskuiselta järveltä. Tärisytti. Naapurin tarjoama viskinaukku läikäytti rinta-alaan tunteen, että tästä kaikesta vielä selvitään.

Marraskuun viimeisenä päivänä – talvisodan alkamisen muistopäivänä – olin kahden kollegani kirjanjulkistustilaisuudessa. Paikalla oli myös eläkkeelle hiljattain jäänyt keskusrikospoliisin rikosylikomisario Thomas Elfgren.

Häneltä kysyttiin, miten hän kokeneena sotarikostutkijana arvioi Venäjän toimia Ukrainassa.

Elfgren viittasi Balkanin sodissa 1990-luvulla tehtyihin sotarikoksiin ja muistutti, että nyt Ukrainassa todisteiden keruu tulee olemaan helpompaa. Niitä kerätään koko ajan. Ihmisillä on älypuhelimet, joilla otetaan suuri määrä kuvia ja videoita kauheuksista.

Hän sanoi uskovansa, että Venäjän hyökkäyssodan rikollisia nähdään vielä jokin päivä Hollannin Haagissa, kansainvälisessä sotarikostuomioistuimessa. Ajatus siitä, että tilit vielä tasataan, tuntui lohdulliselta, vaikka Elfgren ei voi sitä luvata ukrainalaisille sen enempää kuin kukaan muukaan.

Itse olin Ukrainassa kaksi viikkoa toukokuussa valokuvaaja Sami Keron kanssa. Muistan jokaisen matkalla tapaamani ihmisen, mutta en ketään toista samalla tavoin kuin 14-vuotiaan Ieva Rastragajevan.

Ieva oli äitinsä Hannan kanssa evakossa Zaporižžjassa, teollisuuskaupungissa noin 30 kilometrin päässä sodan eteläiseltä rintamalta. Hän pälyili arasti pyöreiden silmälasiensa takaa, otti katseella tukea äidistään ja avasi päiväkirjansa ensimmäisen sivun. Hän alkoi lukea hiljaisella ja aralla äänellä. En oikein uskaltanut edes hengittää suun kautta ääneen, vaan otin happea äänettömästi nenän kautta. Tuntui, että pieninkin sivuääni rikkoisi taian, jonka Ieva huoneeseen loi.

Koska Ieva oli pitänyt yksityiskohtaista päiväkirjaa elämästään Mariupolin suurpommituksissa maaliskuussa 2022, pommisuojissa eri kellareissa, ristin hänet Mariupolin Anne Frankiksi.

Neljätoistavuotias Ieva Rastragajeva kirjoitti puhelimellaan päiväkirjaa Mariupolin pommituksista.

varmasti muistattekin Mariupolin.

Venäjä iski maaliskuussa, sodan ensi viikoilla, lähes Helsingin kokoiseen kaupunkiin ohjuksilla ja tykistöllä: muun muassa sairaalan synnytysosastolle sekä Mariupolin teatteriin, johon yksin kuoli yli 600 ihmistä.

Ieva oli pommituksilta suojassa juuri sen sairaalan kellarissa, sillä hänen äitinsä työskenteli sairaanhoitajana.

Aika Ievan huoneessa pysähtyi. Nieleskelimme Keron kanssa. Pommituspäiväkirjan lauseet olivat 14-vuotiaalta kirkkaita ja kypsiä. Ieva luki ja luki ja luki: ”Aamulla yksi tyttö kuoli palovammoihin. Vielä on kaksi potilasta, äiti ja poika. Äidiltä puuttuu puolet kasvoista, ja pojalta on käsi repeytynyt irti. He olivat lähteneet pommisuojasta ulos tupakalle. Tupakointi tappaa. Kirjaimellisesti. En pääse kotiin enkä tädin luo, ja tädillä on kaikki paperimme ja meidän kissa ja rotta.”

Zaporižžjan ilta oli pimennyt. Ajoimme Keron kanssa hotellille tunteet pinnassa. Seuraavana päivänä palasimme Ievan ja hänen äitinsä evakkohuoneeseen ja päätimme, että haluamme ostaa HS:lle julkaisuoikeudet Ievan pommituspäiväkirjaan.

Ostimme ne 500 eurolla, mitä he eivät itse pyytäneet eivätkä ehdottaneet. Summa oli heille merkittävä, ja äiti Hanna kertoi, että palkkiolla ostetaan Ievalle kannettava tietokone. Tuli mieleen, että moisilla lahjoilla hänestä voisi tulla vaikkapa kirjailija.

Jos hän selviää elossa aikuisikään.

Elokuussa 2022 saimme lohdullisen viestin: Ieva ja Hanna olivat päässeet Skotlannin Edinburghiin, Euroopan kaakkoislaidalta sen luoteislaidalle.

Kauas Venäjästä.

Tarkennus 7.12 kello 12.50: Tekstissä on muutettu kohtaa ”turvallisuudentunne on vapaassa pudotuksessa” muotoon ”oli vapaassa pudotuksessa”, sillä valtioneuvoston kyselytutkimuksen mukaan suomalaisten turvallisuudentunne on vahvistunut syksyllä 2022 verrattuna kevääseen 2022.

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Sunnuntai