Kuka tekee Stockan jouluikkunan satumaailmat?

Tällä palstalla Sisko etsii vastauksia lukijoiden kysymyksiin, jotka koskevat tapakulttuuria, etiikkaa ja muita elämän pulmatilanteita. Onko sinulla kysymys mielessä? Lähetä se Siskolle: hs.sisko@hs.fi.

11.12.2022 2:00 | Päivitetty 11.12.2022 8:33

Rakkaat ystävät, hiljattain oli puhetta kättelemisestä ja vaihtoehtoisista tavoista tervehtiä.

Antti Alanen kirjoittaa omasta suosikistaan: ”Minulle korona-ajan paras opetus on ollut ’namaste’, kättelyäkin parempi tervehdys. Opin sen älykkäältä intialaiselta työtoverilta, joka opiskelee Suomessa lääkäriksi. Kädet yhteen rinnan korkeudelle ja kevyt kumarrus.

Ikiaikainen hindutervehdys osoittaa kunnioitusta, sitä suurempaa, mitä korkeammalle kädet kohotetaan. Korkeimpana on Jumala, mutta tervehdyksen tarkoitus on aina kunnioittaa pyhyyttä toisessa.”

Viime kerralla pohdinnassa oli hoivakieli. Klaus Laalo kiittelee Maija Surakan antamaa vastausta mutta haluaa tarkentaa, miksi lapselle puhutaan juuri yksikön kolmannessa persoonassa eli ”äiti tekee”. Olennaista on, että kyseinen muoto on ylipäätään kielenkäytössä hallitsevan yleinen eli eräänlainen perusmuoto.

”Lapsen opetellessa kieltä juuri tämä perusmuoto on tärkeä, sillä lapsella ei ole vielä käytössään kovin runsaasti taivutusparadigman eri muotoja, vaan vasta pelkistetty miniparadigma, joka käsittää tärkeimmät avainmuodot, tärkeimpänä niistä juuri yksikön kolmas persoona”, Laalo kirjoittaa.

Lapsi käyttää usein varhain myös yksikön toista persoonaa, mutta käskymuodossa eli imperatiivissa, mistä monille vanhemmille varmasti tuttuja esimerkkejä ovat ”anna” ja ”kato”.

Sitten kysymyksiin.

Kuka keksi termin ”hyvinvointialue”?

– Tulkki

Ymmärrän hyvin, että uusi termi mietityttää! Uuttamaata lukuun ottamatta hyvinvointialueet vastaavat kartalla vanhoja maakuntia. Silti nimitys on eri.

Uudet, lakiin kirjattavat termit valitaan monen ihmisen harkinnan tuloksena. Yksittäisen virkamiehen tai poliitikon jäljittämistä mielekkäämpää on kenties pohtia, minkälaisen keskustelun tulos tuore hallinnollinen nimi on.

Hyvinvointialueiden perustamista on valmisteltu sosiaali- ja terveysministeriössä. Ministeriössä harkittiin nykyisen termin lisäksi myös vaihtoehtoa ”hyvinvointimaakunta”. Hyvinvointiin on siis miellytty, mikä on ymmärrettävää, koska onhan hyvä vointi iloinen asia.

Sana on kuitenkin hankalasti monimerkityksellinen ja markkinahenkinen.

Sitä voidaan käyttää, kun puhutaan valtion vauraudesta, liikunnasta tai kauneudenhoidosta. Uusien alueiden vastuulla taas on järjestää ihmisille sosiaali- ja terveydenhuolto sekä pelastustoimi.

Voi olla, että hyvinvointikeskus kuulostaa oikeastaan enemmän kylpylältä kuin terveyskeskukselta?

Kotimaisten kielten keskuksessa (Kotus) ainakin heräsi huoli, että kansalaisen on jatkossa aiempaa vaikeampaa erottaa julkisia ja yksityisiä palveluita toisistaan nimen perusteella. Täytyy muistaa, että moni – Suomessa jopa 750 000 ihmistä – tarvitsee selkokieltä.

Kotuksella oli muutakin sanottavaa, kun sosiaali- ja terveysministeriöstä kysyttiin näkemystä hyvinvointialueesta. Asiantuntijat eivät suosittaneet sanan käyttöä.

Yksi tärkeä perustelu oli, ettei nimitys kuvaa uutta hallinnollista yksikköä, vaan ennemminkin sen tavoitetta. Hyvä hallintokieli on hallintolain mukaan ymmärrettävää ja neutraalia, ei suostuttelevaa tai kuulosta sloganilta. Ikävimmillään ”hyvinvointialueen” sävyn voi ajatella väheksyvän asukkaiden ongelmia.

Alueilla yksinkertaisesti tulee asumaan myös ihmisiä, jotka eivät voi hyvin.

Kotuksen ehdotus olisi ollut aiemmin käytetty ”maakunta”. Nimessä on jatkuvuutta, ja se on ihmisille tuttu. Lisäksi siitä olisi ollut helppo johtaa uusia sanoja. ”Hyvinvointialue” on itsessään pitkä, ja ”hyvinvointialuejohtajassa” on jo varsin monta osaa.

Olen usean vuoden ajan miettinyt, kuka mahtaa tehdä Stockan jouluikkunan satumaailmat. Millainen työryhmä? Kuinka kauan aikaa siihen käytetään? Millaisella budjetilla mennään? Mistä haetaan inspiraatiota?

– Kristiina

Helsingin keskustan tavaratalon jouluikkuna ilahduttaa joka vuosi ainakin minua, kun kävelen sen ohi. Mainostamiseen tarkoitettu tila onkin hetkeksi varattu lapsille.

Perinne on tullut Suomeen ulkomailta. Yhdysvalloissa liikkeiden ikkunoita koristeltiin jouluksi jo 1800-luvulla. Stockmannilla ikkunaa koristeltiin aikuisille 1930-luvulla, ja varsinainen satuikkuna lapsille rakennettiin ensimmäistä kertaa vuonna 1949.

Ikkunaa valmistelee vaihteleva työryhmä. Yleensä mukana on kerrallaan muutama ihminen. Työ aloitetaan aikaisimmillaan noin vuosi etukäteen, ja suurimpia elementtejä aletaan valmistaa ennen juhannusta.

Mutta miten paljon tähän käytetään rahaa?

”Jätetään tämä joulusalaisuudeksi, mutta kyllä me Stockmannilla satsataan tähän, varsinkin lapsille iloista joulumieltä tuovaan ikkunaan”, vastaa Tia Rantanen Stockmannilta.

Alkujaan ikkunassa oli leluja, sittemmin tonttuja ja erilaisia eläimiä. Aiheita haetaan saduista ja tarinoista.

Tänä vuonna tavaratalolle tulee täyteen tasavuosia, ja sen johdosta myös metsäneläimet on laitettu juhlimaan ikkunaan rakennetussa metsässä.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Sunnuntai