Rakkaat ystävät, on aika sanoa hyvästit vuodelle 2022. Toivon, että joulunaikanne on sellainen kuin toivotte, riippumatta siitä, vietättekö juhlaa. Sitten kysymyksiin.
Hei Sisko, voisitko soittaa Kotukseen puolestani? Olen kiinnittänyt jo pitkään huomiota erääseen puhekielen ilmiöön, jonka alkuperän ja syntysyyn haluaisin tietää. Jossain vaiheessa huomasin, että kaikki itseäni nuoremmat ihmiset, eritoten millenniaalit, kommentoivat asiaan kuin asiaan: ”Jep”. Jep on selvästi korvaamassa ainakin pääkaupunkiseudulla sanat ”aivan”, ”joo" ja ”niin”. Nyt olen itsekin huomannut käyttäväni sitä, joten muutos on saavuttanut vanhemman ikäluokan, johon siis kuulun. Kun aluksi kiinnitin huomiota jepiin, nyt se alkaa jo tuntua hyvin luontevalta suussani. Mutta mistähän tämä jep meille tuli? Onko se helsinkiläinen ilmiö, ja kuinka kauan se on ollut vallassa?
– Jep jep
Soitin kuitenkin Helsingin yliopistoon, kielentutkija Heini Lehtoselle, joka on perehtynyt sosiolingvistisiin kysymyksiin.
Näyttää siltä, että jep on ainakin osittain ”pääkaupunkiseutulainen” ilmiö. Lehtonen löysi Heikki Paunosen slangisanakirjasta jepiä koskevan merkinnän. Sen mukaan sitä on käytetty Helsingissä 1940-luvulta.
Onko se sitten yleistynyt? Tutkimusta juuri jepistä ei ole, Lehtonen sanoo, mutta havaintoja kyllä.
Lehtonen kertoo kiinnittäneensä jepin käyttöön huomiota nuorten ja nuorten aikuisten puheessa ja muun muassa katsoessaan Aikuiset-televisiosarjaa. Siinä parhaat ystävät Oona ja Arttu viljelevät jeppiä keskinäisissä keskusteluissaan.
”Käsikirjoittaja sanoi yhdessä haastattelussa, että kieli oli hänelle tärkeä. Puheen piti kuulostaa juuri siltä kuin Kallion millenniaalien puhe”, Lehtonen sanoo. ”Kaikki tämä viittaa siihen suuntaan, että jepille on kehittynyt jokin oma sosiaalinen varauksensa tietynlaisten ihmisten puheessa.”
Lehtonen kertoo, että kun tutkijat tutkivat jepin, joon ja kyllän kaltaisia keskustelun pikku sanoja, dialogipartikkeleita, heitä kiinnostaa, mikä on kyseisen sanan funktio vuorovaikutuksessa. On selvää, että jepillä osoitetaan myöntymistä siinä missä sanomalla kyllä ja joo, mutta Lehtosen mukaan on merkkejä siitä, että jepillä olisi puheessa myös toisenlainen tehtävä.
”Intuitio olisi, että sillä rakennetaan hyvin voimakasta samanmielisyyttä: että ’me olemme asiassa samaa mieltä, oikeassa ja ymmärrämme tämän – ja joku muu ehkä ei ymmärrä’”, Lehtonen sanoo.
Hän on huomannut, että esiintyy myös sellaista muotoa kuin ”joo jep”.
”Se varsinkin vahvistaa tulkintaa, että se ’joo’ ei riitä. ’Joolla’ ikään kuin osoitetaan, että ihminen ymmärsi, mitä toinen sanoi ja ei ole voimakkaasti eri mieltä, mutta mukaan tarvitaan vielä ’jep’ kertomaan jotain lisää.”
Lehtonen arvelee, että ehkä jepillä ihminen viestiikin siis jonkinlaista ”tiimiläisyyttä” keskustelukumppania kohtaan.
Olen elokuvien ystävä. Rattoisat joulun päivät ovat kaltaiselleni henkilölle mukavaa aikaa ikään kuin taantua ja katsella sesonkiin liittyviä rainoja, niitä samoja kuin aina. Ja onhan niitä, Ihmeellinen on elämä, kyllä kyllä, ja onhan se, joskus, James Stewartille ainakin. Ja Lumiukko tietysti, siitä ei selviä ilman lohdutonta ja siksi puhdistavaa vetistelyä. Isäni on turbomies -elokuvan vaikutus on sitten erilainen. Vaan tästä tuli mieleeni sivistyä ja kysyä: mikä mahtaa olla kaikkien aikojen ensimmäinen jouluelokuva? Hyvää joulua!
– KinoPoro72
Hyvää joulua sinullekin KinoPoro! Vallitsevan käsityksen mukaan kaikkien aikojen ensimmäinen jouluelokuva on brittiläisen George Albert Smithin Santa Claus vuodelta 1898. Aivan sataprosenttisen varmaa tämä ei ole, sillä elokuvan historian alkutaipaleella teosten katoaminen oli tavallista.
Kuten vuosiluvusta voi päätellä, kyseessä ei ollut vain yksi ensimmäisistä jouluelokuvista, vaan yksi ensimmäisistä elokuvista. Tuossa vaiheessa oli vain kolme vuotta siitä kun Lumièren veljekset esittelivät Pariisissa kinematografiksi kutsutun laitteensa ja näyttivät elokuvia ensi kertaa yleisölle.
Smithin lyhyessä jouluelokuvassa lastenhoitaja laittaa kaksi lasta nukkumaan. Kun he uinuvat sängyssään, joulupukki kiipeää savupiippuun ja laskeutuu asuntoon. Pukki jättää lahjat sukkiin, jotka roikkuvat sängyn reunalla. (Yksi lahjoista tosin tippuu sukasta, mutta ehkä pukki luottaa siihen, että lapset kyllä löytävät. Tai sitten hän on hieman väsynyt.)
George Albert Smith tunnettiin myös hypnotisoijana, joten illuusiot olivat hänen alaansa. Omana aikanaan hän oli elokuvan innovaattori. Santa Clausissa hän käytti esimerkiksi kaksoisvalotusta, ensimmäisiä kertoja elokuvan historiassa.
Jouluelokuva on perinne, jossa elokuvan yhteisöllinen luonne tulee voimakkaasti esiin. Vaikka katsoisit elokuvaa yksin, tiedät olevasi osa isoa rituaalia. Genreen kuuluu, että tarinan lopputulema on lohduttavan lempeä: kaikki järjestyy. Ehkä me kaikki tarvitsemme tässä vaiheessa vuotta hieman mielenrauhaa.