Itkin, kun katsoin fantasiaelokuvasarja Avataria.
James Cameronin luomassa maailmassa jokaisella on tehtävänsä ja paikkansa. Na'vi-lajin heimossa joku metsästää, toinen pitää huolta yhteisöstä, kolmas neuvottelee rauhaa. Kaikki kunnioittavat ympäristöä.
Avatarien utopia on lähellä omia haaveitani. Se ei ollut itkuni syy, vaan elokuvissa esitetty ihmisen rumuus. Ihmiskunta on saapunut Pandora-kuulle ja toimii siellä kuin maapallollakin: tuhoaa luontoa ahneesti. Lajien väliset yhteydet rikotaan.
Moni muukin on jakanut tuntemukseni. Vuoden 2009 Avatar ja sen vuoden 2022 jatko-osa The Way of Water ovat nousseet kaikkien aikojen suosituimpien elokuvien joukkoon.
Elokuvat vahvistivat ajatustani siitä, että tehtävämme maailmassa on jakaa ajatuksia ja aikaa läheistemme kanssa. Mutta siihen ei ajan henki kannusta.
”Ihmisistä on tullut suorittajakansalaisia.
Miksi töitä on tehty 1980-luvulta asti koko ajan enemmän, vaikka vauraus on suurempaa kuin koskaan? Näin kysyy hollantilainen historioitsija Rutger Bregman kirjassaan Ilmaista rahaa kaikille.
Vaikka suurin osa suomalaisista elää kansainvälisellä mittapuulla yltäkylläisyydessä, kasvun hybris ohjaa edelleen elämiämme.
Ihmisistä on tullut suorittajakansalaisia. Samalla ”kokemus perille pääsemisestä pakenee”, kirjoittaa kestävää hyvinvointia tutkinut professori Arto O. Salonen blogissaan. Merkitystä etsitään annettujen tavoitelukujen saavuttamisesta. Silti mikään ei koskaan tunnu valmistuvan, koska ”riittävästi on vähän enemmän kuin se mitä nyt on”.
Minusta tuntuu, että katoamme määrittelemättömän kasvun tavoitteluun. Havainnointi, ajattelu ja kohtaamiset kutistuvat. Muista tulee välineitä.
Unelmoin maailmasta, jossa päätökset tehdään rakkaudesta ihmiseen ja ympäristöön. Saa kutsua naiiviksi, en välitä.
Kaikki alkaa mahdottoman kuvittelusta. ”Utopiat eivät tarjoa valmiiksi pureskeltuja vastauksia”, kirjoittaa Bregman. ”Mutta utopiat esittävät juuri oikeat kysymykset.” Se on yhteiskunnallisesti tärkeä toimi.
Suomen Akatemian tukemassa tutkimuksessa paljastui jo kymmenisen vuotta sitten, että 12-vuotiaat nuoret kokivat epävarman tulevaisuuden vuoksi merkityksettömyyttä. Monet suhtautuivat koulunkäyntiin kyynisesti. Tutkimuksen tekijät olivat huolissaan, että merkityksettömyys voi laajentua koskemaan koko yhteiskuntaa.
Yksi tutkijoista, akatemiaprofessori Katariina Salmela-Aro, on jatkanut millennium-nuorten tutkimista vuosittain heidän kaksikymppisyyteensä asti. Vuonna 2022 julkaistussa artikkelissa nuorten kokemuksista löytyi viisi polkua. Niistä yksikään ei viittaa merkityksellisyyden ja hyvinvoinnin lisääntymiseen.
”Aiemmin tällainen on löytynyt tutkimuksissamme”, Salmela-Aro kirjoittaa sähköpostitse.
Lähes puolella nuorista masennus ja koulu-uupumus lisääntyivät lukiossa osittain suorituskeskeisyyden vuoksi.
”Ehkä pakenemme liialla työnteolla olemassaolon ahdistusta.
Yhteiskunnallinen unelmointi ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki ahdistus yritettäisiin piilottaa.
Ilmastonmuutoksen aiheuttamiin tuntemuksiin perehtyneen lääkäri Hanna Rintalan mukaan ahdistus halutaan monesti hoitaa nopeasti pois, vaikka se on evolutiivisesti eteenpäin ajava voima. Ahdistus kertoo, että ”joku asia vaatii nyt meidän huomiota”, hän sanoi Ylen Aurora-tapahtumassa joulukuussa.
Ehkä pakenemme liialla työnteolla olemassaolon ahdistusta. Elämän tärkeimmäksi merkitykseksi tulee tuottaa mahdollisimman paljon rahaa itselle tai firmalle. Kuulen usein ympärilläni, kuinka työ ajaa ihmiset loppuun, kun tulosvastuullisuus ja työtaakka lisääntyvät yhtäaikaisesti.
Missä on tämän janan loppu?
On unelmoitava toisin ja luotava koko maailmalle sopiva utopia.
Kirjailija Pärttyli Rinne kuvailee hyväntahtoisuuden kyllästämää planeettaa teoksessaan Rakkauden synnyistä. Siellä ”kaikki olisivat verraten onnellisia ja kärsimystä olisi merkittävästi nykyistä vähemmän”.
Filosofian tohtori on tutkinut, miten rakkaus vaikuttaa yhteisöjen moraalisiin ja poliittisiin ideaaleihin. Hänen hahmotelmassaan kansakuntien neuvosto päättäisi koko planeettaa koskevista asioista. Valtiot tekisivät innokkaasti yhteistyötä globaalien ongelmien ratkaisemiseksi. Parhaimmillaan ihmiset kokisivat maailmankansalaisuutta, universaaliutta ja rajatonta rakkautta.
”Haluaisin nähdä minä-aikakauden loppuvan.
Avatar-ohjaaja Cameronin ja Rinteen utopiat kannustavat arvostamaan toista sekä kantamaan vastuuta myös ympäristöstämme. Nykymaailmassa heidän ihanteensa vain tuntuvat vähän hävinneen.
Jo lähes kymmenen vuotta olemme puhuneet ”idiooteista ympärilläni” Thomas Eriksonin samannimisen hittikirjan innoittamina. Se jos mikä saa pitämään omaa seuraansa parhaimpana.
Yhdysvaltalaistutkimuksen mukaan 1950-luvulla 12 prosenttia nuorista piti itseään ”aivan erityisenä”. 2020-luvulla samaa mieltä oli 80 prosenttia.
Haluaisin nähdä minä-aikakauden loppuvan.
Se tarkoittaisi, että katse suunnattaisiin oman vapauden kaipuun sijaan yhteisön hyvinvointiin.
Kirjoittaja Kaarina Hazard kertoi Pyöreä pöytä -keskusteluohjelmassa viime lokakuussa, että hän ei aio varautua kriiseihin hamstraamalla vaan tutustumalla naapureihinsa.
Minäkin haluisin ajatella, että ihminen auttaa toista pulassa, oli sitten sokeri loppu tai tulipalo uhkaamassa.
Vaikka talkoohenki haisee ummehtuneelta urheiluopistolta, voisi vanhoista tavoista löytyä ratkaisu. Entä jos osallistuisin ensi kerralla niihin pihatalkoisiin.