Onko tulevan lapsen sukupuolta pakko kertoa muille?

Tällä palstalla Sisko etsii vastauksia lukijoiden kysymyksiin, jotka koskevat tapakulttuuria, etiikkaa ja muita elämän pulmatilanteita. Onko sinulla kysymys mielessä? Lähetä se Siskolle: hs.sisko@hs.fi.

22.1. 2:00 | Päivitetty 22.1. 10:04

Rakkaat ystävät, kiitos taas viesteistänne. Vähän aikaa sitten pohdimme, miksi varsinkin nuoremmat ihmiset vastaavat kysymykseen kuin kysymykseen ”jep”. Mainitsematta jäi, että suomeen sana on tietysti alun perin lainattu englannista (yep).

Olen saanut kuvauksia, millaisessa käytössä sana on vuosikymmenten aikana ollut. Monenlaisessa!

Nimimerkki Mummeli stadista kertoo, että oppikouluaikoina sanottiin ”jestapa jepulis, pistetään sipuliks”.

Eero Väisänen kirjoittaa: ”Kun meille rakennettiin kesämökkiä Keski-Suomeen 1960-luvun alussa, isäni palkkasi työhön kirvesmiehen apuriksi lähikylän monitoimiammattilaisen, jota kutsuttiin jep-mieheksi. Vanhempana ymmärsin lempinimen taustan. Kun hänen kanssaan sopi jostain työstä, kuittaus oli aina ’se on sitten jep’. Työn valmistuttua ilmoitus oli sama.

Takavuosina televisiossa tuli satiirinen sarja Itse Valtiaat. Mieleeni on jäänyt, että valtiovarainministerinä ja kokoomuksen puheenjohtajana toimineen Sauli Niinistön hahmon suuhun oli dubattu usein sanonta jep jep.”

Rullaluisteleva ja sauhutteleva Niinistö-hahmo muistui mieleen muillekin.

Miksi vauvojen sukupuoleen liittyy vahvasti pinkki-sininen kuvasto ja ajatusmaailma? Onko epäkohteliasta olla kertomatta muille ultrassa nähtyä sukupuolta, vaikka nykymuodin mukaisesti moni järjestää jopa juhlat asian paljastamiseksi tai esimerkiksi isovanhempi sitä jatkuvasti kärttää? Vastasyntynyt ei välitä, minkä värisiin on puettu, ja isompia vaatteita ehtii ostaa, kunhan raskaus ja syntymä ovat turvallisesti ohitse. Eikä ultra aina kerrokaan totuutta, ja toisaalta taas syntyy lapsia, joista ei voida sanoa ulkoisten merkkien perusteella, ovatko he tyttöjä vai poikia.

- Sukupuolihössötystä vieroksuva odottaja

Gender reveal -juhlille ei taida olla luontevaa käännöstä, vaikka niitä vietetään myös Suomessa. Erityisesti Pohjois-Amerikassa suosittu tapa on syntynyt someaikana.

Miksi osa ihmisistä haluaa kutsua läheiset katsomaan vaaleanpunaista tai -sinistä konfettisadetta sen perusteella, mitä ultrassa on näkynyt?

Ainakin siksi että syntyvästä vauvasta ollaan innoissaan. Raskauden aikana uudesta perheenjäsenestä on saatavilla vain vähän tietoa. Oletettavasti moni kertoisi läheisille mielellään myös lapsen luonteesta tai silmienväristä, jos voisi.

Ja varmasti osa mieltää, että ultran jälkeen on helpompi kuvitella, millainen lapsesta on tulossa. Vaikka järjellä tietäisikin, että on vasta nähnyt kuvan (tai videokuvaa) sikiöstä, ei mitään sen enempää.

Voitkin ottaa tämän vauvan sukupuoleen liittyvän pohdinnan vanhemmuusharjoituksena ja valmistautumisena tulevaan. Vauva on sinun lapsesi, mutta myös osa sukuaan ja ympäröivää yhteiskuntaa. Missä määrin tehtäväsi on suojella häntä vaikeilta asioilta, kuten ahtailta rooleilta ja muiden odotuksilta? Ja missä määrin taas auttaa sietämään ja ymmärtämään niitä?

Paljon vaihtoehtoja, miten toimia! Joukossa on todennäköisesti useita hyviä.

Kysyt, onko epäkohteliasta jättää oletettu sukupuoli kertomatta isovanhemmalle. Ei ole. Kohteliasta on kuitenkin huomioida, että ratkaisu saattaa tuntua läheisestä hämmentävältä tai ärsyttävältä. Tarjoa mahdollisuuksien mukaan kyselijälle selitys.

Jos haluat viestiä kertomattomuudella jotakin erityistä (esimerkiksi ettet haluaisi antaa liikaa painoarvoa pelkälle ultraäänitutkimukselle tai saada lahjaksi pinkkejä vaatteita), on reilua sanoa se suoraan, eikä jättää toista arvailujen varaan.

Lämpimästi onnea odotukseen.

Kielihän tunnetusti muuttuu, ja me vanhat pilkun halkojat huvitamme nuorempia. Mutta, mutta, korvaani särkee joka kerta, kun kuulen ilmaisuja ”tilanne on eri” tai ”hän on eri ihminen”. Minun kielikorvan mukaan puhutaan ”erilaisista” asioista. Miten on, onko erilainen julistettu pannaan ja lyhennetty pelkäksi taipumattomaksi eri-sanaksi?

- Olavi

”Eri” ei ole vain lyhyempi muoto ”erilaisesta”. Sana on yksi suomen kielen taipumattomista adjektiiveista, ja Kielitoimiston sanakirja nimeää sille seuraavat merkitykset: erillinen, itsenäinen, erityinen, oma; toinen, erilainen.

Erillinen ja erilainen ovat lähellä toisiaan, mutta silti niillä on merkitysero. Voisiko tämä ainakin osin selittää, miksi ”eri” on joissakin yhteyksissä tuntunut häiritsevältä? Puhujan tarkoittama merkitys on ehkä hämärtynyt.

Kielikello-lehden vanhassa numerossa (3/1986) pohditaan sanan käyttöä:

”Joskus eri-sanaa tuntuu käytetyn turhaankin. Silloin kun kenenkään mieleenkään ei tulisi, että voisi olla kysymys samasta asiasta tai kun ’erillisyys’ on ilmaistu jollakin muulla sanalla, on tarpeetonta tähdentää itsenäisyyttä. Muutama esimerkki:

Konepajan tuotannossa on 17 vuoden aikana ollut kymmenen eri henkilövaunutyyppiä.

Heistä 950 oli Unifilin sotilaita ja huoltojoukkoja 11 eri maasta.”

Virkkeet eivät ole varsinaisesti väärin, mutta herkkää kielikorvaa ne saattavat kiusata.

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Sunnuntai