Järkytys valtaa mielen Kansallismuseossa, Akseli Gallen-Kallelan Aino-triptyykin edessä. Miten ihmeessä olen voinut katsoa tätä teosta vuosikymmenet inhoamatta iljettävää asetelmaa. Kuvassa vanha mies ahdistelee nuorta tyttöä. Kaikkien suomalaisten tuntema teos. Miten olemme sietäneet tätä?
En katsonut teosta samalla asenteella aiemmin, ennen kuin #metoo pari vuotta sitten nosti aiheen ja tunteet pintaan. Päinvastoin. Rakensin palapelinkin kuvasta. Etsin paloja pakenevan tytön alastomasta ihosta. Iloitsin, kun sain kokoon irstaan äijän kähmivät kädet.
Minulle Aino oli ennen voittaja, kapinallinen, joka pani hanttiin äijälle. Teos on yhä ihan sama. Jokin on silti muuttunut.
Olenko katsonut Ainoa aina väärin?
Kesällä 1990 olin seuraamassa Myyttiseminaarissa Oriveden opistolla. Siellä käsiteltiin myös Ainoa. Se oli kuohuttava kokemus, joka loi vahvan suhteen teokseen.
Seminaarin kuulijat olivat pääosin naisia, äidinkielenopettajia. Puhujina oli tunnettuja ja arvostettuja miehiä, hyviä esiintyjiä: Panu Rajala, Jouko Tyyri, Seppo Knuuttila…
Kreikkalaista Galateia-myyttiä ja Aino-triptyykkiä tulkitsemassa oli Markku Valkonen, silloinen Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja ja taidekriitikko.
Kyklooppi kosiskelee Galateiaa mammonalla ja kun tämä ei suostu, tappaa Galateian rakastetun. Sama asetelma on Ainon ja Väinämöisen välillä.
Markku Valkosen tulkinnan mukaan kyse on nuoren tytön falloksen ja aikuisuuden pelosta. Kypsä seksuaalisuus pelottaa vielä, kirjoitin silloin Helsingin Sanomien jutussa.
Ja kerroin, mitä itse ajattelin:
Naisen pikku päähän ei ilman tätä seminaaria ja Markku Valkosta olisi ehkä koskaan tullut se ajatus, että Väinämöiselle tai kykloopille suostuminen olisi ollut jotenkin kypsä teko.
Kirjoitin, että minulle nuo tarinat tuovat mieleen naisen alistamisen ja naisen rohkeuden puolustaa omaa tahtoaan.
Falloksen sijaan tulee mieleen fallokratia. Kalevalaahan on luettu myös Pohjolan matriarkaatin, naisvaltaisen yhteisön ja Väinölän miesvaltaisen yhteisön kamppailuna.
Saman tien kritisoin kaikki miespuhujat. Syytin heitä mansplainingistä, vaikka miehiseen selittämiseen viittaavaa ilmaisua ei silloin vielä käytetty.
Tulkintani Aino-triptyykistä ei ollut erityisen omaperäinen, vaan ihan 1990-luvun vaihteen hengen mukainen.
Sirpa Alalääkkölä Aino-triptyykki vuodelta 1988 oli aikansa tulkinnan mukaan flirttailevan ja aggressiivisen, voimakkaan naisen kuva. Sivukuvien hahmot ovat androgyynejä.
Taiteilija Sirpa Alalääkkölän vuoden 1988 Aino-triptyykissä Väinämöisen tavoittelema hahmo on täynnä piikkejä.
Brittiläinen kulttuurintutkija Dick Hebdige hehkuttaa, että tämän punk-Ainon tytöt iskevät kiilan vanhaan kuvavirtaan.
He flirttailevat herättääkseen miehistä mieltymystä, mutta kieltäytyvät alistumasta miehisen katseen hallitsemiksi. Nämä tytöt, kun heitä katsellaan ja seurataan, heittäytyvät aggressiivisiksi, sanoo Hebdige Taide-lehdessä vuonna 1988.
Siihen aikaan naista ei haluttu nähdä uhrina, vaan kapinallisena, taistelijana, joka pakenee määrittelyjä. Ehkä juuri siksi Gallen-Kallelan teoksen kuvaama kohtaus ei silloin herättänyt inhoa ja iljetystä, vaan pikemminkin vihaa ja vastarintaa.
Olikohan se peräti voimaannuttava?
Väinämöiseen piti suhtautua pilkallisesti ja kyllä häntä myös Kalevalassa pilkataan. Silti hän oli mahtimies, jolla oli myös valta kieltäytyä nuoresta naisesta.
Alalääkkölän triptyykin sivukuvissa Ainon sukupuolta on mahdoton määritellä. Androgynia oli muodissa. Ja sadomasokismi.
Sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuus kiinnosti ja oli esillä jo silloin 1980-luvulla, mutta ei samanlaisena, valtavirtaa ravistelevana teemana kuin nyt.
Entä jos Aino tunsi vetoa Vellamon neitojen leikkeihin siksi, että oli lesbo? Ehkä hän ei olisi huolinut yhtäkään miestä.
Harvoin nähty Aino-triptyykin ensimmäinen versio oli taiteilijan omasta mielestä liian pariisilainen. Kehysten svastikat symboloivat hyvää onnea.
Akseli Gallen-Kallela maalasi Aino-triptyykistä kaksi eri versiota. Kansallismuseossa pääsee nyt näkemään sen on ensimmäisen, jonka taiteilija teki Pariisissa 1889. Sitä on harvemmin nähty, koska se kuuluu Suomen Pankin kokoelmiin.
Toinen, tutumpi versio, on Aino-taru, jonka taiteilija teki Suomessa vuonna 1891. Se on esillä Ateneumissa. Juuri siitä on tehty seinälautasia joka kodin koristeeksi.
Taiteilija ei itse ollut tyytyväinen ensimmäiseen versioon, kertoo Kansallismuseon opas Pia Sipiläinen. Taiteilijan mukaan mallit olivat siinä liian ranskalaisen näköisiä.
Missä se ranskalaisuus tässä kuvassa näkyy?
Ainolla on punaiset huulet. Hänen ilmeensä ja eleensä ehkä vähän keimailevat. Väinämöinen on metsässä tyttöä seuratessaan vaarallisemman ja vaanivamman näköinen, korskea, kädet täynnä koruja.
Ehkä ”ranskalainen” versio Ainon tarusta on paheellisempi kuin kotoisa versio. Vellamon tytöillä näyttää olevan hauskaa.
Tutussa ”suomalaisessa” versiossa Väinämöinen on vaatimaton ja väritön. Ensimmäisen version karjalainen puna-musta väritys on poissa. Ainon malli oli kotimainen, taiteilijan oma vaimo Mary Gallén, joka myös ompeli mallien vaatteet.
Suomessa myös tunnettiin teoksen kuvaama Kalevalan kertomus. Se oli ajankohtainen.
Ainon veli Joukahainen on luvannut sisarensa Väinämöiselle ja äiti on innoissaan, kun saadaan sukuun mahtimies. Mutta Aino ei suostu. Hän hukkuu ja muuttuu kalaksi.
”1800-luvulla tämä aihe oli pinnalla”, Sipiläinen sanoo.
Aiemmin avioliiton tarkoitus oli ollut turvata tytön toimeentulo. Mutta sen aika oli ohi.
”1800-luvun lopulla romanttinen rakkaus nousi”, Sipiläinen sanoo.
Ajan henki oli Ainon puolella. Kalevalassa Ainon äiti itkee ja katuu, kun tytär kuolee. Ja Väinämöinen – hänkin ottaa opikseen!
Karjalaisessa ja suomalaisessa kansanperinteessä ovat suullisena kulkeneet niin sanotut Väinämöisen kiellot, ikään kuin käskyt. Väinämöinen nimenomaan opettaa, ettei pidä naida liian nuorta, eikä riitä, että kysyy vain vanhemmilta lupaa liittoon, Sipiläinen kertoo.
Ehkä Aino-triptyykki onkin siis kuin opetustaulu, jossa tietoisesti luodaan Väinämöisen ja Ainon väleistä varoittava esimerkki, muistutus siitä, mikä on väärin.
Miksi se ei silti ole aina pannut ajattelemaan, että tässä tapahtuu jotain syvästi väärää?
Kyse voi olla tottumuksesta. Taidehistoriassa on pitkä perinne Aino-triptyykin kaltaisille teoksille, selittää Leena-Maija Rossi. Hän on professori sukupuolentutkimuksen yksikössä Lapin yliopistossa.
Vanha mies tavoittelemassa nuorta tyttöä on taiteessa tuttu kuvatyyppi. Kuten vanha mies tirkistelemässä verhon raosta alastonta tyttöä peseytymässä.
”Sellaisia teoksia on ainakin 1500-luvulta lähtien”, Rossi sanoo.
Esimerkiksi venetsialaisen renessanssimaalarin Jacopo Tintoretton (1518–1594) maalauksissa on usein tämä asetelma. Tunnetuin niistä on Susanna ja vanhukset, jonka viaton nimikin tuntuu hullulta, kun keskiössä on alaston nainen ja kaksi irstasta ukkoa vaanii häntä.
Tätä Tintoretton vuonna 1555 valmistunutta Susanna ja vanhukset -teosta on kehuttu muun muassa henkilöiden sijoittamisesta kolmioon ja alastoman vartalon valosta.
Myös naistaiteilijoita kiinnosti Susanna ja vanhukset -teema. Italialaisen Artemisia Gentileschin teos valmistui vuonna 1610. Seuraavana vuonna hän joutui itse raiskauksen kohteeksi.
Susanna ja vanhukset perustuu Raamatun tarinaan, jossa nuori nainen on päästä hengestään, mutta lopulta arvovaltaiset ahdistelijat saavat ansionsa mukaan.
Sitäkin teosta on eri aikoina tulkittu monista näkökulmista. Se on nähty vertauksena Venetsian poliittisesta tilanteesta, siveysoppina naisille – ja ihan vain puhtaasti eroottisena taiteena. Aina sitä on joka tapauksessa pidetty taiteen mestariteoksena.
Ei siis ihme, jos satojen vuosien aikana katsojien silmät ovat tottuneet tällaisiin asetelmiin. Alastoman ihmisvartalon maalaamista on pidetty suurta taituruutta vaativana haasteena – aiheesta riippumatta.
Toki taide on aina silti herättänyt myös kohuja.
Aino-triptyykin kanssa samalla aikakaudella paheksuttiin esimerkiksi Ville Vallgrenin (1855–1940) Havis Amanda -patsasta, joka pystytettiin Helsingin kauppatorin laidalle vuonna 1908.
Se aiheutti kunnon kulttuurisodan, eikä pelkästään alastomuudella, Rossi kertoo.
Vallgrenin patsaan malli oli – liian pariisilainen. Sen asento oli liian viettelevä. Siinä ei nähty Suomi-neidon ylevyyttä. Työväenliikekin paheksui, se piti teosta ruokottomana ja liian kalliina.
Akseli Gallen-Kallelan Démasquée vuodelta 1888 herätti aikoinaan pahennusta, sitä pidettiin niin pariisilaisena ja syntisenä.
Pahennusta herätti myös Gallén-Kallelan Démasquée-teos, jossa pariisilainen malli lojuu alasti salongin sohvalla, rentona ja raukean näköisenä, ja katsoo kohti.
Aino-patsaita, joita on Suomessa monella paikkakunnalla, ei paheksuttu. Eikä Gallén-Kallelan Aino-triptyykkiä. Miksi?
Ehkä syynä on juuri ”pariisilaisen” ja ”suomalaisen” alastomuuden ero. Pariisilainen tarkoitti paheellista.
Rossi sanoo, että suhtautuminen alastomuuteen vaihteli. Siihen vaikuttivat kuvatut asennot, asiayhteys ja se, mihin tilaan teos oli sijoitettu: julkiseen tilaan keskelle kaupunkia vai yksityiseen buduaariin.
Aino-teoksessa, varsinkin kansan näkemässä toisessa versiossa, kaikki oli suomalaista: maisema, tarina, mallikin.
Kotimainen rantamiljöö oli luonteva alastomuuden selittäjä. Monet taiteilijat olivat kuvanneet sauna-aiheita, alastomia aikuisia ja lapsia rannalla.
”Järvi-Suomessa se ei ollut niin outoa”, Rossi sanoo. Ruotsissakin Anders Zorn kuvasi naisia rantakivellä loputtomiin ja hänen teknistä taituruuttaan kehuttiin. Poikia kuvattiin myös, esimerkiksi Magnus Enckellin teoksissa.
Pariisin boheemit ja syntinen divaani olivat kaukana järvimaisemasta.
”Démasquéessa nainen näytti aikakauden tulkinnan mukaan syntiseltä, Aino sen sijaan on sensuelli”, Rossi sanoo.
Ehkä pahennusta herätti täällä kotimaassa myös ajatus siitä, mitä kaikkea taiteilijat itse Pariisissa puuhasivat. Piti puolustaa perhettä – ja sitä romanttista rakkautta.
Naisasialiike vaatikin 1900-luvun alussa Havis Amandan poistamista katukuvasta. Patsasta pidettiin poliittisena kannanottona, vastalauseena prostituutiota rajoittavalle laille.
Gallén-Kallela oli niiden joukossa, jotka puolustivat patsasta sillä perusteella, että teosta pitää arvostella taiteellisin eikä moraalisin perustein.
Mutta naisliike arvosteli – jo silloin – myös sitä, että miesklikki katsoo oikeudekseen määritellä, mikä on hyvää taidetta.
Vuonna 2017 käynnistyi #metoo-kampanja seksuaalista häirintää, ahdistelua ja väkivaltaa vastaan.
Kampanjan myötä taidemuseoille eri puolilla maailmaa alettiin esittää vaatimuksia häirintää kuvaavien teosten poistamiseksi näkösältä.
Ateneumiin oli vuosien mittaan tullut vaatimuksia Ainon poistamisesta, kertoi silloinen taidemuseon johtaja Susanna Pettersson blogikirjoituksessaan. Perusteluissa Väinämöistä pidettiin törkeänä ahdistelijana ja paheksuttiin sitä, että Ainokin on alasti. Ihmeteltiin ahdistelun näyttämistä.
Eikö museota yhtään hävetä? paheksujat kysyivät.
Pettersson vastasi blogissaan:
Tizianit, Picassot ja Balthusit tulevat pysymään seinillä. Ja niin myös Aino-taru. Se kertoo taiteemme historiasta ja kalevalaisista kertomuksista. Mutta se voi myös auttaa ihmisiä käsittelemään ahdistelun kaltaista kipeää aihetta.
Professori Rossi korostaa, että ahdistuksen käsittelyssä auttaa, kun saadaan siihen sanoja. Juuri tässä #metoo-kampanja on auttanut. Jokin maalaus tai elokuva on voinut ennenkin tuntua ahdistavalta, mutta vasta nyt, kun asiasta puhutaan, alkaa ymmärtää miksi.
Kuvat nostavat tunteet pintaan, sanat antavat keinoja puhua ja ymmärtää.
Syksyllä 2018 Aino-triptyykkejä käsiteltiin Lapin yliopistossa Sukupuoli ja visuaalinen kulttuuri -kurssilla, kun aiheena oli väkivalta. Opiskelijoilta kysyttiin silloin, pitäisikö heidän mielestään Aino-taru poistaa museon seinältä. Yksikään heistä ei ollut sitä mieltä, vaikka he tunsivat antipatiaa Väinämöistä ja koko asetelmaa kohtaan.
Yhtään vakavasti otettavaa vaatimusta Aino-triptyykin poistamiseksi ei #metoon myötä Ateneumiin tullut.
Ei ole siis totta, että feministit vaatisivat teoksen poistamista – sellainen väite on valeuutinen ja vitsi, jolla yritetään tehdä feministeistä hölmöläisiä.
Taiteessa täytyy pystyä esittämään myös kielteisiä asioita, Rossi sanoo.
”Pitää voida näyttää, mikä on pahaa ja mikä ei ole oikein. Olennaista on, miten tämä tehdään niin, että viesti välittyy”, hän selittää.
Rossille Aino-triptyykki on ”ajankohtainen suostumusteos.”
Tämän vuoden alusta lähtien seksi ilman suostumusta on ollut Suomessa rikos. Ja nyt ikivanha taideteoskin näyttäisi käsittelevän sitä.
Tämä on myyttisten tarinoiden voima ja tarkoitus.
Vanhat tarinat, joiden henkilöt eivät ole historiallisia, ovat juuri niitä, joista ajankohtainen moraalinen opetus löytää aina oman kulmansa, Rossi sanoo. Tulkinta muuttuu ja riippuu siitäkin, millaista sanavarastoa on tarjolla. Kun puhutaan seksisuhteeseen suostumisesta, tulee mahdolliseksi ymmärtää teosta tästä näkökulmasta.
Mitä taiteilija Gallén-Kallela itse ajatteli, sitä emme voi tietää, Rossi muistuttaa. Ehkä hänkin halusi tuoda esiin suostumuksen tärkeyden. Ehkä hän tunsi Väinämöisen käskyt, joissa korostetaan suostumuksen tärkeyttä.
Hänellä oli omakohtaista kosketuspintaa aiheeseen: hänen vaimonsa Maryn vanhemmat vastustivat heidän liittoaan, mutta Mary antoi suostumuksensa ja toimi sen mukaan.
Myös taiteen ammattilaisten tulkinnat muuttuvat.
Kun #metoo synnytti mediakohun Aino-triptyykin ympärille, haastateltiin myös Markku Valkosta, jonka tulkinnat olivat saaneet minut nuorena kimmastumaan. Valkonen oli tässä välissä ollut muun muassa Espoon modernin taiteen museon johtaja.
Vuonna 2018 Valkosella oli Aino-triptyykkiin ihan toinen näkökulma kuin vuonna 1990. Hän ei enää lainkaan lähtenyt tulkitsemaan nuoren Ainon seksuaalista kypsyneisyyttä.
Koko teos oli väärin ymmärretty, Valkonen kertoi Ilta-Sanomille. Niin käy, jos ei tunne yksityiskohtia Elias Lönnrotin Kalevalaan sepittämästä kertomuksesta, johon kirjailija on hakenut kreikkalaisen tragedian tuntua, hän sanoi.
Valkonen sivisti lukijaa kertomalla muun muassa, että oikeasti Ainon äiti painostaa tytärtään Väinämöisen vaimoksi. Äiti näkee avioliitossa mahdollisuuden sosiaaliseen nousuun ja varakkuuteen. Tätä painostusta Aino ei kestä, Valkonen sanoi Ilta-Sanomien haastattelussa.
Syntipukki on siis äiti.
Valkonen puhui myös Väinämöisestä. Hänen kosioyritystään pidetään Kalevalassa naurettavana, häntä pilkataan. Ja seksuaalinen häirintä triptyykissä – se on ihan väärä tulkinta.
Kalevalan mukaan Väinämöinen saa kalan, joka karkaa ja muuttuu Ainoksi. Väinämöinen siis tavoittelee teoksessa karannutta kalaa eikä alastonta naista.
Ja tottahan se on: jos taulu kertoisi hetkestä sekuntia aiemmin, Ainon tilalla näkyisi kala, jota kohti Väinämöinen kurkottaa. Ja Kalevalan mukaan Aino pilkkaa vanhaa miestä tilanteessa vähämieli Väinämöiseksi.
Mitä Lönnrot ajatteli kirjoittaessaan sitä?
Maari Kallberg on juuri tutkinut perusteellisesti Ainoa koskevat Kalevalan osat. Hän on käynyt ne läpi laulaen.
Kallberg on Sibelius-Akatemiasta valmistunut kansanmuusikko, joka on itsekin ollut Lönnrotin jalanjäljissä ja tehnyt kansanlaulujen keruutyötä Venäjän Karjalassa. Maaliskuussa hän aloittaa työt Kalevalaseuran varatoiminnanjohtajana.
Nyt tekeillä on Laulettu Kalevala, jossa hän laulaa Ainon tarun. Se kestää noin 40 minuuttia.
Kohta Kalevala on ensi kertaa kuultavissa laulettuna – niin kuin runonmittaisen, kansanlauluihin perustuvan eepoksen pitää. Ensimmäiset kymmenen runoa äänikirjasta julkaistaan helmikuun lopulla, muut tämän vuoden kuluessa.
Kallbergin mielestä Kalevalaa ymmärtää paremmin laulettuna. Hän yritti ensin lukea sitä sisälukuna, päässä, mutta se oli raskasta. Sitten hän alkoi laulaa sitä yksinkertaisessa rytmissä. Heti helpotti. Vaikka teos oli tuttu, laulaessa tuli monta uutta oivallusta.
Kalevalasta on tehty niin paljon tulkintoja toisten tulkintojen perusteella. Kun menee alkulähteille, voi tehdä todellisia löytöjä.
Merkittävin Ainoa koskeva harhaluulo on korjattava heti: Kalevalassa ei sanota, että Aino olisi tappanut itsensä.
”Ei siellä missään kohdassa sanota, että hän hukuttautui. Minä tulkitsen sen niin, että hän ei tehnyt itsemurhaa”, Kallberg sanoo.
Kalevalan mukaan Aino lähti uimaan, kun näki Vellamon neidot vastarannalla. Hän väsyi, meni meren kivelle istumaan, ja kivi upposi alta pois. Lönnrotin laatimassa runotiivistelmässä sanotaan, että huolissaan kulkiessaan Aino eksyy korpeen, joutuu oudolle meren rannalle, lähtee pesemään itsensä ja hukkuu veteen.
Käsitys siitä, että Aino olisi tehnyt itsemurhan, on ollut siis pelkkää tulkintaa.
Kalevalan ilmestyessä tulkintaan on voinut vaikuttaa kulttuurinen muoti-ilmiö. Nuoren tytön kuolema oli 1800-luvulla paljon käytetty teema kirjallisuudessa.
Kalevalan kaltainen epookkikirjallisuus oli silloin ylipäätään trendikästä. Lönnrot on halunnut tehdä teoksestaan kaikilla tavoin niin kiinnostavan kuin mahdollista.
Tunnetussa kansanrunossa kerrotaan neidosta, joka hirttäytyi, kun ei halunnut vihille.
Aino on Lönnrotin luomus. Hän ei kirjoittanut Ainolle itsemurhaa. Ja Kalevala on nimenomaan Lönnrotin taideteos, eikä vain kokoelma kansanrunoja, Kallberg korostaa.
”Hän on uskomattoman taitavasti saanut punottua kansanrunot osaksi itsenäistä kirjallista teosta.”
Kallberg korostaa, että taideteosta voi katsoa ja tulkita vapaasti vaikka oman elämäntilanteen mukaan. Teoksesta on lupa nauttia ilman mitään tutkittua tietoa sen historiasta. Silti on tärkeää, että teoksen historiaa ja taustoja tutkitaan. Se voi muuttaa käsityksiä ja tulkintoja.
Viime vuosina Lönnrotia ja suomalaisia on syytetty Kalevalan kulttuurisesta omimisesta. Nuoret karjalaiset aktivistit ovat esittäneet protesteja muun muassa TikTokissa. He ovat väittäneet, että Kalevala on ryöstetty karjalaisilta.
Kalevalaseura reagoi protesteihin järjestämällä keskustelutilaisuuksia teemasta. Näin saatiin lisättyä ymmärrystä siitä, että Kalevala on karjalais-suomalainen teos. Lönnrot keksi siihen sanoja. Runojen käyttö oli ajan epookkiperinteen mukaista.
Kallberg kehuu Kalevalan kerroksellisuutta, joka tuntuu hämmästyttävän modernilta.
Niin kuin sekin kohta, jossa Aino heittää pois korut kaulastaan. En näitä sinulle enkä muille kanna, Aino sanoo.
”Vielä nytkin jotkut luulevat, että naiset koristautuvat miesten takia. Aino teki selväksi, ettei tee niin”, Kallberg hehkuttaa.
Eniten hän intoilee kuitenkin – Väinämöisestä.
Kallbergin mielestä Väinämöinen on aivan mahtava sankarihahmo, koska Väinämöisen mahti perustuu lauluun ja soittoon. Hän loitsii Pohjan kansankin nukuksiin pelkästään taiteensa avulla.
”Useimmat sankarihahmot ovat sotureita, Väinämöinen on hieno poikkeus.”
Se nousee tärkeäksi havainnoksi juuri nyt, kun sota on tullut lähelle ja sotaisat johtajat esikuvineen riivaavat meitä. Väinämöinen on rauhan johtaja.
Väinämöisen edustama mieskuva on kiinnostava.
Hän ei ole menestyvä naissankari. Hän on mies, joka osaa itkeä. Hänen ei tarvitse olla paras kaikessa, eikä tietää kaikkea. Ei hän osaa itse takoa sampoa, mutta hän tietää yhden tyypin, joka osaa, Ilmarisen, joka on takonut koko taivaan, Kallberg kuvailee.
Kalevalassa pilkataan Väinämöistä, mutta se ei tee hänestä luuseria. Kyllä hän sen kestää. Pilkan voi ottaa myös huumorilla.
Yksi Kallbergin suurista löydöistä onkin ollut se, miten paljon Kalevalassa on hauskuutta. Ei sitä pidä ottaa niin vakavasti.
”Kansanrunoissa on rönsyävää ja ronskia huumoria, mutta Kalevalassa on lisäksi myös Lönnrotin omaa, kuivakampaa huumoria”, hän sanoo.
Ehkä ilottelun huomaa paremmin, kun laulaa. Kallberg sanoo, että luettuna Kalevala voi tuntua tylsältä, siinä on paljon toistoa, mutta laulettuna toisto ei haittaa. Hän toivookin, että äänikirjana kuunneltava Laulettu Kalevala voi tuoda teokselle uutta yleisöä.
Mikä Kalevalan teema voisi seuraavaksi nousta tärkeäksi?
Luonto, sanoo Kallberg. Kalevalassa eläimet kuljettavat tarinaa siinä missä ihmisetkin. Kun Aino on hukkunut, viestin tyttären kuolemasta vie äidille – jänis. Kotka pelastaa Väinämöisen virrasta. Tärkeitä ovat joet, puut, käet…
Ihmisen ja luonnon suhde Kalevalassa tulee nousemaan enemmän esiin. On tullut posthumanististen tulkintojen aika.
Kansallismuseon näyttelyssä yleisö on reagoinut Aino-triptyykkiin ristiriitaisin tuntein, kertoo opas Pia Sipiläinen.
Jotkut pitävät teosta sopimattomana, koska se kuvaa seksuaalista häirintää. Toiset taas näkevät sen kuvaaman tilanteen niin, että Aino vokottelee Väinämöistä, kun neidolla on teoksessa niin veikeä ilmekin. Ota kiinni, jos saat, Aino tuntuu sanovan.
Suhtautuminen teokseen on Sipiläisen mukaan kyllä muuttunut #metoo-keskustelun myötä.
”Teos tuntuu häiritsevän ihmisiä. Se tulee liian lähelle”, hän sanoo.
Seuraan sivusta, kun lukiolaisten ryhmä asettuu teoksen eteen. He tuijottavat Ainoa ja Väinämöistä, kun heidän oppaansa selittää yleisiä asioita näyttelystä.
Opas kysyy, mitä teos tuo mieleen. Odotan hanakkana, lehtiö ja kynä valmiina kommentteja.
”Luonto”, sanoo ensimmäinen. Ihan niin kuin Kallberg ennusti!
”Kertomus”, sanoo toinen, ja opas on innoissaan, että triptyykin idea on hahmottunut.
”Kalevala”, sanoo kolmas. Niin, siihen on aina palattava.
Ei sanaakaan #metoo-keskustelusta.