Tiedättehän, mitä merkitsee luku 450 tilavuusyksikön miljoonasosaa, lyhennettynä ppm?
Kyllä teidän pitäisi. Onhan se nykyään, vuonna 2023, yleissivistystä siinä missä rattijuopumuksen raja tai kansantalouden terveen kasvun määrä.
Näin väittivät yhteiskuntatieteilijäksi ja filosofiksi esittäytyneet Roope Mokka ja Aleksi Neuvonen vuonna 2009 julkaistussa kirjassaan Olimme kuluttajia – neljä tarinaa vuodesta 2023. Joitakin vuosia aiemmin he olivat perustaneet ajatushautomo Demos Helsingin, jossa he työskentelevät yhä. Nykyään se tarjoaa konsultointia etenkin julkishallinnolle.
No, eikö irtoa? 450 ppm tarkoittaa ilmakehään pakkautuneen hiilidioksidin määrän kriittistä pistettä, jota seuraa tulvia, rankkasateita ja kuivuutta.
Kirjan kirjoitusaikaan, syksyllä 2008, ilmakehän hiilidioksidipitoisuus oli ennätyskorkea, 380 ppm, ja viime kesänä se oli 415 ppm. Tasaisen kasvun vauhdilla aikaa olisi siis vielä 15 vuotta.
Mutta 450 miljoonasosasta ei koskaan tullut kaikkien tuntemaa ilmastonmuutoksen tunnuslukua, puolestatoista asteesta me puhumme.
Kuitenkin jo vuonna 2008 oli selvää, että ilmastonmuutos ja erityisesti resurssiniukkuus muuttavat ihmisten kuluttajuuden ja sitä kautta elämän vuoteen 2023 mennessä. Tästä kertovat kirjan neljä ”tarinaa”.
”Rajuimmassa skenaariossa autoilla ajetaan vain paraateissa ja polttoaine tilataan kymmenkertaiseen hintaan.
Jokaisessa niissä esimerkiksi matkustaminen muuttuu luksukseksi. Lomamatkoista tulee joko liian kalliita ihmisten enemmistölle tai lento Italiaan kuluttaa liian suuren osan tarkkaan vahdituista henkilökohtaisista hiilikiintiöistä.
Rajuimmassa skenaariossa öljyhuipun ja heikentyneen infrastruktuurin piti johtaa siihen, että autoilla ajetaan vain paraateissa ja polttoaine tilataan erikseen kymmenkertaiseen hintaan vuoteen 2009 nähden.
No, ei Nelostiellä siltä näytä. Ja kun autojen vähentynyt kulutus ja inflaatio huomioidaan, jopa viime kevään hintapiikin aikaan keskimääräinen bensiinilasku oli pienempi kuin 15 vuotta aiemmin.
Vuonna 2008 elettiin onnellista aikaa, länsimaisen kuluttajan perspektiivistä katsoen kenties historian onnellisinta.
Liberaalin demokratian ja kapitalismin voittokulku oli kukkeimmillaan. Pari vuotta aiemmin brittiläinen ekonomisti Nicholas Stern oli linjannut maineikkaassa raportissaan, että ilmastonmuutos hoituu, kunhan hiilelle saadaan hinta. Syksyllä nousukausi puhkesi talouskriisiin, mutta Barack Obaman ruohonjuuritason kampanja ja valinta Yhdysvaltain presidentiksi oli sekin suuri toivonnäyte.
Me pystymme, kuten Mokka ja Neuvonen kuvaavat kirjassaan Obamasta lähtenyttä politiikan uutta eetosta. Sodanjälkeisestä minä tarvitsen -ajasta oli edetty halut ja oikeudet sekoittaneen minä haluan -ajan kautta minä pystyn -aikaan, jossa mahdollisuuksien tasa-arvo oli kaikki kaikessa.
Ja kun tarpeeksi moni minä pystyn -ajan kasvatti liittyisi yhteen ja nousisi johtotehtäviin, saavutettaisiin upeita idealistisia maaleja. Yhdessä. Tässä auttaisivat ajan suuret innovaatiot. Edelläkävijöiden juuri omaksuma Facebook oli yhdistämässä ihmiset ja vahvistamassa demokratiaa. Wikipedia todisti, että ihmiset pystyvät valtaviin saavutuksiin, kunhan he yhdessä sitä haluavat.
Samalla olisi aika hyvästellä kuluttaminen sellaisena kuin sen tunnemme. Mainonta ja kuluttajasegmentointi olisivat tulossa tiensä päähän sosiaalisen median vuoksi: ihmisistä tulisi yksilöitä, joita mainosmiesten olisi siksi hankalampi petkuttaa. (Kaukana oli vuosi 2012, jolloin Facebook alkoi mainosmonsteriksi.)
Naistenlehdissäkin oli alkanut olla oman kuluttamisen pohtimiseen kannustavia juttuja – ihan samanlaisia kuin nykyään.
Tältä pohjalta Mokan ja Neuvosen kirja esittää neljä skenaariota elämästä vuonna 2023. Niiden reunaehto on, että maapallon kantokyky ei ylittyisi missään kohdassa.
Pandemiat, sodat ja vastaavat mustat lampaat on jätetty kokonaan pois. Niiden pyöritteleminen ei ole skenaariotyössä mielekästä.
Neljästä skenaariosta kolme oli puolipessimistisiä, yksi optimistinen.
Ensimmäisessä skenaariossa kulutusta ei aleta säännellä, vaan meno jatkuu entisellä urallaan, tosin polttoaineiden hinnannousun hidastamana. Silloin rikkaista rikkaimmat olisivat ehkä muuttaneet reservaattiin Bill Gatesin ostamaan Belizeen syömään luksusruokaa eli pihviä. Laadukkaat materiaalit ja käsityöläistuotteet olisivat jälleen arvossaan. Keskiluokka pelkäisi ja vastustaisi radikaaleja ilmastouudistuksia. Kiina tekisi luonnonvaroja himoitessaan uuskolonialistisia valtauksia Afrikassa.
Ympäristöaktivismikin olisi noussut, kun Suomessa hakattaisiin maan tasalle laajoja metsäalueita. Ne tosin hakkaisi ylikansallinen yritys eivätkä kotimaiset toimijat, kuten nykytodellisuudessamme.
”Lapsille olisi suojeltu metsää, jossa kävellä!
Toisessa skenaariossa resurssipula olisi vähentänyt materiaalisen kulutuksen minimiin. Ihmiset eläisivät paikallisyhteisöissä, jotka olisivat yhteydessä toisiinsa lähinnä digitaalisesti. Niistä parhaimmat, kuten ”Kuaniainen”, olisivat kadehdittuja ja kukoistavia asuinpaikkoja, vaikka naapureiden kunnollisuuden kyttääminen olisikin yltynyt sairaalloiseksi.
Näissä sulkeutuneissa onneloissa pienydinvoimala tuottaisi yhteisölle sähköä, palvelijoita kävisi töissä muualta maasta ja rahatalouden sijaan kauppaa käytäisiin yleishyödyllisiä askareita vaihtamalla. Lapsille olisi suojeltu metsää, jossa kävellä!
Tai entä jos G8-valtioiden hätäännyksestä syntynyt Maailmanhallitus olisi hoitanut ilmasto- ja resurssikriisin, kuten kolmannessa kuvitelmassa. Kaikesta kulutuksesta olisi tullut tiukan sääntelyn alaista. Perhekunnan toinen auto vaatisi erikoisluvan, ja sen pitäisi silti olla sähkö- tai hybridimallia. Sosiaalinen media olisi muuttunut ruohonjuuritasolta lähteväksi järjestelmäksi, jolla kukin valvoo toisensa kulutusta ja julkisessa jaossa olevia henkilökohtaisia hiilijalanjälkiä. Sähkökin olisi niin säännösteltyä, etteivät leivänpaahtimet ja sähköhammasharjat tulisi kysymykseen.
Tällä kuluttamattomuudella ihmiset sitten kehuskelisivat internetissä ja jakaisivat toisilleen kuvia sähkömittareistaan, ihan kuin kuluvana ”kriisitalvena”, paitsi ettei niitä sähkötalkoita kompensoitaisi hillittömällä klapinpoltolla.
Viimeisessä skenaariossa ihmiskunta olisi tajunnut, että ekotehokkuus ja vähähiilisyys ovat hyveitä, kuten ruotsalaiset ja brittiläiset poliitikot olivat julistaneet jo vuonna 2006. Olisi syntynyt kansainvälisiä ja kunnianhimoisia sopimuksia päästövähennyksistä ja luonnonsuojelusta; Venäjä ei olisi tällaiseen luonnonvarakontrolliin suostunut, vaan jäänyt sen ulkopuolelle.
Tuloverot olisivat laskussa, kulutusverot nousussa. Olisi etätöitä, päästötietoisuutta ja hyvinvointibuumi. Vuosittain pitäisi tehdä henkilökohtainen päästöilmoitus.
Uusiutuvat energiamuodot olisivat nekin kehittyneet niin, että kenties vuonna 2023 neljännes sähköstä tuotettaisiin tuulivoimalla – aivan kuten viime viikonloppuna Suomessa. Tomaattiakaan ei saisi enää viljellä Suomessa kuin kesäisin.
Seuraavaksi on aika esittää aikamme tärkein kysymys: miten meni noin niinku omasta mielestä?
Aleksi Neuvonen ottaa vastaan Demos Helsingin vanhaan kirjastoon rakennetuissa tiloissa Helsingin Kampissa. Roope Mokka saapuu pian perässä mukanaan kolme rasiallista thairuokaa. Hän on ollut eduskunnassa kommentoimassa tulevaisuusselontekoa.
”Miten meni? Vaikka häpeä–ylpeys-janalla arvioituna?
He kertovat, että Olimme kuluttajia oli heidän ensimmäinen suuri skenaariotyönsä. Työskentelymallin ilosanomaa oli levittänyt varsinkin Nokian laaja-alaisessa ja idealistisessa Research Centerissä työskennellyt Riitta Nieminen.
Pamfletin johdannossa silloin kolmekymppiset ajattelijat pääsivät pätemään kaikella sillä, mitä he kuluttamisesta tiesivät. Itse skenaarioita oli ideoimassa liki parinkymmenen ihmisen joukko. Tyyliin kuuluu tunkea ne täyteen yksityiskohtia. Syntyy vaikutelma runsaudesta, ja osumatarkkuuskin paranee.
Sittemmin Demos Helsinki on julkaissut vakavahenkisempiä skenaarioraportteja suunnilleen joka toinen vuosi. Vuonna 2022 Neuvonen väitteli tohtoriksi juuri skenaarioiden käytöstä kaupunkisuunnittelussa.
Mutta miten meni? Vaikka häpeä–ylpeys-janalla arvioituna?
”Mä olin ainakin innoissani. Tätä oli kiva lukea. Näkyi, että se oli tehty vapaaehtoismeiningillä ja oli saanut olla hauskaakin”, Neuvonen sanoo.
”Se puolustaa aika hyvin positiota, että ei kaiken tarvitse mennä oikein. Tämä ei ole ennuste, vaan inspiroi ihmisiä miettimään yhteiskunnan kehitystä valitusta näkökulmasta.”
Oleellisin virhe oli se, ettei kukaan nähnyt vuonna 2008, kuinka radikaalisti uusiutuvan energian hinta laski 2010-luvun aikana. Se taas mahdollisti sen, että pelätyt öljy- ja uraanihuiput peruttiin ainakin toistaiseksi. Kun resursseista ei tullut odotettua pulaa, ei tullut myöskään niiden laaja-alaista sääntelyä.
Maailma eteni samanaikaisesti kahden skenaarion suuntaan.
Ensimmäisessä skenaariossa kuvatut yhteiskunnan sirpaloituminen ja kuluttamisenvapaus jatkuvat yhä. Sen lisäksi viimeisen skenaarion vähähiilisyydestä ja ilmastoajattelusta on tullut hyve, Mokka selittää.
”Fiksua johtajaa ja Maailmanhallitusta ei tullut.
Muutos viimeisen kuvitelman suuntaan oli nopea. Muutaman viime vuoden aikana suuret globaalit toimijat ja yritykset ovat kiinnostuneet joukolla maapallon tilasta ja tulevaisuudesta. Iso syy on raha: ilmastotoimet maksavat, mutta kalliimmaksi tulee toimettomuus, ne ovat päätelleet.
Kirjan spekulaatio oli, että vuonna 2012 Ruotsi ja Britannia ilmoittavat, etteivät ne tuota enää vuonna 2050 yhtään hiilidioksidia ilmakehään. Aikataulu oli optimistinen, mutta keväällä 2021 koko EU sitoutui samaan minimitavoitteeseen.
Fiksua johtajaa ja Maailmanhallitusta ei kuitenkaan tullut.
”Toisaalta voi ajatella, että globaali sääntely näkyy ilmasto- ja biodiversiteettitavoitteissa, jotka menevät läntisten yhteiskuntien läpi. Yrityksillä on tarve sitoutua niihin, kaupungeilla on ilmastotavoitteet ja kaikkea tällaista, mikä on tullut globaalisti Pariisin sopimuksen ja muun kautta”, Neuvonen sanoo.
”Paikallisvastuu taas näkyi pandemiassa.”
Kun Olimme kuluttajia ilmestyi, se sai paljon medianäkyvyyttä. Ellun kanat -viestintätoimiston sittemmin perustanut Kirsi Piha fiilisteli kirjasen innoittamana lentämisen vähentämistä Iltalehden kolumnissaan. Paremmin on säilynyt Yliopisto-lehden kriitikon penseily, kuinka humanistisen ja uskonnollisen oikeaoppisuuden raja on joskus hyvin hämärä.
Nykyään olisi paljon vaikeampi kirjoittaa kirja, josta tulee samanlainen puheenaihe.
Ideavetoinen julkisuus on kadonnut ja teknokratisoitunut, Mokka sanoo. Hän tarkoittaa, että monien asiantuntijoiden aika kuluu siihen, että he seuraavat omien talojensa ja omien alojensa raportteja.
Toisaalta tarve pitkän tähtäimen pohdinnoille on vähentynyt, kun tulevaisuushorisontti on lyhentynyt. Tulevaisuusskenaarioiden sijaan kysyntää on ollut tiekarttamaisemmille raporteille.
”Mitä tapahtuu seuraavaksi? Milloin ja miten pandemia loppuu? Ja sen jälkeen, miten Ukrainan sota loppuu?” Neuvonen sanoo.
Koetetaan silti. Vuosi 2038 odottaa viidentoista vuoden päässä. Millaista silloin on?
Mokka ja Neuvonen alkavat listata. Miettimisaikaa ei tarvita.
Kiinan ja Intian poliittiset mallit ovat maailman merkittävimmät. Ehkä Kiinaa paheksutaan ja boikotoidaan, mihin se vastaa uhkaamalla vetää maailmantaloudesta piuhat irti.
Luonto tulee lähemmäs ja kiinteämmin osaksi ihmiselämää. Ihmisen ennen asuttamia alueita, kuten tyhjentyneitä kyliä, on rahallisesti kannattavaa ennallistaa metsiksi.
Ilmastoinvestoinnit panevat elinkeinopolitiikan uusiksi. Suomessakin menestys seuraa pistemäisesti vety- ja kaivannaisteollisuutta. Jos Itä-Suomi jää ilman tuulivoimaa, kaupunkien ja maaseudun vastakkainasettelun sijaan itä–länsi-akseli voi olla se, joka polarisoituu.
Ilmaston lämpenemisestä seuranneet luonnonkatastrofit alkavat kertautua. Tuoreen tutkimuksen mukaan ilmastoahdistus ja -pelko kanavoituvat poliittiseksi toiminnaksi, vielä kun tietäisi millaiseksi.
Iloisia yllätyksiä odotellessa.