Kymmenisen vuotta sitten tulin eräänä talvi-iltana myöhään töistä kotiin. Menin suoraan lastenhuoneeseen lukemaan iltasatua. Kaappasin lapset syliin ja tartuin Harry Potteriin.
Parin sivun jälkeen havahduin. Olin aivan viistokujalla kirjan tapahtumista. Olin lukenut lapsilleni ääneen mutta samalla ajatellut työasioita. Mikäs tyyppi tämä Hagrid olikaan?
Mietin, oliko tämä nyt sitä moniajoa, multitaskingia. Olinko vihdoin onnistunut yhdistämään työ- ja perhe-elämän. Voisin käsitellä työhuoleni iltasatujen aikana, olla läsnäolevahko isä ja uutterahko esihenkilö – samassa pehmenevässä paketissa. All in one.
Muisto tuntuu nyt kuin katastrofielokuvan alkukohtaukselta, jossa vilautetaan enteitä tulevasta.
Seuraavina vuosina yritin toisinaan pitää muutaman päivän uutis- ja digipaastoja. Olo oli levoton, käsi hamusi puhelinta. Yritin irrottautua sosiaalisen median ja uutisten virrasta, mutta virta oli vahvempi. Kaikki virtasi, mikään ei pysynyt paikallaan. En ainakaan minä.
Keskittymiskyvyn katoaminen on globaali ilmiö, ja se uhkaa hukuttaa miljardit ihmiset.
Tanskalaisen professorin Sune Lehmannin johtaman tutkimuksen perusteella ihmisten tarkkaavaisuus alkoi lyhentyä jo paljon ennen internetin läpimurtoa, mutta digitalisoituminen on kiihdyttänyt ilmiötä. Suurin syy on informaatiotulva. Nykyihminen yrittää sammuttaa janonsa paloletkusta, Lehmann vertaa tiedetoimittaja Johann Harin kirjassa Kadonnut keskittymiskyky (Stolen Focus, suomennos Timo Korppi, 2022).
Petollisinta on, että nautimme tulvasta ja nopeudesta. Tunnemme olevamme kytköksissä koko maailmaan. Mitä tahansa tapahtuu, saamme sen heti selville. Kuvittelemme hallitsevamme tietovyöryä, mutta se on kohtalokas harhaluulo. Olemme jo sietokykymme rajoilla, Lehmann sanoo.
Hari haastatteli kirjaansa varten 250 asiantuntijaa ympäri maailmaa. Havainnot ovat puistattavia. Keskittymiskyvyn romahduksella on vakavat seuraukset. Fyysinen ja henkinen uupumus kasvaa, manipuloiva ja koukuttava teknologia valtaa mielemme.
”Nyt tarvittaisiin keky eli keskittymiskykysopimus.
Myös moniajo eli useamman asian ajatteleminen yhtä aikaa on harhaluulo. Kuvitellussa moniajossa ihmiset todellisuudessa vaihtavat jatkuvasti asiasta toiseen ja ohjelmoivat samalla aivonsa uudestaan. Jatkuva vaihtaminen heikentää keskittymiskykyä. Suoritusteho laskee, toiminta hidastuu.
Vaarassa on myös ongelmanratkaisukyky, Hari kirjoittaa. Keskittymiskyvyttömät ihmiset eivät saa ratkottua ilmastonmuutosta, vaan etsivät mieluummin yksinkertaistettuja vastauksia mutkikkaisiin kysymyksiin.
Kirjat ja lehdet tarjoavat ihan fiksuja neuvoja aivojen kuormituksen keventämiseen: liiku, nuku enemmän, syö terveellisesti, hiljennä puhelin, opettele mindfulnessia.
Ne voivat auttaa yksilöä, mutta eivät korjaa järjestelmää. Amerikkalaisälykkö Lauren Berlant kutsui yksilön vastuuta korostavaa näkökulmaa julmaksi optimismiksi. Siitä on kyse, kun kulttuurista johtuviin mittaviin ongelmiin, kuten riippuvuuksiin, ylipainoon tai masennukseen tarjotaan yksinkertaista yksilötason ratkaisua. Ratkaisut kuulostavat optimistisilta, mutta ne ovat todellisuudessa julmia, koska ne ovat rajallisia ja jättävät syvemmät syyt huomioimatta. Eivätkä ne siksi myöskään yleensä onnistu.
Harin haastattelema professori Ronald Purser on kritisoinut esimerkiksi mindfulnessin eli tietoisuustaitojen tarjoamista keskittymiskyvyttömyyteen. Se auttaa ihmisiä sopeutumaan juuri niihin olosuhteisiin, jotka aiheuttivat heidän ongelmansa. Purserin mielestä stressi on ”patologisoitu ja yksityistetty ja sen hallinnan taakka ulkoistettu yksilöille”.
Tarvitaan järeitä järjestelmätason ratkaisuja – Harin sanoin ”tarkkaavaisuusvallankumousta”, jossa mutkikkaisiin syihin puututaan ja esimerkiksi mieltämme manipuloivat datajätit pannaan aidosti kuriin.
Entä Suomessa? Opettajatuttujeni mukaan oppilaiden on yhä vaikeampi keskittyä oppimiseen. Osalla ei ole enää välttämättä kykyä ja motivaatiota ymmärtää edes oppitunnin aihetta, sanoi erityisopettaja. Digikirjat ovat tehneet teksteistä sirpaleista, ja sekin osaltaan lisää lyhytjänteisyyttä, kertoi lukion opettaja.
Kysyin keskittymiskyvystä myös Twitterissä. Äärimmäisen epätieteellisen, sadan vastaajan kyselyni perusteella kolme neljästä arvioi oman keskittymiskykynsä heikentyneen viime vuosina. Syyt olivat tuttuja: avokonttorit, pikaviestimet, uutistarjonta.
Minulla olisi ehdotus.
Vuonna 2016 Suomessa solmittiin kilpailukykysopimus eli kiky, jolla pyrittiin parantamaan Suomen kilpailukykyä ja työllisyyttä.
Nyt tarvittaisiin keky eli keskittymiskykysopimus, joka parantaisi sekä hyvinvointia että kilpailukykyä.
Keskittymiskyvyn katoaminen on inhimillinen tragedia. Se näivettää ja tyhmistää meitä. Jätämme jälkeemme yhä enemmän sekundaa ja suttua – ja yhä vähemmän sellaista taidetta kuin vaikkapa Lucian Freudin muotokuvat.
Puolisen vuotta iltasatuhetken jälkeen näin Lontoossa Freudin mittavan näyttelyn. Silloin jaksoin vielä keskittyä ja tuijotin teoksia tuntitolkulla. Myöhemmin tajusin, että Freudin maalausten intensiteetti perustui aikaan ja hitauteen.
Keväällä 2002 Freud maalasi ystävänsä ja kollegansa David Hockneyn muotokuvan. Hockney käveli aamulla Lontoon Holland Parkin halki Freudin ateljeeseen. Hockney istui tuoliin, Freud katsoi häntä ja maalasi. Rituaali toistui päivästä toiseen.
Freud työskenteli hitaasti, hän tuli lähemmäs ja lähemmäs kohdettaan. Freud tiedosti sen, miten ihminen muuttuu hetkestä toiseen, päivästä toiseen, jopa tunnista toiseen. Kerroksellisessa muotokuvassa hän tavoitti muutokset ihmeellisellä tavalla.
Sinä keväänä David Hockney istui Lucian Freudin mallina 120 tuntia.