Sota vaikuttaa kolmesta neljään sukupolveen vielä päättymisensä jälkeen, sanotaan. Itse kuulun kolmanteen sodanjälkeiseen polveen. Sota tuli jo pikkulapsena tutuksi isoisän tarinoista.
Papan nuoruus oli jäänyt Kannaksen taistelukentille. Saunakaljan otettuaan kahden sodan veteraani alkoi aina puhua kokemuksistaan. Mutta jo silloin tajusin, että hän jätti jotain kertomatta.
Parikymppisen ehdottomuudella tein omat ratkaisuni. Hain ensin siviilipalvelukseen, mutta kahdeksan kuukauden jälkeen keskeytin sen ja ryhdyin totaalikieltäytyjäksi. Vietin yhden nuoruuteni kevättalven vuonna 2001 Helsingin työsiirtolassa rakentamassa uutta kiitorataa Helsinki-Vantaan lentoasemalle. Työkavereinani oli esimerkiksi väkivaltarikoksista tuomittu uusnatsi, autovarkaita, rattijuoppoja ja ehdonalaista vapautta odotellut murhaaja.
Ihmisoikeusjärjestö Amnesty International tunnusti minut kansainväliseksi mielipidevangiksi.
2000-luvun ensivuosikymmenellä työskentelin siviilipalveluskeskuksessa vierailevana luennoitsijana. Opetin, että nykyajan konfliktit ovat sekavia sisällissotia tai etäältä operoituja ilmahyökkäyksiä, jollaisen esimerkiksi Yhdysvallat teki Irakissa vuonna 2003.
Väitin, että kahden valtion väliset rintamasodat ovat mennyttä maailmaa, ja ihmettelin, miksi Suomi edelleen varustautui uuteen talvisotaan raskaalla kalustollaan ja väkilukuun suhteutettuna yhdellä maailman suurimmista reserveistä.
Kerroin, että Suomeen kohdistuu suuria turvallisuusuhkia, kuten ilmastonmuutos, eriarvoistuminen, Itämeren rehevöityminen ja lähialueidemme onnettomuusalttiit ydinvoimalat. Eikö todellista turvallisuuspolitiikkaa olisi niiden torjuminen sen sijaan, että rahaa pannaan rautaan ja sotilaskoulutukseen, julistin, ja yleisö nyökytteli.
Vuosi sitten heräsin maailmaan, joka oli muuttunut täysin toiseksi. Euroopassa riehui juuri sellainen rintamasota, jota ei enää pitänyt tulla. Yhtäkkiä Suomen talvisota-armeijaa ja asevelvollisuutta kehuttiin ympäri Eurooppaa. Yleisen ilmapiirin valtasi militarismi, johon ei mahtunut vastaväitteitä.
Rauhanaate oli kovassa nosteessa 1930-luvun Euroopassa. Kun Adolf Hitlerin johtama natsi-Saksa alkoi nousta, monen pasifistin ja antimilitaristin vakaumus pantiin koetukselle. Voiko väkivallattomuus toimia, jos vastassa on diktatuuri?
”Uskon -- että aseistakieltäytymistä voi suositella taistelukeinoksi Euroopassa vasta sitten, kun aggressioon taipuvaisten diktatuurien demokraattisiin maihin kohdistama uhka on kadonnut”, aiemmin aseistakieltäytymiseen kannustanut fyysikko ja tunnettu rauhanaktivisti Albert Einstein pohti.
Nyt sama kysymys on jälleen ajankohtainen, ja rauhanliike jälleen hämillään.
”Vaadimme Eurooppaan rauhaa. Venäjän on välittömästi lopetettava laiton hyökkäyksensä ja poistuttava Ukrainasta. -- Haluamme, että Suomi ja maailman valtiot etsivät aktiivisemmin tehokkaita keinoja sodan lopettamiseksi ja rauhan edistämiseksi”, suomalaiset rauhanjärjestöt julistavat ensi viikolla järjestettävän mielenosoituksen koollekutsussa. Totta joka sana – mutta ympäripyöreää sanahelinää.
Tiukempaakin tekstiä toki löytyy. Esimerkiksi Rauhanpuolustaja-lehdessä 6/2022 Teemu Matinpuro kirjoittaa: "Valtamedia näyttää uutisoinnissaan omaksuvan kaksoisstandardit ulkopolitiikan tavoin. Venäjä – aivan oikein – tuomitaan ihmisoikeus- ja sotarikoksistaan näyttävästi samaan aikaan kun esimerkiksi Turkkia ja Israelia käsitellään silkkihansikkain."
Haluaisin kuulla, miten sota oikeasti saataisiin loppumaan rauhanomaisin keinoin. Mutta ei sellaista kerrota missään. Yksiselitteistä ratkaisua ei ole.
Sota ei koskaan voi olla demokraattinen, ja lapsikin tietää, että toisen ihmisen tappaminen on aina väärin. Onko ainoa keino demokratian ja ihmisoikeuksien puolustamisessa todellakin niiden rikkominen?
Sodassa on pelkkiä uhreja. Uhri on myös rintamalle pakotettu venäläinen nuorukainen.
Ukraina on rajoittanut miesoletettujen kansalaistensa oikeutta poistua maasta. Myös Yhdysvallat, jonka puoleen nyt mielellämme käännymme, on rikkonut kansainvälistä oikeutta sodissaan viime vuosiin asti.
Kaiken lisäksi tämä kaikki tapahtuu juuri silloin, kun ihmiskunnan piti puhaltaa yhteen hiileen koko sivilisaatiota koskevien tulevaisuusuhkien, kuten ilmastonmuutoksen ja lajikadon torjumiseksi.
Resurssien jako on nollasummapeli. Jo ennen Ukrainan sotaa maailman sotilasmenot olivat suuremmat kuin koskaan aiemmin. Vuonna 2021 ne ylittivät Tukholman kansainvälisen rauhantutkimusinstituutin mukaan kahden biljoonan dollarin rajan.
Samana vuonna Suomen sotilasmenojen kasvu oli viidenneksi suurin koko maailmassa. Armeija nielaisee 7,9 prosenttia valtion budjetista
Armeijaan, aseisiin ja sotaan käytettävät varat ovat poissa esimerkiksi päästöttömän teknologian kehittämisestä tai luonnonsuojelusta. Alati rajallisemmiksi käyviä uusiutumattomia luonnonvaroja posautellaan taivaan tuuliin sen sijaan, että niillä rakennettaisiin jotain kestävää.
Kaikki tämä vain helposti unohtuu, kun sota pyyhkäisee maisemasta värisävyt.
Maailma on muuttunut mustavalkoiseksi. Oma ajatteluni on ollut toisella tavalla mustavalkoista. Viimeisen vuoden aikana olen joutunut monesti toteamaan, että tiedän paljon vähemmän kuin ennen. Periaatteet ja todellisuus, idealismi ja realismi ottavat jatkuvasti mittaa toisistaan.
Kerran oma isoisäni oli ehkä ottanut pari ylimääräistä saunakaljaa. Hän nimittäin puhui jotain, mitä ei ollut koskaan aiemmin sanonut. Eikä hän siihen myöhemminkään palannut. Se meni suunnilleen näin:
"Olen miettinyt, että mitä, jos olisimme kaikki nousseet ylös juoksuhaudoistamme, nostaneet käden sydämellemme ja laulaneet yhteen ääneen Täällä Pohjantähden alla niin kovaa, että maa olisi tärissyt. Mitä ne olisivat tehneet?"
Omaa ratkaisuani pappa ei koskaan kyseenalaistanut. En minäkään – vieläkään. Kaikesta huolimatta olen edelleen varma siitä, etten aio tappaa ketään. Ja siitä, etten ikinä lue lapsilleni iltasatuja urheista sotilaista.