Yksi kaikkien aikojen ytimekkäimmistä poliittisista uskontokeskusteluista käytiin parisenkymmentä vuotta sitten Britanniassa. Toimittaja yritti pumpata silloiselta työväenpuoluelaiselta pääministeriltä Tony Blairilta lisätietoja tämän kristillisestä vakaumuksesta. Blairin viestintäjohtaja Alastair Campbell puuttui peliin: ”We don’t do God.” (”Jumala ei kuulu toimenkuvaamme.”)
Campbell todennäköisesti arvioi, että uskonnosta avautuminen olisi vahingoittanut Blairin julkisuuskuvaa sekulaarin äänestäjäkunnan joukossa. Vasta pääministerin tehtävistä erottuaan Blair vapautui myös uskonnollisesti. Hän erosi Englannin kirkosta ja kääntyi katolilaiseksi.
Uskovaiseksi leimautuminen onkin poliitikolle vaarallista, etenkin uskovaiseksi kristityksi. Turvallisempaa olisi olla tapakristitty. Tai hindu, niin kuin Britannian pääministeri Rishi Sunak. Tai buddhalainen, niin kuin sisäministeri Suella Braverman.
Tunnustuksellisen kristinuskon vaarat maineelle on nähty viimeksi Skotlannissa.
Skotlannin kansallispuolue SNP etsii parhaillaan uutta johtajaa pääministeri Nicola Sturgeonin ilmoitettua yllätyserostaan viime viikolla. Yksi seuraajaehdokkaista on talousministeri Kate Forbes, mutta hänen kampanjansa on vastatuulessa. Syy: Forbes on liian uskovainen.
Kysymys kuuluu nyt, voiko progressiiviseksi ja keskustavasemmistolaiseksi itsensä ja maansa mieltävä puolue valita johtoonsa naisen, joka suosii lastentekoa avioliitossa sekä kokee tasa-arvoisen avioliittolain arvojensa vastaiseksi.
SNP:ssä on toki muitakin uskovaisia, ja yksi Forbesin vastaehdokas on muslimi. Jostain syytä julkiuskovainen kristitty nainen on kuitenkin erityisen arveluttava. Vähän niin kuin noita, mutta pahempi.
”Ajatuspoliiseja ei länsimaihin kaivata.
Forbesin uskoon on tivattu kantaa muun muassa brittihallituksessa tasa-arvoasioita hoitavalta ministeriltä Kemi Badenochilta. Politicon haastattelussa Badenochilta kysyttiin, pitäisikö tasa-arvoministerin nyt tuomita Forbesin kannanotot, jotka käyvät tasa-arvoa vastaan.
Ei, vastasi Badenoch, joka ei kuulemma itse ole lainkaan uskonnollinen.
Tasa-arvon vaalijan pitää nimenomaan vaalia muiden uskonnonvapautta, eikä lähteä tuomitsemaan kenenkään mielipiteitä. Jokainen ajatelkoon tykönään mitä haluaa.
Toisin kuin usein väitetään, uskovaisen vastakohta ei ole ateisti. Uskovainen ja ateisti ovat loppujen lopuksi samasta puusta veistettyjä. Kumpikin kokee tietävänsä varmasti miten asiat ovat. Jumaluskovaisen mukaan jumala on ehdottomasti olemassa. Ateistin mukaan taas jumalaa ei missään tapauksessa ole olemassa. Kaikki on kovin mustavalkoista.
Agnostikko sen sijaan toteaa, että varmaa tietoa jumalasta ei ole saatavilla. Asiat voivat olla miten tahansa. Seurataan tilannetta avoimin mielin.
Yksi brittipolitiikan kaksoistandardeista on se, että kristityiltä uskovaisilta edellytetään politiikassa usein uskonsa kätkemistä tai laimentamista, mutta muiden uskontokuntien edustajien vakaumusta juhlitaan. Se on olevinaan edistyksellistä.
Agnostikkona tapakristittynä on helppo olla Badenochin linjoilla siinä, että ihmisten ajatteluun ja mielipiteisiin ei pidä puuttua. Ajatuspoliiseja ei länsimaihin kaivata.
Eri asia on se, jos uskonnon varjolla rajoitetaan muiden laillisia vapauksia. Uskontoja on käytetty kautta aikojen etenkin naisten kontrollointiin.
Uskonnonvapaudelle uhkaa käydä kohta niin kuin sananvapaudelle. Vapaus unohtuu, kun pitää muistaa ennen kaikkea ”sananvastuu” ja ”uskonvastuu”. Tulee uskoa oikein tai sitten vain vähän, jotta kukaan ei vahingossa loukkaannu.