Terve taas, lukijat, tässä Torsti.
Edellisellä palstalla käytiin keskustelua häiritsevän dronen ampumisesta. Dronekuvausta tekevä valokuvaajamestari Marko Kallio lähestyi pitkällä viestillä, jossa hän varoitteli liian herkästä liipaisinsormesta.
”Ihmisten on vaikea hahmottaa ilmassa olevia kohteita”, Kallio kirjoittaa. Drone, jonka mökkiläinen kokee leijuvan oman tontin päällä voi todellisuudessa olla naapurimökin ja tontin yllä, koska naapuri ottaa sillä vaikkapa someen maisemakuvia. Myös korkeuksien arviointi menee usein pieleen.
Eikä suoraan päällä oleva drone yleensä kuvaa kohtisuoraan alas, Kallio kertoo.
”Jotta dronella saa kuvattua esimerkiksi myynnissä olevan kesämökin tai omakotitalon, kuvat joudutaan ottamaan ei pelkästään naapurin, vaan jopa kauempaa tien tai parin muun naapurin yläpuolelta, jotta koko myyntikohde on kuvassa hienosti.”
Kallion mukaan ihmisillä on myös vääriä käsityksiä siitä, miten tunnistettavia ihmiset dronen kuvissa ovat.
”Dronen kamera on niin laajakulmainen, että kuva ihmisestä pitäisi ottaa enemmänkin lyöntietäisyydeltä kuin ammuksen etäisyydeltä, jotta kuvassa oleva ihminen näkyy tai varsinkaan olisi tunnistettavissa”, Kallio kirjoittaa.
Ja sitten uusiin kysymyksiin.
Olen miettinyt eri radiokanavia kuunnellessani niin sanotun iskelmämusiikin määrää. Paljonkohan olisi levytetty esimerkiksi 100 vuoden aikana eri kappaleita, joita kutsutaan iskelmäksi. Löytyykö mistään arviota vaikkapa tuhansien kappaleiden tarkkuudella. Jokohan olisi kuusinumeroinen luku. Onko tutkimuksia tai lähteitä, joista lisätietoja löytyy?
– Korvamatoja useilta vuosikymmeniltä.
Kiinnostava kysymys, mutta lopulta mahdoton vastata tarkasti, joutuivat tikkaremmin musiikki-ihmiset myöntämään pohdinnan jälkeen. Vastaamista hankaloittaa esimerkiksi iskelmän määritelmä, joka muuttuu ajan myötä. Esimerkiksi 1960-luvun rautalankamusiikkia ei aikoinaan pidetty iskelmänä, mutta nykyään se sellaiseksi lasketaan. Viime viikon Iskelmägaalassa vuoden mies- ja naisartisteina palkittiin Lauri Tähkä ja Behm, joiden musiikkia tuskin on kuitenkaan suunnattu ensisijaisesti tanssilavoille.
Vastausta pohtiessa viimeiset sata vuotta voidaan kuitenkin jakaa kolmeen vaiheeseen. Näistä ensimmäinen on savikiekkoaika ennen 1960-lukua. Tältä ajalta tanssimusiikiksi ja edelleen iskelmäksi laskettavia levytyksiä on noin 8 000–9 000 raitaa, tikkaremmi tietää.
Toinen ajanjakso kattaa sitten seuraavat 50 vuotta 1960-luvulta aina suoratoiston aikakauteen. Tänä aikana levytettiin paljon iskelmää, mutta sen määritteleminen, mikä on iskelmää ja mikä ei, ei siis ole aivan yksinkertaista. Tikkaremmin asiantuntijat arvioivat kuitenkin, että tänä aikana suomenkielistä iskelmää olisi julkaistu ehkä 40 000–50 000 kappaleen verran.
Luvussa eivät ole mukana useammat versiot samoista kappaleista, vaikka suositumpia kappaleita on toki levytetty useampia kertoja.
Kaikkein vaikein ajanjakso arvioitavaksi ovat kuitenkin viimeiset kymmenkunta vuotta. Suuret levy-yhtiöt eivät perinteistä iskelmää juuri julkaise. Niinpä ala elää omakustanteilla, jotka julkaistaan joko suoraan suoratoistopalveluissa tai myydään keikoilla. Kattavia tilastoja näistä julkaisuista ei ole, minkä lisäksi törmätään taas määritelmiin: lasketaanko kappale levytetyksi, jos se julkaistaan vaikka Youtubessa?
Nykypäivän iskelmäkenttää tunteva tikkaremmiläinen ei kuitenkaan arvioi määrää kovinkaan ylös. Aktiivisia, levyttäviä iskelmäntekijöitä ei ole kuin parikymmentä, eivätkä he julkaise levyjä läheskään joka vuosi. Edes jossain määrin ammattimaisesti tehtyjen uusien iskelmien määrä olisi viimeisen kymmenen vuoden ajalta lähempänä viittäsataa kuin tuhatta, kuuluu arvio.
Laskien kolme ajanjaksoa yhteen pääsisimme siis arvioimaan, että levytettyjä suomenkielisiä iskelmiä voisi siis olla kaikkiaan noin 50 000–60 000. Jos iskelmän keskimääräiseksi kestoksi arvioidaan noin kolme minuuttia, kestäisi kaikkien kuunteleminen putkeen reilut kolme kuukautta.
Vanha kansa neuvoo laittamaan lusikan tai vastaavaa lasiin, kun sinne kaataa kuumaa nestettä, jotta lasi ei halkeaisi. Pitääkö uskomus paikkaansa ja mihin kummaan se perustuisi?
– Melkein vanha
Uskomus pitää periaatteessa paikkansa, vastaa tikkaremmin fyysikko.
Kun lasiin kaadetaan kuumaa juomaa, lämmittää juoma lasia, johon se koskee. Koska lasia ei täytetä piripintaan, muodostuu sivuseiniin lämpötilaero nesteen pinnan kohdalle. Ero voi hajottaa lasin, jos se on hyvin ohutta tai sisältää entuudestaan säröjä tai jännityksiä.
Kovin yleistä tämä ei tosin ole – Torsti ei ainakaan itse muista, milloin viimeksi lasi olisi mennyt rikki kuumasta nesteestä.
Lasissa oleva lusikka helpottaa tilannetta, koska se saa lasiin kaadettavan nesteen roiskumaan ympäriinsä. Niinpä lämpötila jakautuu seinämiin tasaisemmin eikä pinnan kohdalle synny yhtä tarkkaa lämpötilarajaa, mikä puolestaan keventää lasin kokemaa rasitusta.
Metallinen lusikka myös imee itseensä lämpöä. Tavallisen kokoinen teelusikka lämpenee kuitenkin sen verran nopeasti, ettei se juuri viilennä kuumaa kuppia, fyysikko arvioi.
Torsti facebookissa: facebook.com/torstintikkaremmi