Syyskuussa 2001 presidentti Vladimir Putin oli tulossa ensimmäistä kertaa valtiovierailulle Suomeen. Vierailua edeltävänä päivänä Helsingin Sanomat julkaisi poikkeuksellisen jutun.
Se alkoi: ”Venäjän presidentti Vladimir Putin otti maanantai-iltana Kremlissä vastaan SanomaWSOY:n suurimman yksittäisen omistajan ministeri Aatos Erkon ja antoi harvinaisen haastattelun Helsingin Sanomien vastaavalle päätoimittajalle Janne Virkkuselle ja pääkirjoitustoimittaja Erkki Pennaselle.”
Haastattelussa HS kysyi näin: Te olette korostanut, että Venäjä on osa Eurooppaa ja länsieurooppalaista kulttuuria. Tarkoittaako se, että pyritte kehittämään suhteita erityisesti Euroopan unionin ja sen jäsenmaiden kanssa?
Putin vastasi: ”Venäjä on eurooppalainen valtio ja siksi Eurooppa-suuntaus on ulkopolitiikkamme pääsuunta.”
Putin jatkoi, että kylmän sodan aikana jakolinjoista ja eristämisestä oli joutunut kärsimään erityisesti Venäjä.
”Me olemme hyvin oppineet ne läksyt. Kaikki meidän ponnistelumme tähtäävät nyt siihen, ettei Euroopassa olisi minkäänlaisia jakolinjoja", Putin sanoi.
Vuonna 2001 maailma oli toinen. Nykymaailmasta katsoen HS:n juhlava delegaatio Kremliin näyttää nololta. Ja Putinin puheet kuulostavat oudoilta.
Eurooppa-suuntaus? Ei jakolinjoja?
Äskettäin kävin kylässä kaveriperheen luona. Illallispöydässä puhuttiin tietenkin Pohjois-Atlantin puolustusliitosta. Pohdimme ratifioivatko Unkari ja Turkki Suomen Nato-jäsenyyden ennen kesää.
Kaveri sanoi, että sitten kun Suomi viimein vahvistetaan sotilasliiton jäseneksi, hän kyllä nostaa maljan.
Totesin, että niin minäkin.
Poks, sanoo Nato-skumppa.
Ei siitä ole kauan, kun Suomessa olisi pidetty törkeänä, että joku kehtaa juhlistaa Natoa. Nyt poksauttelijoita riittää. Keskiviikkona eduskunta hyväksyi Suomen Nato-jäsenyydestä tehdyn lakiesityksen äänin 184–7.
Ne ovat historialliset luvut. Suomi on lähes 80 vuoden ajan – Euroopan demokratioista ehkä kaikkein sinnikkäimmin – vaalinut luottamusta Venäjään kaikista naapurimaan törkeyksistä huolimatta. Nyt se on loppu.
Niinpä minulla olisi näin runsaat 22 vuotta HS:n haastattelun jälkeen jatkokysymys Putinille. Tähtäsit ”kaikki ponnistelusi” siihen, että Euroopassa ei olisi mitään jakolinjoja.
Miten meni noin niinku omasta mielestä?
Vuonna 2001 Natoon kuului kuusitoista Euroopan maata. Vain kahdella eurooppalaisella jäsenvaltiolla, Norjalla ja Puolalla, oli yhteistä maarajaa Venäjän kanssa.
Nyt vuonna 2023 Nato-maita on Euroopassa 27. Venäjän länsirajoilla tilanne on muuttunut niin, että nyt on helpompi luetella ne valtiot, jotka eivät kuulu Natoon. Maita on kolme: Venäjän kontrolloima Valko-Venäjän diktatuuri, itsenäisyydestään taisteleva Ukraina ja Suomi.
Nato on laajentunut. Mutta on harhaanjohtavaa ilmaista asia passiivissa. Se on Venäjän tapa. Venäjähän väittää propagandistisesti, että Nato laajenee Yhdysvaltain ohjailemana. Ikään kuin sotilasliittoon liittyvillä mailla ei itsellään olisi mitään omaa tahtoa.
Eihän se niin ole.
Päinvastoin Euroopan valtiot yksi toisensa jälkeen ovat ihan itse päättäneet pyrkiä Naton jäseneksi. Ne ovat tehneet niin, koska niille on käynyt selväksi, että Venäjään ei voi luottaa. Eikä varsinkaan Putinin Venäjään.
Putinin valtakauden aikana Natoon on hakenut ja päässyt yksitoista Euroopan maata. Lisäksi kaksi hakijaa, Suomi ja Ruotsi, liittynevät pian. Ukraina elättelee toivoa jäsenyydestä joskus tulevaisuudessa.
Putin halusi hillitä Naton kasvua, mutta kävi juuri päinvastoin. Hän epäonnistui surkeasti tärkeimmässä tavoitteessaan.
Jonain päivänä venäläisetkin ymmärtävät tämän.
Moni Euroopan maa olisi voinut jäädä Naton ulkopuolelle, jos Putin olisi todella pitänyt vuoden 2001 visionsa. Jos hän olisi ottanut pääsuuntaukseksi yhteistyön Eurooppaan ja uudistanut Venäjää eurooppalaiseksi maaksi.
Eurooppa kyllä pyrki kumppanuuteen Venäjän kanssa. Oli kauppaa, energiayhteistyötä ja yhteisiä suurhankkeita. Venäjää houkuteltiin rauhanomaiseen yhteiseloon.
Mutta Putin vei Venäjää sille luontaiseen suuntaan. Venäjä ei ole eurooppalainen valtio, eikä se ole oppinut historiasta mitään. Venäjä on väkivaltainen diktatuuri, joka pyrkii valloittamaan naapurimaitaan. Muuta se ei osaa olla.
Kun Suomi alkoi toden teolla pyrkiä Natoon vuosi sitten maaliskuussa, näkemys oli yhtäkkiä kirkas. Poissa olivat 30-vuotiset arvuuttelut Venäjän aikeista ja haihattelut Suomen erikoisasemasta tai pohdiskelut siitä, että on Yhdysvallatkin tehnyt ikäviä asioita maailmalla.
Niin on. Onneksi Natoon voi kuulua, vaikka ei aina pitäisi Yhdysvaltain ulkopolitiikasta.
Illallisella kaverin vuonna muistelimme Yhdysvaltain hyökkäystä Irakiin vuonna 2003. Siitäkin tulee nyt maaliskuussa 20 vuotta. Helsingissä mielenosoitus Yhdysvaltain hyökkäystä vastaan keräsi kaduille 15 000 ihmistä – eli enemmän kuin marssit nyt Ukrainan puolesta. Vähemmistö suomalaisista ajatteli silloin hyvää Yhdysvaltain sotilasmahdista tai Natosta.
Olennaisempaa on kuitenkin muistella Suomen historiaa.
Suomi selvisi vuosina 1939–1945. Mutta vuonna 1809 Venäjä alisti suomalaiset valtansa alle. Ja sitä ennen isovihan aikaan vuosina 1713–1721.
Nato-jäsenyys on se hetki, kun suomalaisten vuosisatoja kestänyt pelko poistuu. Ei tarvitse enää murehtia, että joudumme Venäjän vallan alle. Pian on sellaiset kumppanit, ettei Venäjä uskalla edes yrittää.
Sitten voidaan päivittää klassikkoiskelmän sanat.
Täällä ydinsateenvarjon alla.
Elää suomalainen.