Seitsemäsluokkalaisella tyttärellä oli tulossa historian koe.
Koetin siinä sitten jelppiä.
Yksi luvuista käsitteli Yhdysvaltojen syntyä ja maantieteellistä laajenemista. Kirjassa kerrottiin asiallisesti, kuinka Yhdysvallat osti, soti tai muutoin neuvotteli Ranskalta, Espanjalta ja Meksikolta laajoja alueita, joita nämä olivat hallinneet nykyisen Yhdysvaltojen maaperällä.
Sen sijaan koulukirja ei jostain syystä juuri käsitellyt Alaskaa, jonka Yhdysvallat osti vuonna 1867 Venäjän keisarikunnalta 7,2 miljoonalla dollarilla. Se oli pilkkahinta: alle viisi dollaria neliökilometriltä.
Kauppa oli myöhemmän maailmanhistorian kannalta melkoinen jytky Yhdysvalloille.
Pidin Alaskan myynnistä tyttärelle ex-tempore -luennon, joka saattoi horjua detaljeissa, mutta meni suurten linjojen osalta oikein.
Alaskan alerysäyskauppa palasi mieleeni helmikuussa, kun luin The Economist -lehdestä huiman jutun kahdesta siperialaisesta miehestä, Sergeistä ja Maksimista.
He olivat lokakuussa 2022 paenneet kotikylästään Siperian äärimmäisestä koilliskolkasta Tšuktšien autonomisesta piirikunnasta. Rankan 480 kilometrin pakomatkan he tekivät kiikkerällä veneellä Beringinsalmen yli Yhdysvaltojen puolelle Alaskaan.
Sergei ja Maksim olivat jättäneet Venäjän – kenties lopullisesti – samasta syystä kuin sadattuhannet muutkin. Heitä oli uhannut pakkovärväys juoksuhautoihin Ukrainaan.
Moni venäläinen on paennut nimenomaan itsensä takia. Ajatus kuukausien komennuksesta tykinruuaksi kohmeiseen Ukrainaan on sietämätön.
Mutta Sergei ja Maksim pakenivat myös Ukrainan takia. He olivat todistetusti jo pidemmän aikaa vastustaneet sekä Venäjän hyökkäystä että Putinin valtaa. Sergei oli turvallisuuspalvelu FSB:n vainoama mies, jonka toisinajattelu tunnettiin.
Kulkupelinä yli myrskyisän Beringinsalmen heillä oli Maksimin pieni perämoottorivene. Tuhdon alle oli pakattuna leipää, makkaroita, munia, teetä, kahvia, tupakkaa ja bensiiniä.
Purtilon uppoaminen oli lähellä monta kertaa, sillä putputus Beringinsalmen tyrskyissä kesti pari viikkoa. Lopulta uupunut parivaljakko rantautui 600 asukkaan Gambellin kaupunkiin St. Lawrencen saarella, joka sijaitsee keskellä Beringinsalmea.
Kyläläisiä valui rantaan. Sergei ja Maksim ottivat esille puhelimen, avasivat käännösohjelman ja kertoivat hakevansa poliittista turvapaikkaa. Venäläisten mukaan Gambellin asukkaat tarjosivat pizzaa, joku toivotti tervetulleeksi Amerikan Yhdysvaltoihin ja lupasi, että ”nyt olette turvassa”.
Gambellistä kaksikko vietiin parin välipysähdyksen kautta pidätyskeskukseen Tacomaan Washingtonin osavaltioon. Kämpäksi tuli suuri huone, jossa oli 70 muuta pidätettyä.
Kolmen kuukauden kököttämisen jälkeen Sergei ja Maksim vapautettiin takuita vastaan. Turvapaikanhakuprosessissa heitä auttoi Tacomassa asuva ukrainalainen pappi.
Yrittäjähenkisellä Sergeillä oli jo bisnesidea: hän aikoi alkaa kierrättää Tacoman alueen loputtomia muovi- ja alumiinijätteitä.
Maksim taas kaipasi perämoottorivenettään.
Mutta kumpikaan ei Putinin Venäjää.
Tarina ei totisesti ole yksittäistapaus.
Se kertoo paitsi yksilöiden tragediasta myös Venäjän tragediasta, vuosikymmeniä painavasta sodan laahuksesta. Työikäisten miesten joukkopaosta.
Syyskuussa 2022 Kreml julkisti, että se pakkovärvää noin 300 000 sotilasta lisää osittaisessa liikekannallepanossa.
Jo lokakuun alussa – eli vain muutamia viikkoja myöhemmin – Forbes Russia -lehti arvioi, että Venäjältä olisi paennut jopa 700 000 ihmistä pitkälti pakkovärväyksen uhan takia.
Lehti kertoi, että sen väitteet perustuivat Kremlin sisäpiirilähteeseen.
Tietojen mukaan Venäjältä on erityisesti paennut niitä, joita maan talous tulevina vuosikymmeninä eniten tarvitsisi: korkeasti koulutettuja eri alojen ammattilaisia, uuden talouden osaajia, tutkijoita ja taiteilijoita.
Paenneiden lisäksi Venäjä menettää työvoimastaan lopullisesti kaikki ne, jotka kuolevat tai vammautuvat vakavasti Ukrainan juoksuhaudoissa. Heitäkin on jo paljon. Arviot venäläisuhreista vaihtelevat, mutta jos lasketaan sekä kuolleet että vammautuneet, eri lähteiden perusteella on turvallista puhua vähintään sadastatuhannesta miehestä – kenties 200 000:sta.
Eli: Joka ikinen päivä Venäjän tulevaisuus murenee sadoilla työikäisillä miehillä, verisimpinä päivinä noin tuhannella.
Se tarkoittaa lopulta satojatuhansia insinöörejä, ekonomeja, valtiotieteilijöitä, it-ammattilaisia, fyysikkoja, juristeja ja taiteilijoita. Tai kuten venäläinen oligarkki Oleg Deripaska totesi helmikuun lopulla talousfoorumissa Krasnojarskissa: ”Ajattelemme olevamme eurooppalainen maa. Nyt seuraavien 25 vuoden ajan ajattelemme enemmän aasialaista menneisyyttämme.”
Se ei ollut kivasti sanottu. Aasialaisella menneisyydellä Deripaska taisi viitata ainakin 1200–1400 -lukuihin, kun laajoja alueita nyky-Venäjää hallitsivat karut mongolialaiset kaanit.
Tyttären historiankoe meni nappiin, vaikka preppaajana oli isä, joka kertoi Alaskan-kaupan osin omasta päästään.
Siinä kävi ehkä onni onnettomuudessa. Tytär ei valinnut sitä esseekysymystä, jossa täytyi vastata Yhdysvaltojen alueelliseen laajenemiseen.
Vaan sen toisen esseen, jossa kysyttiin, miksi Kiinan keisarivalta heikkeni 1800-luvun lopulla ja kaatui 1900-luvun alussa.
Siitä olin ymmärtänyt vaieta. Täysin.