Jos Anneli Auer ja hänen entinen miesystävänsä ovat syyttömiä heidän syykseen luettuihin seksuaalirikoksiin, kyseessä on varmasti viime vuosikymmenien pahin oikeusmurha Suomessa.
Se johtuisi valehtelusta. Auerin lapset ovat vuosien jälkeen nyt kertoneet, että uskomattomalta kuulostava rikossarja oli pelkkää satuilua.
Tahallinen valehtelu ei ole ainoa – ja tuskin edes yleisin – syy vääriin tuomioihin. Yleensä joku vain erehtyy. Todistaja voi esimerkiksi tunnistaa väärän ihmisen.
Auerilla on kokemusta myös tästä. Ulvilan murhatutkinnan alkuvaiheessa Auer tunnisti täysin syyttömän miehen aviomiehensä murhaajaksi.
Tunnistus tapahtui käsittämättömän sekoilun jälkeen. Tutkinnanjohtaja oli ennen ryhmätunnistusta lähettänyt Auerille epäillyn kuvan sähköpostitse, joten vähemmän yllättävästi Auer tunnisti miehen poliisilaitoksella tunnistusrivistä.
Kun tapahtumat paljastuivat, tutkinnanjohtaja sai syytteen virka-aseman väärinkäyttämisestä. Tuomiota ei tullut. Oikeuden mukaan tutkinnanjohtaja oli kyllä toiminut säännösten vastaisesti, muttei tahallaan.
Laissa oli jo tuolloin tarkat säännökset ryhmätunnistamisesta. Vertailuhenkilöiden täytyy ulkonäöltään muistuttaa epäiltyä, eikä tunnistajaa saa ohjeiden mukaan mitenkään johdatella. Ideaalitilanteessa tunnistuksen järjestäjä ei itsekään tiedä, kuka rivistössä on epäilty.
Tällä yritetään välttää Olof Palmen murhatutkinnan virhe. Poliisi kertoi ennen ryhmätunnistusta Palmen leskelle, että poliisi epäilee alkoholisoitunutta miestä. Lisbet Palmen olikin helppo poimia rivistöstä elämää nähnyt, mutta sittemmin syyttömäksi osoittautunut Christer Pettersson.
Olof Palmen leski tunnisti rivistöstä Christer Petterssonin miehensä murhaajaksi. Sitä ennen poliisi oli kertonut Lisbet Palmelle epäilevänsä murhasta alkoholisoitunutta miestä. Pettersson on kuvassa numerolla 7.
Valokuvatunnistuksissa noudatetaan samoja periaatteita kuin ryhmätunnistuksissa. Aina jälki ei kuitenkaan ole vakuuttavaa.
Nyt Euroopan ihmisoikeustuomioistuin (EIT) on pyytänyt Suomelta selvitystä tunnistuksesta, jonka perusteella parikymppinen mies tuomittiin ehdolliseen vankeuteen osallisuudestaan kahteen joukkopahoinpitelyyn.
Ainoa näyttö miestä vastaan oli erään todistajan kertomus. Todistaja oli tunnistanut hänelle esitetystä valokuvasta, että nuori mies olisi yksi kolmesta pahoinpitelijästä. Käräjäoikeus piti tunnistusta luotettavana, vaikka todistaja kertoi olleensa viiden oluen pikkupöhnässä.
Kun päästiin hovioikeuteen, sekin vähä näyttö oli haihtunut. Todistaja pahoitteli, että aikaa oli kulunut sen verran, ettei hän enää voinut tunnistaa videoyhteyden päässä ollutta syytettyä kolmanneksi tekijäksi.
Turun hovioikeus piti alkuperäistä tunnistusta kuitenkin luotettavana. Se huomautti, että todistaja pystyi heti pahoinpitelyjen jälkeen vertaamaan kolmatta pahoinpitelijää hänelle esitettyyn valokuvaan. Rikosten aikaan oli valoisaa, ja todistaja seurasi tapahtumia läheltä.
EIT kyselee nyt Suomelta, oliko oikeudenkäynti nuorta miestä vastaan oikeudenmukainen.
Todistajia on helppo johdatella pienilläkin asioilla.
Tämän halusivat todistaa asianajaja Markku Fredman ja edesmennyt asianajaja Heikki Salo legendaarisella oikeussalikällillään.
Kun todistajana ollut tarjoilija oli tulossa saliin tunnistamaan, ketkä olivat vuotta aiemmin käyttäneet ravintolassa varastettua pankkikorttia, puolustusasianajajat siirsivät asiakirjapinonsa syytettyjen eteen.
”Itse istuimme Salon kanssa luihun näköisinä pöydän takana, ja sekä minut että Salo tunnistettiin pankkikortin käyttäjiksi”, Fredman kertoi HS:lle tuolloin, vuonna 1994.
Tarjoilijan tunnistuksesta huolimatta asianajajia ei tuomittu. Syyllisiksi todettiin heidän asiakkaansa.