Rakkaat ystävät! Viimeksi puhuimme dinneri-sanan yleistymisestä. Dinneri sekä tilanteena että sanana onkin herättänyt keskustelua. Harri Nurmen mukaan hänelle opetettiin ravintolakoulussa vuonna 1986, että lounas tarjoillaan kello 11–14, päivällinen eli dinner kello 16–18 ja illallinen eli supper kello 19–22. Näin dinnerin ja illallisen ero olisi ainakin ajallinen.
Nimimerkki Toinen sisko Pohjois-Karjalasta taas kertoo, ettei kuullut Itä-Suomessa koko lapsuutensa tai nuoruutensa aikana kenenkään käyttävän tavallisessa puheessa sanaa ”illallinen”.
”Ei meillä syöty illallista eikä päivällistä, ei sen puoleen kyllä lounastakaan, oli ruoka päivällä ja ruoka illalla”, hän kirjoittaa. Englantia oppi koulussa ja Kanarian-reissuilla, ja siellä dinner-sana alkoi tuntua suuhun sopivalta. Hänestä kyse on sanan pituuden lisäksi äänteistä.
Lainaankin tässä nimimerkin mainioita kuvauksia kummastakin sanasta: ”Dinnerissä on rouskuvaa pureskeltavaa, ja tuossa i:hin päättyvässä muodossa sana saa jämäkän lopetuksen. Nimenomaan i-päätteinen muoto sopii suomalaiseen suuhun.”
Ja: ”Illallinen on ällättelevyydessään suorastaan vieraannuttavan leppoisa, samaan aikaan virallisen oloinen ja hyväntuulinen, loppu on avonaisen adjektiivimainen, illalliNEN. Ei maistu liha ja peruna siinä. Illallisella istutaan selkä suorassa hämärtyvässä korkeakattoisessa etelähelsinkiläisasunnossa, dinnerillä nostetaan kyynärpäät pöydälle ja syyään.”
Olipa eräs lukija myös kuullut dinnerin lisäksi toisen uuden sanan, lunchin.
Hei Sisko, mikä on pienin mahdollinen määrä sosiaalista kanssakäymistä ja äänessä olemista, joka vainajan esikoisen on hautajaisissa hyvän tavan mukaan suoritettava? Epäilen, että minulta odotetaan äitini hautajaisissa enemmän esillä oloa kuin nuoremmilta sisaruksiltani. Minä en selviä mistään puheista tai värssyjen lukemisista itkemättä. Ymmärrän, että joillekin hautajaiset ovat tärkeä tapa saada tapahtuneelle päätepiste. Itse en kaipaa tällaista yhteistä ja kollektiivista tapahtumaa lainkaan. Tunnen itseni itsekkääksi, kun hieman harmittaa, että minut perinteisiin vedoten pakotetaan sellaiseen osallistumaan, vaikka itselleni se ei anna mitään, ja koko tapahtuma on muiden tarpeisiin järjestetty. Onko arkun ympärille pakko mennä viemään kukkalaite? Onko muistovärssyjä pakko yrittää lukea ääneen? Olisiko epäkohteliasta ja epäkunnioittavaa pyytää puolisoani olemaan osallistumatta, jotta voisin olla edes matkat yksin?
– Esikoinen
Otan osaa menetyksesi johdosta. Hautajaistavoissa yritetään yleensä ottaa huomioon kaksi asiaa, vainajan kunnioittaminen ja omaisten suru. Vieraat ovat siis ennemmin paikalla sinun vuoksesi kuin sinä esiintymässä heille.
Muuten vakiintuneita tapoja on aika vähän. Etiketti ei velvoita erityisesti vainajan esikoista mihinkään. Monesti puheenpitäjäksi tai adressien lukijaksi valitaan joku, jolta tehtävä ei vie liikaa voimia.
Kukkien vieminen arkulle on kaunis ele, mutta senkin pystyy tekemään yhdessä muiden läheisten kanssa. Korulauseita ei tarvita, tervehdyksen voi jättää hiljaisuudessa.
Entä puoliso? Toisen puolesta osallistumisesta päättäminen menee väistämättä tunteiden ja ajatusten arvailuksi. Siksi se on helposti epäreilua. Yksinolo on kuitenkin käytännön asia, johon voi toivottavasti vaikuttaa aikatauluilla, majoituksella ja matkustustavalla.
Potilaan Lääkärilehden mukaan suru muistuttaa psykologista kipua. Itseään voi siis miettiä eräänlaisena potilaana, jonka kannattaa pyytää mahdollisimman avoimesti apua, vaikka sitten oman rauhan järjestämiseen.
Olen kiinnittänyt huomiota Ukrainan presidentin kuvissa näkyvään oikean käden keskisormen sormukseen. Onkohan kyseessä vihkisormus? Suomessa kihla- ja vihkisormukset pidetään yleensä vasemman käden nimettömässä. Miten tämä käytäntö on saanut alkunsa ja mitä muita tapoja on käytössä?
– Siskon kaima
Kun Volodymyr Zelenskyin sormus on tullut puheeksi lähipiirissäni, selitystä on heti ryhdytty etsimään sodasta, jopa aseista.
Vaan ei.
Sormus on ollut keskisormessa jo vuosia. Useissa presidenttiä koskevissa jutuissa lainataan samaa, ilmeisesti alun perin ukrainaksi julkaistua haastattelua, jonka mukaan kyseessä olisi vihkisormus. Zelenskyi on avioitunut vuonna 2003 ja haastattelun mukaan pudottanut sittemmin painoaan. Sormuksen koko siis sopii keskisormeen nimetöntä paremmin.
Vihkisormus on näkyvä merkki avioliitosta monissa eri uskonnoissa ja kulttuureissa. Sormuskädessä on yllättävän paljon vaihtelua jopa Pohjoismaiden kesken. Ortodokseilla on tapana Suomessakin käyttää vihkisormusta oikeassa nimettömässään.
Vasemman käden nimettömän suosion taustalla on vanha uskomus siitä, että sormesta kulkisi verisuoni, ”vena amoris” suoraan sydämeen. Näin ei kuitenkaan ole.
Muun muassa Saksassa taas sormusta pidetään kihlauksen aikana vasemmassa nimettömässä ja avioiduttaessa se siirretään oikeaan nimettömään.