Olimme pujahtamassa villakoirani Millin kanssa hiekkatieltä metsään, kun ohitsemme pyyhälsi kolmen juoksijan parvi. Heillä oli numerolaput, joissa luki ”Paloheinä-maraton”.
Oli lauantaiaamu, kello lähestyi kymmentä. Olimme Millin kanssa viikottaisella vaelluksellamme, aivan kuten Paloheinän maratoonarit. He olivat olivat kiertäneet runsaan viiden kilometrin lenkkiään Keskuspuistossa jo parin tunnin ajan.
Katsoin juoksijoita: kypsään keski-ikään asettuneita naisia ja miehiä, joiden liike muistutti ennemmin pitkän peltotyön tehneen suomenhevosen askellusta kuin spandex-konsulttien vetoharjoitusta.
Olin törmännyt omalaatuiseen Paloheinän heimoon vuosien ajan, mutta nyt jokin näyssä säväytti. Mietin juoksijoiden aivoja.
Kivut pahenivat vuosi sitten hiihtolomalla. Poltteesta välittämättä vedin vielä yhden kovan hiihtolenkin. Se katkaisi kaverin selän. Lääkärin diagnoosi: välilevyn pullistuma. Olin istunut selkäni pilalle kotikonttorissa ja viimeistellyt vaivan liian raivokkaalla liikunnalla.
Nyt liike loppui kuin törmäystestissä. Hermokipu säteili jalkaterään, kävelykin oli hankalaa. Mutta kipuakin pahempaa oli mielialan lasku. Olin ärtyisä ja alakuloinen, olo oli samanlainen kuin pitkittyneen flunssan aikana. Silloinkin säännöllinen liikunta oli katkennut.
Hytkytin itseäni kellarin lattialla fysioterapeutin ohjeiden mukaisesti. Muistot vilisivät kuin kaitafilmissä: pallokentät, hiihtolenkit, pyöräretket, pitkät juoksulenkit.
Mietin sitä syvää ja selittämätöntä mielihyvää, jonka olin liikkuessani saanut. Hetkiä, jolloin metsä on täynnä liikettä kuin Veijo Meren novellissa. Kun keho liikuttaa mieltä ja avaa sen portit.
Nousin vaivalloisesti jaloilleni. Päässä välähti katkera ja kliseinen mietelause: jonkin asian arvon ymmärtää vasta sitten, kun sen menettää. Olin menettänyt tärkeimmän mielialalääkkeeni.
Ruotsalainen lääketieteen tohtori Anders Hansen työskentelee psykiatrian ylilääkärinä Sophiahemmetin sairaalassa Tukholmassa. Psykiatri Hansen korostaa liikunnan merkitystä mielen hyvinvoinnille.
Hansen on kirjoittanut aiheesta useita kirjoja, kuten Aivovoimaa ja Aivoblues (Atena). Niissä hän avaa aivotutkimuksen kautta liikunnan vaikutuksia mielenterveydelle. Hansenin mukaan fyysinen aktiivisuus on mahdollisesti tärkeintä, mitä voimme tehdä aivojemme hyödyksi ja omaksi eduksemme.
Tutkimusten mukaan fyysisesti aktiivisten ihmisten aivot työskentelevät tehokkaammin. Jo kävelylenkit kunnostavat aivojen kytkentäkaavioita ja parantavat toiminnanohjausta. Liikunnan avulla jopa ikääntymisen aiheuttamia prosesseja voidaan hidastaa – tai jopa kääntää päinvastaisiksi.
Liikunta vaikuttaa merkittävästi stressin hoitoon ja ennaltaehkäisyyn. Ja vielä tärkeämpää: liikunta lievittää myös masennusta ja ahdistusta. Aktiivinen liikkuminen voi kumota suurentuneen masennusriskin niillä, jotka ovat geneettisesti alttiimpia masennukselle.
Yhtälö kuulostaa yksinkertaiselta: enemmän askeleita, vähemmän alakuloa. Kuten länsimaisen lääketieteen isänä pidetty Hippokrates sanoi: ”Jos olet huonolla tuulella, lähde kävelylle. Jos olo ei siitä parane, lähde uudelle kävelylle.”
Liikkuminen toisi Anders Hansenin mukaan ihmiselle eräänlaisen henkisen rasvakerroksen suojaamaan masennukselta. Valitettavasti suojakerros ohenee koko ajan.
Maailman terveysjärjestön WHO:n arvioiden mukaan 284 miljoonaa ihmistä kärsii ahdistuneisuudesta ja 280 miljoonaa kärsii masennuksesta.
Suomessa lähes puolet työkyvyttömyyseläkkeistä liittyvät mielenterveyden ongelmiin. Myös lasten ja nuorten ahdistus- ja mielialaoireet ovat lisääntyneet.
Samaan aikaan tuoreet tutkimukset kertovat siitä, että liikumme aivan liian vähän. Suomalaisten työikäisten miesten kestävyyskunto on romahtamassa. Ja vain kolmannes lapsista ja nuorista liikkuu tarpeeksi.
Liikunta ei tietenkään ole mikään hokkuspokkustemppu, jolla mielenterveysongelmat kitketään. Eikä Anders Hansenkaan väitä sellaista. Hän määrää potilailleen tarvittaessa lääkitystä ja terapiaa. Mutta liikunta on usein sivuutettu yhtenä tärkeänä hoitomuotona, Hansen sanoo.
Jatkoimme Millin kanssa polkuja pitkin Paloheinään. Rinteen juurella päätin kokeilla, mitä vähitellen toipunut selkäni sanoisi pienestä mäkivedosta.
Kirmasin täyttömäen huipulle. Pieni puuskutus, hikikarpalot, kevätaurinko iholla. Tältäkö se tuntuu? Levitin käteni kuin nunnien pakkovallasta vapautunut Maria Sound of Musicissa. The hills are alive. And so am I.
Muistin kiehtovan tiedon, jonka olin lukenut Hansenin kirjasta. Sen mukaan juoksu vaikuttaa aivojen plastisuuteen eli muovautuvuuteen. Aivot ovat liikunnan aikana kuin pehmeää muovailuvahaa ja muistuttavat enemmän lapsen aivoja.
Kun laskeuduimme lähiövuoreltamme, törmäsimme uudestaan Paloheinän maratoonareihin. He kiersivät loputonta lenkkiään kuin antiikin mytologian kivenpyörittäjä Sisyfos, jonka jumalat olivat tuominneet työntämään raskasta kiveä vuoren harjalle, aina uudestaan ja uudestaan.
Ranskalainen kirjailija Albert Camus julkaisi esseen Sisyfoksen myytistä keskellä toista maailmansotaa vuonna 1942. Camus kuvitteli kivenjärkälettä lähestyvän Sisyfoksen, jonka tuska on alkamassa.
Kun muistamme liian hyvin maailman kuvat, kun onnen kutsu tuntuu liian kiihkeältä, niin suru usein laskeutuu ihmisen sydämeen: se on kivenjärkäleen voitto, se on itse järkäle, Camus kirjoitti.
Etsimme merkitystä maailmassa, jota on mahdotonta ymmärtää. Sokeina, jotka haluavat nähdä. Mutta musertavat totuudet katoavat, kun ne tunnetaan, Camus kirjoitti.
Maailma voi olla absurdi, mutta Sisyfoksen kohtalo on hänen omansa. Hänen kivenjärkäleensä kuuluu hänelle. Kuin juoksijan askel juoksijalle.
