Arkkitehti olisi varmaan tyytyväinen. Niin kauniisti kevätaurinko hehkuu keltaistaan Metsätalon aulassa Kaisaniemessä. Funktionalistis-klassistisessa rakennuksessa toimii yliopiston humanistinen tiedekunta, ja sieltä portaita alas saapuukin tiedekunnan dekaani, tietokirjallisuuden professori Pirjo Hiidenmaa.
Hiidenmaa on diplomaattisella tuulella. Reilu vuosi sitten hän ei ollut. Ukrainan sota oli juuri alkanut, mutta yliopisto oli lopettanut tiedekunnasta Ukrainan opintokokonaisuuden, josta puolet oli kieltä ja toinen puoli kulttuuria ja politiikkaa. Sain tuolloin toimeksiannon soitella ja kysellä, että jaahas, onko järkeä.
Kyse oli parista kommentista, mutta puhelu oli pitkä, ehkä tunnin. Dekaania turhautti toden teolla.
Hiidenmaa oli saanut tarpeekseen siitä, miten humanistisista aloista puhutaan. Lehtiä lukemalla saattoi saada kuvan, että tiedekunnassa kaikki on huonosti ja valojen sammuttamista vailla. Juha Sipilän hallituksen Helsingin yliopistoon tekemät jättileikkaukset painoivat kyllä, mutta professuurien määrä on pysynyt vuosikymmenien ajan ennallaan.
Ukraina-kokonaisuuden kieliopintopuolikas oli lopetettu jo vuonna 2020 vanhan lehtorin eläköidyttyä. Toinen puolisko taas pyöri merkittävissä määrin tuntiopettajien varassa, joista nyt säästettiin.
Harvemmin toimittajia myöskään kiinnosti, mitä tiedekuntaan on avattu. 2010-luvun varrella yliopisto oli saanut Suomen Akatemialta erillisrahoitusta, jolla oli saatu professuureja kieliteknologiaan, digitaalisiin ihmistieteisiin ja kestävyystieteisiin.
Ehkä se ei vain sovi siihen kurjistumisen narratiiviin, jolla humanistisista tieteistä on totuttu kirjoittamaan ja puhumaan. Eikä vain Suomessa, vaan vähän kaikkialla.
Yhdysvaltalainen aikakauslehti The New Yorker julkaisi helmikuussa laajan jutun, jossa se kirjoitti humanististen tieteiden ahdingosta amerikkalaisyliopistoissa.
Hakijamäärät ovat vapaapudotuksessa ja mielenkiinto aloja kohtaan romahtanut, kun nuoret ryntäävät opiskelemaan tarpeellisemmiksi kokemiaan luonnontieteitä ja tietoteknisiä aineita.
Eräs Harvardin yliopiston englannin kielen professori kuvasi alansa olevan kuin Titanic, uppoamaisillaan. Toinen professori oli löytänyt ratkaisuksi vaihtaa paksut kirjallisuuden klassikot pitkiin nyky-tv-sarjoihin. (Angloamerikkalaisissa maissa englannin kieli on laaja yleishumanistinen aine, johon sisältyy historiaa, kirjallisuutta ja filosofiaa.)
Vasemmistoliberaali brittilehti The Guardian julkaisi viime kesänä pääkirjoituksen, jossa se oli huolissaan humanististen aineiden ja taideaineiden tulevaisuudesta ”kaupallistumisen ja hyötyajattelun kuristusotteessa”.
Ruotsissa humanististen aineiden opiskelijamäärät olivat Svenska Dagbladetin mukaan vuonna 2019 alimmillaan 15 vuoteen. Voivottelu on kulttuuridebatin aihe sielläkin.
Kehittyvien maiden järjestön OECD:n mukaan neljässä viidestä sen jäsenmaasta uusien humanistiopiskelijoiden määrä on laskenut 10 vuoden aikana.
Suomessa menee huonosti tai hyvin. Riippuu, mihin kohtaan tilastoa katsoo.
”Moniin aineisiin on paljon enemmän tunkua kuin aiemmin.
Vuoteen 2013 asti humanistiset tieteet olivat opiskelijamäärillä mitaten suosituin yliopistossa opiskeltava ala, nyt enää viidenneksi. Viime vuosina varsinkin tekniikan alat ovat nousseet jyrkästi, sillä niihin on lisätty opiskelupaikkoja. Paikkoja humanistisiin ja taideaineisiin on saman verran kuin 10 vuotta sitten, mutta viidennes vähemmän kuin 15 vuotta sitten.
Lyhyemmältä aikajanalta löytyy rohkaiseva trendi.
Kun yliopistot julkaisivat huhtikuun alussa kevään hakijatilastojaan, kävi ilmi, että moniin aineisiin on paljon enemmän tunkua kuin aiemmin. Esimerkiksi Helsingin yliopiston suurten aineiden historian, filosofian ja englannin ensisijaisten hakijoiden määrä on kasvanut kymmenillä prosenteilla vuodesta 2017. Samanlaisia trendejä löytää muistakin humanistisia aineita opettavista yliopistoista kuten Turusta ja Jyväskylästä.
Vapaapudotusta ei näy, paitsi kielissä. Ranskalaiseen tai italialaiseen filologiaan ei meinaa löytyä riittävästi opiskelijoita varsinkaan Helsingin ulkopuolella, vaikka paikkoja kuinka vähennetään. Se johtuu ennen muuta pitkien kielten opiskelun vähentymisestä alemmilla koulutusasteilla. Seuraus on kääntäjäpula, joka koskee jo jopa ruotsia.
Dekaani Pirjo Hiidenmaa on kyllästynyt siihen, miten humanististen tieteiden asemasta puhutaan.
Koetetaan tällä kertaa olla positiivisia. Edes hetki. Pirjo Hiidenmaa ei ehdi edes ohjata työpöytänsä ääreen, kun hän jo kertoo yhden painavan syyn sille, miksi Suomessa humanistiset tieteet pärjäilevät.
”Kaikilla opettajilla on oltava maisterintutkinto, opettivatpa he ala-astetta, yläastetta, lukiota tai ammattikorkeakoulua. Niihin tarvitaan hirveä määrä kielten opettajia, mutta myös filosofian, uskonnon, yhteiskuntaopin ja historian opettajia. Nämähän koulutetaan enimmäkseen humanistisissa tiedekunnissa”, hän sanoo.
Helsingissä neljännes tiedekunnasta valmistuvista opiskelijoista päätyy töihin opettajaksi, mutta toisin kuin mielikuviin on iskostunut, muutkin humanistit työllistyvät ihan hyvin.
2010-luvun taitteessa näytti synkemmältä. Silloin Matti Vanhasen ensimmäisen hallituksen käynnistämä valtion tuottavuusohjelma oli niistänyt tuhansia henkilötyövuosia pois laitoksista, kirjastoista ja virastoista, joihin humanistit tyypillisesti päätyivät. Suomessa myös hallinnon tehtäviin vaaditaan korkeakoulututkinto, mikä on Hiidenmaan mielestä hyvä asia niin hallinnon kuin yliopistojen kannalta.
Helsingin yliopiston entisille opiskelijoilleen tekemistä urakyselyistä käy ilmi, että vuonna 2016 valmistuneista humanisteista kaksi kolmasosaa oli työllistynyt vuodessa. Viisi vuotta myöhemmin työssä oli 92 prosenttia vastanneista. Molemmat luvut ovat pikkuisen alle yliopiston keskiarvon. Humanistien mediaanipalkka oli noin 3 300 euroa kuussa, saman verran kuin koko väestön mediaani. Erityisen hyvin työllistyivät ne muualta tulleet opiskelijat, jotka olivat päättäneet jäädä Suomeen.
Monimutkaista on vain se, että humanisteja on töissä vähän missä sattuu. Toisin kuin lääkäreiksi tai juristeiksi tahtovat, harvempi tietää opinnot aloittaessaan, mikä pesti putken päässä odottaa. Se ei houkuttele, jos elämälleen kaipaa selkeyttä muutenkin epävarmassa maailmassa.
Hiidenmaan mielestä sen sijaan on ”erittäin puhuttelevaa”, miten monille eri aloille humanistit työllistyvät.
”Mä olen opiskellut kielihistoriaa ja kantasuomen varhaisvaiheita, mutta ei mua tietääkseni ole otettu yhteenkään työpaikkaan sen perusteella, että tiedän, miten vokaalit on pidentyneet suomen kielessä”, hän sanoo.
”Nyt työnkuvani on dokumenttien lukemista, päättelemistä ja suunnittelemista. Siihen kaikkeen oppii sillä, että opetetaan tieteellisten tekstien lukemista, esseiden tekemistä ja ajankäytön suunnittelua ja argumentointia. Ne on niitä taitoja, jotka kannattelevat työelämässä.”
”"Esimerkiksi lääketieteellisessä yhden professuurin osa-aikaistaminen ei tarkoita kokonaisen alan supistamista.”
Tammikuussa Turun yliopisto aloitti muutosneuvottelut. Niissä uhan alla oli niin etnologian professuuri kuin klassillisten kielten ja antiikin tutkimuksen professuuri. Molemmat aineet edustavat perinteisintä mahdollista sivistysajattelua. Molemmissa pääaineopiskelijoita on vain vähän.
Seurasi tyypillinen näytelmä: adresseja, yleisönosastokirjoituksia ja niiden perässä hienoja titteleitä. Niihin median taas on helppo tarttua, mikä lietsoo alasajonarratiivia.
Professuurit ja niiden nimikkeet kuitenkin elävät, kuten ne tekevät muissakin tiedekunnissa, mutta jostakin syystä juuri humanistit ovat alojensa suhteen erityisen muutosvastarintaisia. Professuureja ei korvamerkitä oppiainekohtaisesti, Hiidenmaa sanoo. Dekaanin työ on myös kylmää priorisointia – erinomainen työelämätaito muuten sekin.
Mutta kun yliopistolla ei ole rahaa, se näkyy humanistisissa aineissa eri tavalla kuin muualla, sillä aineita on paljon enemmän kuin muissa tiedekunnissa. Monet niistä ovat pieniä: professuuri tai pari, ja ehkä lehtoraatti päälle.
”Multakin on meidän ihmiset kysyneet, eikö muilla ole mitään talouden tasapainottamista. On merkittäviä säästöjä tosiaan niilläkin, mutta esimerkiksi lääketieteellisessä yhden professuurin osa-aikaistaminen ei tarkoita kokonaisen alan supistamista, vaan sitä, että professori voi toimia osan ajasta esimerkiksi lääkärinä”, sanoo Jaakko Suominen, Turun yliopiston humanistisen tiedekunnan dekaani ja digitaalisen kulttuurin professori.
Hän kertoo, että etnologian professori on vasta jäämässä syksyllä eläkkeelle ja säästösyistä uutta ei voida palkata heti. Klassillisten kielten ja antiikin tutkimuksen professuuri sen sijaan säilyi neuvotteluissa.
Mutta positiivisuuden kauttahan meidän piti.
Suominen nostaa humanististen tieteiden turvaksi suomalaisen yhteiskuntajärjestelmän. Erityisesti sen, että meillä opiskelu on maksutonta.
Jos opinnoistaan joutuu maksamaan kymmenen tuhatta puntaa saati kymmeniä tuhansia dollareita lukuvuodessa, juristinura voi tuntua kirjallisuudentutkijaa turvallisemmalta, vaikka kuinka sydän huutaisi jälkimmäiseen.
”Jos meille tulisi lukukausimaksut, niin haitalliset narratiivit humanistien työllistymisestä voisivat entisestään ruokkia huonoa kehitystä. Meillä on onneksi pohjalla tietynlainen hyvinvointivaltioajattelu, joka toivon mukaan mahdollistaa aidon kiinnostuksen ja sivistysihanteen”, Suominen sanoo.
Hän ei saa ihan haarukoiduksi, mistä hakijamäärien nousu johtuu. Ehkä asiaan on vaikuttanut vuonna 2020 voimaan tullut opiskelijavalintauudistus, jonka tarkoitus oli saada opiskelijat hakemaan suosikkikohteisiinsa taktikoinnin sijaan. Tai sähköisten hakupalveluiden parantuminen. Tai koronapandemiasta innoittuneet uranvaihtajat, Suominen spekuloi.
”Aika harva ulkoinen esimerkki julkisessa diskurssissa puhuisi minkäänlaisen kunnianpalautuksen puolesta.”
Opetusministeriö on linjannut Suomen koulutuspolitiikan tavoitteeksi, että vuonna 2030 jokaisesta ikäluokasta puolet tulisi korkeakouluttaa.
Tähän esimerkiksi Teknologiateollisuus on vastannut, että noin 40 prosenttia uusista opiskelupaikoista tulisi saada tekniikan aloille.
Kun yliopistoihin lisättiin vuodeksi 2022 lähes 1 400 aloituspaikkaa, niistä humanistiset alat saivat vain vajaat viisi prosenttia. Näistäkin merkittävin osa lisättiin logopediaan, sillä Suomessa on huutava pula puheterapeuteista.
Kirjallisuustieteen maistereiden puolesta kukaan ei taida olla puhunut. Opiskelijat sentään yrittävät.
Alue- ja kulttuurintutkimusta opiskeleva Vanessa Quednau (vas.) ja elokuva- ja tv-tutkimusta opiskeleva Taija Säkkinen ajavat humanistien asiaa.
””Ei meidän tarkoitus ole olla elinkeinoelämän vasallina.”
Alue- ja kulttuurintutkimusta opiskeleva Vanessa Quednau ja elokuva- ja tv-tutkimusta opiskeleva Taija Säkkinen ovat mukana Helsingin yliopiston tiedekuntajärjestö Humanisticumin Huomisen humanisti -kampanjassa. Se pyrkii toisaalta olemaan opiskelijoiden edunvalvoja, toisaalta parantamaan humanististen alojen tunnettuutta, arvostusta ja rahoitusta.
Heidän mielestään Suomen tulos- ja hyötykeskeinen korkeakoulupolitiikka soveltuu huonosti humanistisiin tieteisiin. Niiden yhteiskunnallista arvoa ja vaikutusta on hankala mitata veroeuroissa tai luoduissa työpaikoissa.
Mitä enemmän puhutaan ulkoisesta rahoituksesta ja kaupallistamisesta, sitä heikompaan asemaan humanistiset tieteet joutuvat, Quednau sanoo. Opintoputkiajattelu sopii huonosti aloille, joilla erikoistumisen syvyys on vaikeasti rajattavaa. Ajanhenki ei myöskään suosi sellaista monimutkaisten kulttuuristen kysymysten analyysiä, joka usein mutkistaa asioita entisestään sen sijaan, että tarjoaisi kivoja ja selkeitä vastauksia ja numeroita.
”Meistä haluttaisiin enemmän yleisosaajia eikä erityisasiantuntijoita. Se on vähän hälyttävää, eikä kovin hyvä suunta. Ei yliopiston tehtävä ole kouluttaa täysin valmiita työelämään koulittuja ihmisiä. Ei meidän tarkoitus ole olla elinkeinoelämän vasallina tässä”, Säkkinen sanoo.
Samaan aikaan molemmat ovat kuitenkin tyytyväisiä. Quednau kehuu, että ”ihmeen kaupalla” opetus on laadukasta ja hyvää ja henkilökunta suhtautuu aloihinsa intohimoisesti. Samaa ovat sanoneet muutkin opiskelijat.
Ja Suomessa asiat ovat todellakin hyvin.
”Henkilökohtaisesti ajattelen, että hyvin kärjistyneessä poliittisessa ympäristössä monet humanistiset aineet leimataan pseudotieteellisiksi, turhiksi ja ideologisiksi. Suomessa ei ole niin kärjistynyttä keskustelua”, Quednau sanoo.
Yhdysvalloissa kulttuurin ja yhteiskunnan kriittisestä analyysistä on tullut kampuksilla käytävien kulttuurisotien väline, ja sieltä samat väännöt ovat levinneet ympäri maailman. Humanistit ovat olleet häviäjäpuolella.
”Olen vähän yllättynytkin, että me ollaan säästytty polarisaatiolta”, Säkkinen sanoo.
Briteissä taas konservatiivipääministerit, humanistisia aloja opiskelleet Liz Truss ja Boris Johnson leimattiin Financial Timesissä ilmeisen ironiatta haitaksi koko tiedesuunnan maineelle.
Suomessa on toisin. Jussi Halla-ahon raivokkainkin vastustaja arvostanee hänessä vähintään sitä, että hän on väitellyt kielitieteilijä.
Lähivuosien tapahtumat ovat osoittaneet humanististen alojen merkityksen, Pirjo Hiidenmaa sanoo.
Pirjo Hiidenmaa muistaa, miten World Trade Centerin terrori-iskujen jälkeen vuonna 2001 kävi ilmi, että Suomessa oli suunnilleen yksi professori ja yksi lehtori, joka tunsi arabimaailman.
Iskuja seurasivat Yhdysvalloissa lähetellyt pernaruttokirjeet – tauti, jota ei ollut tutkittu vuosikymmeniin.
”Silloinkin tarvittiin ihmisiä, jotka osasivat tulkita vanhoja tutkimuksia.”
Koronapandemiakaan ei ollut vain lääkäreiden kysymys, vaikka siltä saattoi vaikuttaa, vaan yhtä paljon ihmisoikeusjuristien ja yhteiskuntatieteilijöiden. Venäjän hyökkäys Ukrainaan taas toi massiivisen kysynnän molempien maiden tuntemukselle. Ajankuva on tosin sekin, että Venäjä-tulkeiksi on valittu sotatieteilijöitä eikä kulttuurintutkijoita.
Ukrainan kieli alkoi kuitenkin kiinnostaa taas. Loppuneen kokonaisuuden aikaan kieliopinnot oli suorittanut vain viitisen opiskelijaa vuodessa.
Yliopiston piti seurata aikaansa. Yksi täytettävä venäjän kielen ja kulttuurin lehtoraatti päätettiin jakaa venäjän ja ukrainan opetukselle. Lisäksi tiedekuntaan kuuluvassa Aleksanteri-instituutissa alettiin jälleen tarjota Ukrainan historian ja politiikan kokonaisuutta.
Sekin Hiidenmaata innostaa, että yliopisto alkaa viimein opettaa edes vähän romanian kieltä, joka on sentään 25 miljoonan puhujan EU-kieli.
”Tämä on tätä sinnittelyä. Kaikkea tarvitaan ja kaikkea tehdään aika pienessä mittakaavassa. Ei sitä pysty skaalaamaan kuin jotakin tietojenkäsittelytiedettä. Se on silti hienoa ja tarpeellista”, hän sanoo.
”Samalla täytyy sekin voida hyväksyä, että jotkut asiat eivät ole enää niin isoja kuin ennen.”