Olen lukenut Ujuni Ahmedin ja Elina Hirvosen teoksen, vaikka nimen perusteella sitä ei ole tarkoitettu minulle. Se on Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin (WSOY, 2023). Ei siis myöskään miehille. Sehän tuntuisi tirkistelyltä.
Onneksi kirjasta tehdään nyt näytelmä Kansallisteatteriin. Se on niin tärkeä.
Somaliassa syntynyt, mutta Suomessa kasvanut Ujuni Ahmed panee lukijan peilin eteen. On pakko myöntää, että minä olen se ihminen, jolle monet asiat ovat niin arkaluontoisia, että niistä on hienotunteisesti eli pelkurimaisesti vaiettava.
Se on mukavuudenhaluista ja väärin. Silti juuri niin minä olen tehnyt.
Luin kirjan, koska se oli arvioitavana Tietokirjaraadissa Kirjamessuilla. Pyysin siellä julkisesti anteeksi Ujuni Ahmedilta.
Ujuni Ahmed moittii kirjassa feministejä siitä, että emme ole taistelleet musliminaisten rinnalla huivipakkoa vastaan. Hän itse käyttää huivia, jos huvittaa, mutta vastustaa sen pakollisuutta.
Pyysin anteeksi, etten ole tehnyt mitään, vaikka minusta huiviin pakottaminen ei ole oikein.
Samalla tunnustin, etten kyllä vieläkään tiedä, miten voisin vastustaa huivipakkoa ilman, että siitä syntyy hirveä härdelli ja kohkaaminen, enkä tietäisi, kenen joukoissa lopulta seison.
Kun alkaa puhua maahanmuuttajista, haukutaan usein sekä suvakiksi että rasistiksi ja lopulta pisteet satavat aina persujen laariin.
Oman imagon lisäksi vaikenemiseen liittyy pari isompaakin ongelmaa.
Kun asiat puoluepolitisoituvat, niitä on vaikea enää yhdessä hoitaa.
Esimerkiksi luonnonsuojelu ja ilmastonmuutoksen hillintä olivat pitkään vihreiden reviiriä, sen esiin nostamaa agendaa. Vaikka maanviljelijät taatusti näkivät muutoksia luonnossa, Maatalouden keskusliitto (MTK) ja keskusta eivät nostaneet havaintoja esille, koska kaikki aiheesta puhuminen satoi vihreiden laariin.
Meni aivan liian pitkään ennen kuin vihreästä kehityksestä tuli valtavirtaa.
Samalla tavalla maahanmuuttajia koskevat keskustelut tuntuvat aina tuovan huomiota perussuomalaisille, ne ovat sen agendalla. Maahanmuutosta, oli se sitten työperäistä tai humanitaarista, ja maahanmuuttajataustaisten jengiväkivallasta on vaikea puhua avoimesti. Siis vilpittömästi huolehtien, rakentavasti ja kaikkia osapuolia kuullen – niin kuin pitäisi.
Vaikenemisella on myös kulttuuris-uskonnollinen juuri. Kantasuomalaisena olen yhtenäiskulttuurin hedelmä. En kasvanut kulttuurien vilinässä ja häpeilen sitä sivistyksen puutetta.
Pyrkimys oman elämän rikastuttamiseen ohjaa huomion hyvään ja kauniiseen. Siihen liittyy hyväntahtoinen, kohtelias kiinnostus ja hienotunteinen hyssyttely. Suvaitsevaistoa syytetään sinisilmäisyydestä.
Jos jokin tulokkaissa arveluttaa, epäilen, että en vain ymmärrä erilaisuutta. Olen opinnoista, lomamatkoista ja tv-sarjoista huolimatta vähän juntti.
Mutta kuinka pitkälle pitää ymmärtää ja mitä se käytännössä merkitsee?
Erityisen vaikea on suhde uskontoon. Saahan ihminen uskoa mihin haluaa. Mutta entä, jos usko johtaa haitallisiin tekoihin, ei ehkä minulle, mutta yhteisön sisällä oleville?
Tätä on podettu suhteessa kantavähemmistöihin, kuten lestadiolaisiin. Meni pitkään, ennen kuin alettiin selvittää edes lasten seksuaalisesta hyväksikäyttöä liikkeen piirissä.
Millaista muslimilapsilla on? En ole tiennyt siitäkään mitään.
Ujuni Ahmedin muistoissa opettaja lyö lapsia käsille koraanikoulussa. Siis Suomessa. Myös kotona lapsia lyödään. Nuoria rangaistaan lähettämällä Somaliaan, eikä suomalainen opettaja kysele poissaolevan perään. Sellaisia muistoja Ujuni Ahmedilla on täältä.
Ongelmista vaikeneminen ei ole kenenkään etu.
Kantasuomalaisena on vaikea muistaa, että lapsiin kohdistuva kuritusväkivalta on sallittua valtaosassa maailman maita. Sitä pidetään hyvänä tapana kasvattaa lasta. Läpsimistä, piiskaamista, tukistamista.
Missä todellisuudessa muualta tulleiden lapset kotonaan elävät? Vaikuttaako kuritus nuorten väkivaltaisuuteen?
Eniten olen ajatellut Ujuni Ahmedin muistoja luettuani asiaa, josta on ihan älyttömän vaikea puhua. Kerron sen kuiskaten: se on maahanmuuttajaäitien rooli.
Monet ovat kotiäitejä: Lapsia on paljon. Valtava homma. Ja silti he tekevät ihania ruokia. Sankariäidit.
Ei se ole aina heidän oma valintansa.
Ujuni Ahmed kuvailee sitä, miten kotimaassaan nuorena bikineissä aurinkoa ottanut äiti on Suomessa konservatiivinen, pitää perinteitä yllä.
Minä mietin, että kotiäidit kotoutuvat kaikkein huonoimmin. Eivät opi kieltä. Eivät saa suomalaisia ystäviä. Eivät löydä paikkaansa uudessa maassa.
Se vaikuttaa lapsiin. Siihen, miten lapset oppivat suomen kielen. Siihen, miten jyrkkä on kahden kulttuurin kuilu, jossa lapset kasvavat. Kun nuoret opiskelevat tai pitävät hauskaa, kotona odottaa äiti, joka yhä vain itkee vanhan kotimaan perään.
Kirjassa Ujuni Ahmed kertoo tuntevansa, että Somalia on hänen kotimaansa enemmän kuin Suomi.
Se tuntuu vähän pahalta – ajattelen heti, miksi Suomi ei kelpaa.
Keksin syyn. Tulokkaat eivät löydä Suomen parhaita puolia. Metsät ja järvet, eletty luontosuhde, nehän meidät tekevät onnellisiksi.
Miten luontosuhdetta voisi luontevasti synnyttää ja solmia?
Sitä kysyisin. Mutta sekin on riskaabeli puheenaihe.