En fanita poliitikkoja. En Niinistöä, en Marinia, enkä kyllä ketään muutakaan. Kantani on periaatteellinen. En kaipaa Kekkosta enkä kaipaa Koivistoa. Halosta kaikkein vähiten.
Tehtäväni ei ole puleerata poliitikkojen – elävien tai kuolleitten – julkikuvaa. Eikä sen pitäisi olla journalismin, historiankirjoituksen eikä kirjallisuudenkaan tehtävä.
Poliitikon fanittaminen aiheuttaa pahimmillaan kaiken tolkun menettämisen. Sosiaalisessa mediassa fanit vaikuttivat vaalien jälkeen sijoittavan pääministeri Sanna Marinin eettisenä jättiläisenä Jeesuksen ja Äiti Teresan suunnalle, mutta korkeammalle.
Fanit pitivät Marinia pätevänä mihin tahansa kansainväliseen huippuvirkaan. Virat vain olivat Marinille liian pieniä.
Haluan erikseen sanoa Marinin ultrafaneille, että juuri lukemassanne kohdassa ei arvosteltu toimitusministeristön pääministeriä Sanna Marinia, vaan teitä.
Kannattaminen on eri asia kuin fanittaminen.
Pääministeriyden ja puheenjohtajuuden jättävää Marinia on mediassa kiitelty johtajuudesta Suomen Nato-prosessissa. Minä en kiitä.
Pääministeri Marin muisti yhtäkkiä toukokuussa 2022 – juuri ennen Suomen Nato-hakemusta – kannattaneensa Suomen Nato-jäsenyyttä jo vuosia. Asia palasi Marinin mieleen silloin, kun jo 76 prosenttia kyselyyn vastanneista kannatti jäsenyyttä Taloustutkimuksen mittauksessa.
Julkisesti Marin ei ollut tullut aiemmin maininneeksi siirtyneensä Naton kannattajaksi, mikä olisikin merkinnyt poikkeamista hänen puolueensa Sdp:n monikymmenvuotiselta linjalta. Jos pääministeri Marin olisi esimerkiksi 2020 kertonut suosittavansa maallemme Nato-jäsenyyttä, se olisi ollut poliittista johtajuutta. Meillä on tosin pääministerin Naton varhaisesta kannattamisesta vain hänen sanansa.
Poliittinen johtajuus on sitä, että näytetään kansalle tietä sinne, minne se ei ole itse rohjennut. Kansan mielipiteitten haistelu ei ole sitä.
Yhdentoista kuukauden kuluttua tasavallan presidenttinä toimii joku muu kuin Sauli Niinistö. Tuskinpa kukaan yllättyy, kun Niinistön kahden presidenttikauden suurena saavutuksena esitellään ympäri mediaa Suomen johdattaminen Natoon.
Niinistön Nato-kannan voi tiivistää lyhyesti. Hän vastusti Suomen Nato-jäsenyyttä maaliskuusta 1987 helmikuuhun 2022, jolloin Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Yhteensä siis kolmekymmentäviisi vuotta.
Paalutin kielteisen Nato-kannan alun siihen, kun Niinistö valittiin ensimmäisen kerran kansanedustajaksi. Otaksuttavasti Niinistö vastusti jäsenyyttä jo ennen sitä. Tätä kirjoitettaessa hän on kannattanut Suomen Nato-jäsenyyttä – laskutavasta riippuen – vajaat neljätoista kuukautta tai yksitoista kuukautta.
Yleisradio julkaisi Taloustutkimuksen mittauksen suomalaisten Nato-kannoista viikon sisällä Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan. Kyselyyn vastanneista 53 prosenttia kannatti Suomen liittymistä Natoon. Se oli mannerlaattojen ryskettä. Suomalaiset murskasivat maamme siihenastisen ulko- ja turvallisuuspoliittisen linjan. Pitkin kevättä Naton kannatus vain yltyi.
Mielipidemittauksen julkistamisen iltana presidentti Niinistö korosti Nato-jäsenyyden haittapuolia A-studiossa. Olin kuvitellut presidentin iloitsevan siitä, että hänellä on kansan vankka tuki alkaessaan edistää isänmaamme Nato-jäsenyyttä. Olin väärässä. Oli selvää, että Niinistöltä kestäisi jonkin aikaa luopua vanhasta kannastaan.
Kun poliitikot saivat toivuttua järkytyksestä, he alkoivat seurata kansan ampumaa nuolta. Tässä tehtävässä presidentti Sauli Niinistö, ulkoministeri Pekka Haavisto, pääministeri Sanna Marin ja puolustusministeri Antti Kaikkonen toimivat hyvin.
Suomen kansa otti kohtalonsa omiin käsiinsä, kun Venäjä aloitti suursodan Ukrainassa. Kansa kaappasi ratkaisevaksi hetkeksi sille kuuluvan vallan poliitikoilta. Niinistö ja Marin eivät johdattaneet kansaa Natoon. He seurasivat kansaa sinne.