MIKÄ KIRJA Bremenin lahja Viipurille ja Suomen talouselämälle - Talous | HS.fi

MIKÄ KIRJA Bremenin lahja Viipurille ja Suomen talouselämälle

Tilaajille
23.12.1991 2:00

Sten Enbom - C. F. Sandelin: Viipurilainen kauppahuone. Hackman & Co. 1880-1925. Oy Hackman Ab 1991. 486 s.

Olli Heikinheimo: Tämä on vain liike-elämää. 75-vuotiskatsaus. Jyväskylä 1991. 431 s. Kapitalistin ei tarvitse välttämättä olla taantumuksellinen. Vain rehellisyyteen perustuva toiminta, joka ei tavoittele tilapäisiä voittoja muiden kustannuksella, on tulevaisuuden varmimpia takeita. Tämä professori Yrjö Blomstedtin luonnehdinta kauppaneuvos Wilhelm Hackmanista, "puolueettomasta liberaalista", muodostaa yhden keskeisimmistä juonteista ekonomi Sten Enbomin ja kirjailija Carl Fredrik Sandelinin laatimassa Hackman-historiassa. Viipurilaista kauppahuonetta ja teollista monialayritystä 1880-luvulta 1920-luvun puoliväliin johtanut Wilhelm Hackman korosti toistuvasti, kuinka teollisuusmiehen rooli ei ollut ensisijaisesti omistajan vaan koko yhteiskunnalle vastuussa olevan asianhoitajan, ja kuinka yhteiskunnan pahimpia vihollisia eivät suinkaan olleet epäkypsät kumoukselliset vaan sellaiset teollisuusjohtajat, joilta puuttui yhteiskunnallinen vastuuntunto. Sovittelevana realistina ja sosiaaliliberaalina Hackman, joka toimi muun ohella myös ainaisessa rahapulassa olleen Jean Sibeliuksen, kuvanveistäjä Johannes Takasen ja taidemaalari Juho Rissasen mesenaattina, suhtautui myötämielellä työväenliikkeeseen ja varsinkin sen wrightiläiseen alkuvaiheeseen: marxilaista julistusta hän sen sijaan piti lyhytnäköisenä ja tuhoon johtavan fanaattisuuden ilmauksena. Mutta Stuttgartissa kemisti-insinöörin koulutuksen saanut ja samalla historiaan, keskieurooppalaiseen sivistysperintöön ja kieliin perehtynyt Hackman oli tietenkin ennen muuta liikemies, joka jatkoi menestyksellä Viipuriin 1700-luvun loppupuolella etabloituneen bremeniläisen porvarisperheen traditioita. Kantohinta tiukasti kurissa Ja Hackmanin rooli olikin hyvin näkyvä Suomen päävientiteollisuudeksi kehittyneessä sahaliikkeessä: jo 1700-luvun viimeisinä vuosina Hackman oli etummaisena valtaamassa ruotsalaisen Savon tukkimetsiä puutavaraviennille, ja kun Kotkasaari Kymijoen suussa murtautui 1870-luvulla modernin höyrysahateollisuuden suurkeskukseksi, Hackman oli paikalla ensimmäisenä. Sahateollisuus pysyi koko 1800-luvun ja myös 1900-luvun alun kulmakivenä viipurilaisen kauppahuoneen liiketoiminnassa. Ja tälläkin alalla Wilhelm Hackman osoitti kykynsä realistiseen tilannearviointiin. "Se joka ei saa halpoja tukkeja eikä niin muodoin pysty kilpailemaan ulkomaisten halpojen tuotteiden kanssa, joutuu kai lopettamaan liiketoimintansa. Täten tuotantoa rajoitetaan varmemmalla tavalla kuin jollakin päätöksellä, jonka noudattamisesta ei ole mitään takeita", oli Hackmanin vastaus niille suomalaisille sahapatruunoille, jotka suunnittelivat 1880-luvulla kartellia ruotsalaisen sahateollisuuden kanssa. Eikä suomalaisilla Hackmanin käsityksen mukaan ollutkaan muita kilpailuvaltteja ruotsalaisia, norjalaisia ja amerikkalaisia vastaan kuin halpatuotanto ja tiukka kustannusten - etenkin kantohintojen - kurissapitäminen. "Sen joka joutuu kovaan kilpailuun täytyy pyrkiä saamaan tuotteensa halvemmaksi ja paremmaksi ja etsiä alati uusia markkinoita, muuta keinoa emme näe." Hackmanin toimintaa leimasi kautta linjan tietty varovaisuus. Mutta varovaisuus yhdistyi herkkään uusien mahdollisuuksien tajuamiseen, sillä Hackman ehti olla monessa mukana: jo ennen Wilhelm Hackmania yritys ulotti lonkeroitaan sokeri- ja konepajateollisuuteen, kaasulaitoksiin ja liikepankkeihin. Ja Wilhelm Hackmanin johdolla laajennettiin Sorsakosken hienotakomoa, oltiin perustamassa Suomen Höyrylaiva Osakeyhtiötä, Suomalaista Elektrokemiallista Osakeyhtiötä ja käynnistettiin Outokummun kuparikaivosta yhdessä hankalan partnerin, valtion, kanssa. Ainakin yhdessä suhteessa Hackman koki ilmeisen traumaattisen pettymyksen. Kauppahuone rahoitti 1870-luvulla ensimmäistä suomalaista sellutehdashanketta, Nurmen tehdasta lähellä Viipuria, mutta hanke epäonnistui pahoin. Ehkä yksi seuraus tästä oli, että yritys lähti seuraavan kerran mukaan kemialliseen metsäteollisuuteen vasta puoli vuosisataa myöhemmin ja jäi siksi syrjään kiihtyvälle kasvu-uralle päässeestä teollisuudenhaarasta. Hackman-historia on mielenkiintoista luettavaa jo pelkästään kohteensa ansiosta. Saksalaisen - ja saksalaisuutensa Viipurin kosmopoliittisissa oloissa pitkään säilyttäneen - porvarisdynastian kytkeytyminen suomalaiseen yhteiskuntaan ja sen liike-eliittiin on tärkeä osa Suomen talous- ja kulttuurihistoriaa, ja itse asiassa myös poliittista historiaa. Enbomin ja Sandelinin vähintäänkin epäkiitollisena tehtävänä on ollut jatkaa pari ensimmäistä osaa Hackmanin historiaa kirjoittaneen Örnulf Tigerstedtin jäljillä. Vertailu Tigerstedtin fantastisen värikkääseen ja elämää pursuavaan kuvaukseen muodostuu helposti kenelle tahansa epäoikeudenmukaiseksi. Tässä tapauksessa lisärasitteita aiheuttaa hieman kahden kirjoittajan tekstien yhteensovittaminen, joka on johtanut sinänsä ansiokkaasti etenevässä esityksessä lievään rikkonaisuuteen. Jääräpäinen Heikinheimo Tämä toteamus, joka ei tietenkään mitätöi Wilhelm Hackmanin saavutuksia, muodostaa kiinnostavan kontrastin metsänhoitajan pojasta teollisuusyrittäjän uralle toisen maailmansodan jälkeisessä Suomessa ponnahtaneen Olli Heikinheimon muistelmien tarkastelulle. Heikinheimot eivät olleet rikkaita, "mutta kylläkin sellaisia pikkuvarakkaita". Valmista teollisuusimperiumia luomistyön välikappaleeksi perhe ei jälkeläiselleen voinut tarjota. Diplomi-insinöörin koulutuksen ja ilmeisen sinnikkään yrittämisenhalun - ja kaiketi myös ristiriitaisia tuntoja herättäneen jääräpäisen luonteen - muistelija kuitenkin sai uransa rakennuspuiksi. Tekemisen ja luomisen pakko, ja joidenkin mielestä myös välirikko työnantajaan, ajoi Olli Heikinheimon 1960-luvun puolivälissä itsenäiseksi yrittäjäksi Schaumanin, Repolan ja Kaukas-yhtiön oppivuosien jälkeen. Suunnittelutoimistosta, sahakoneistoja valmistavasta Heinolan konepajasta ja 1970-luvun loppupuolella käynnistyneestä Kiteen suursahasta muodostuikin - osin idänkaupan imussa - parhaimmillaan yli 3000 työntekijän yrityskokonaisuus. Yleisesti ottaen mielenkiintoisinta Heikinheimon teekkarihuumorilla höystetyissä muistelmissa onkin kuvaus Plan-Sell Oy:n epätoivoisesta yrityksestä tunkeutua suurteollisuuden reviireille. Ja tässä kohdin on muistettava aikakauden muutos 1800-luvun loppuun verrattuna. Wilhelm Hackmanin aikaan, jolloin lievä verotus sitä paitsi salli yksityispääomien kokoamisen, Suomessa oli vielä tilaa uusille syyryrityksille - itse asiassa miltei koko nykyinen suurteollisuus luotiin silloin. Heikinheimon aikaan suurteollisuuden synnyttäminen ei enää onnistunut kuin korkeintaan valtiokapitalistilta: kynnykset olivat korkeita, metsät varattu jo etabloituneille suuryhtiöille, jotka omaa elinkykyään puolustaessaan häätivät kykyjensä mukaan häiriköt, uudet tulokkaat, reviireiltään, ja koko valtarakenne rahoittajineen, etujärjestöineen ja kartelleineen hylki kuin luonnonvoimaisesti saavutetun tasapainotilan horjuttajia. Tästä näkökulmasta "metsäteollisuuden viimeisen jäärän", "kurittoman" ja "itsepäisen" Heikinheimon kirja on lievässä sekavuudessaankin lukemisen arvoinen, ainakin jos ei anna sen vapautuneen subjektiivisuuden ja peräänantamattoman oikeassa olemisen halun liiaksi häiritä. MARKKU KUISMA

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Talous