Metsien hyödyntämisen hikistä historiaa Jaakko Kahiluoto: Rauma-Repolan metsätaival 1870-1990 (Rauma 1990). Siv. 438. Matti Peltonen: Uiton historia. Tukinuitosta Suomessa 1800-luvun puolivälistä 1980-luvulle (Tekniikan Museon julkaisuja VI, 1991). Siv. 112. Virpi Talja: Alexander Gullichsen Gutzeit-yhtiössä vuosina 1884-1917 (Enso-Gutzeit Oy. Historia- ja perinnejulkaisuja 6, 1991). Siv. 120. - Talous | HS.fi

Metsien hyödyntämisen hikistä historiaa Jaakko Kahiluoto: Rauma-Repolan metsätaival 1870-1990 (Rauma 1990). Siv. 438. Matti Peltonen: Uiton historia. Tukinuitosta Suomessa 1800-luvun puolivälistä 1980-luvulle (Tekniikan Museon julkaisuja VI, 1991). Siv. 112. Virpi Talja: Alexander Gullichsen Gutzeit-yhtiössä vuosina 1884-1917 (Enso-Gutzeit Oy. Historia- ja perinnejulkaisuja 6, 1991). Siv. 120.

7.1.1992 2:00

(Logo: MIKÄ KIRJA?) Metsien hyödyntämisen hikistä historiaa Jaakko Kahiluoto: Rauma-Repolan metsätaival 1870-1990 (Rauma 1990). Siv. 438.

Matti Peltonen: Uiton historia. Tukinuitosta Suomessa 1800-luvun puolivälistä 1980-luvulle (Tekniikan Museon julkaisuja VI, 1991). Siv. 112. Virpi Talja: Alexander Gullichsen Gutzeit-yhtiössä vuosina 1884-1917 (Enso-Gutzeit Oy. Historia- ja perinnejulkaisuja 6, 1991). Siv. 120. Suomalaiset liikkeenjohtajat tietävät tänään omasta kokemuksestaan, ettei yrityksen etabloituminen vieraaseen maahan ole vaivaton prosessi. Sitä se ei ollut myöskään niille ulkomaisille yrityksille, jotka viime vuosisadalla innostuivat Suomen suurista metsistä: 1870-luvun alun kansainvälisten huippusuhdanteitten romahdettua suuri osa yrittäjistä sai huomata pikavoittojen vaihtuneen suurtappioiksi. Suuren höyrysahan Kotkaan 1872 perustanut norjalainen Hans Gutzeit oli yksi kansainvälistymisen oppirahoja maksaneista. Komeasti aloittaneen Gutzeitin oli muutamassa vuodessa luovuttava yrityksestään omaisuutensa menettäneenä ja siirryttävä Pariisiin puutavara-agentiksi. Gutzeitin perustama sahayritys sai uudet, mutta edelleenkin norjalaiset omistajat, jotka Kristianista (nyk. Oslo) käsin johtivat kasvavaa teollista imperiumiaan Suomessa. Mutta Kristianissa istuva ja korkeintaan muutaman kerran vuodessa Suomeen matkannut ylin johto tarvitsi avukseen paikan päällä toimivaa operatiivista johtoporrasta. Tähän kuului mm. Drammenissa, suuressa norjalaisen metsäteollisuuden keskuksessa syntynyt Alexander Gullichsen (1865-1917), joka 1884 lähetettiin Kotkaan hoitamaan Gutzeit-yhtiön kirjanpitoa ja kirjeenvaihtoa. Vaikka Gullichsen sopeutui nopeasti Kotkan norjalaiseen liikemiesseurapiiiin, joka säilytti tietyn välimatkan suomalaiseen alkuasukasväestöön, hän poikkesi silti useimmista muista norjalaisista. Gullichsen ryhtyi nimittäin heti opettelemaan innokkaasti vaikeaa suomea, otti sittemmin rouvan haminalaisesta konsuliperheestä, ja jo vuonna 1890 hän haki ja sai myös Suomen kansalaisuuden. Kun suomalaisen yleisilmeen saaminen näytti muodostuvan Gutzeit-yhtiölle 1890-luvulla yhä tärkeämmäksi, auttoivat ehkä juuri nämä ominaisuudet ahkeraa ja idearikasta Gullichsenia kohoamaan aluksi paikalliseksi kakkosmieheksi ja vuonna 1906 koko yhtiön johtokunnan puheenjohtajaksi. 1917 Gullichsen kuoli ja seuraavana vuonna Suomen valtio osti melkein 500000 hehtaaria metsää omistaneen Gutzeitin osake-enemmistön norjalaisilta osakkailta. Edesmenneen ammattijohtajan perhe jäi - tässäkin valtavirrasta poiketen - kuitenkin levottoman uhkaavalta näyttävään Suomeen, josta ulkomainen pääoma pakeni miltei paniikissa. Ja poika Harrysta tuli myöhemmin isänsä yhtiön kovan kilpailijan, Ahlströmin, pääjohtaja. Virpi Taljan kirjoittama yritysjohtajaelämäkerta Alex. Gullichsenista avaa mielenkiintoisen näkökulman vieraaseen ympäristöön etabloituvan, kasvavan yrityksen toimintadynamiikkaan. Taljan kirja perustuu professori Jorma Ahvenaisen johdolla Jyväskylän yliopistossa laadittuun opinnäytteeseen, jonka Enso-Gutzeit Oy on ottanut julkaistakseen erityisessä historia- ja perinnejulkaisusarjassaan. Yhtiötä on onniteltava mainiosta oivalluksesta: opinnäytteistä opiskelijoille myönnetyt stipendit ja nyt jo kuudenteen julkaisuun edennyt sarja ovat hieno ja kohtuuhintainen tapa edistää teollisuuden ja yliopiston molempia osapuolia hyödyttävää yhteistoimintaa. Myös toinen suuri metsäyhtiö on kuin kaikessa hiljaisuudessa kirjoituttanut muistiin vaiheitaan. Muotoaan ja nimeään muuttaneen Rauma-Repolan monet sahat saivat jo vuosia ja vuosikymmeniä sitten tarinankertojansa Terho A. Könösestä , ja nyt saman yhtymän palveluksessa elämäntyönsä tehnyt metsänhoitaja Jaakko Kahiluoto on kirjoittanut kirjan Repolan ja sen edeltäjäyhtiöitten metsäorganisaation ja puunhankinnan kehityksestä. Kahiluoto on halunnut historiallaan "saada esille sen, mikä on ollut näkyvän takana: metsämiespolvien yhteisen tunnusmerkin, joka on ollut arkisen uurastuksen ja ponnistelujen voimalähteenä". Jo aikaisemmin teollisuuden metsänhoitajien historiikin (1987) ja kartellisoituneen puukaupan kehityksestä (Teollisuuden Puuyhdistys 1972-1988) osuvasti kirjoittanut Kahiluoto on onnistunutkin tavoitteessaan: metsäpäälliköiden, työnjohtajien ja metsätyöläisten maailma avautuu melkein hienhajuisena lukijalle, jolle selviää myös, kuinka pitkän ja vaikeasti organisoitavan taipaleen puun on kuljettava metsistä tehtaan portille. Tästä taipaleesta suuri osuus taittui ennen uittamalla. Tukinuitto olikin vuosisadan alussa ylivoimaisesti suurin tavaraliikenteen ala, joka jätti kauas jälkeensä junat, laivat ja autot. Vuonna 1900 lähes 70 prosenttia ja vielä 1950 lähes 30 prosenttia Suomen koko kuljetussuoritteesta tuli uiton osalle, kuten Matti Peltosen tutkimuksesta ilmenee. Helsingin yliopiston talous- ja sosiaalihistorian laitoksella työskentelevän Peltosen kokonaisesitys uiton historiasta ilmestyi sattumalta juuri, kun päätös viimeisten suurten uittojen lopettamisesta Pohjois-Suomessa tuli julki. Mutta jo pitkään tuntuma uittoon ja metsätöihin on välittynyt suurimmalle osalle suomalaisista korkeintaan vanhojen kotimaisten elokuvien tai kaunokirjallisuuden välityksellä. Massiivisen kauko- ja suuruiton - niin kuin myös metsämiesten ja tukkijätkien - rooli Suomen kehitykselle on ollut silti uskomattoman keskeinen. Itse asiassa Suomen teollinen läpimurto ja kasvu yhdistyy kiinteästi uiton kehitykseen. Ilman pitkälle sisämaan metsiin tunkevaa halpaa vesikuljetusverkostoa Suomen metsät olisivat joka tapauksessa 1800-luvun lopulla ja vielä pitkään tälle vuosisadalle rämettyneet luonnonsuojelijoiden iloksi, ellei sitten nälkäinen väestö olisi tappanut hongikkoja pettua raapiessaan. Siksi uiton historia on kokonaisesityksensä ansainnut. MARKKU KUISMA

Luitko jo nämä?