Tullivartija vai monopolien pääesikunta - Talous | HS.fi

Tullivartija vai monopolien pääesikunta

Tilaajille
23.11.1992 2:00

(Logo: MIKÄ KIRJA) Tullivartija vai monopolien pääesikunta Markku Pesonen: Teollisuuden Keskusliitto ja sen edeltäjät 1921-1991. Teollisuuden Keskusliitto 1992. Siv. 146.

Teollisuuden Keskusvaliokunta on monopolien poliittisen herruuden elin ja finanssipääoman strategian ja taktiikan muovaaja. Tätä elintä, jonka jäseninä on kulloinkin edustava valikoima suurpääoman todellisten huippukerrosten ja suurimpien monopoliyritysten edustajia, voi täydellä syyllä pitää varsinaisena monopolien pääesikuntana. Tällaista luonnehdintaa ei löydä Markku Pesosen kirjoittamasta Teollisuuden Keskusliiton vaiheita kirjaavasta kronikasta. Se on peräisin 1970-luvun yhteiskuntatieteellisestä valtatutkimuksesta, joka pureutui suomalaisen yhteiskunnan toimintadynamiikan kannalta keskeisiin kysymyksiin. Seuratessaan uskollisesti V. I. Leninin ja O. W. Kuusisen viitoittamaa tietä valtatutkimus päätyi kuitenkin tulkintoihin, jotka eivät lievästi ilmaistenkaan olleet aina kestävällä pohjalla. Totta silti on, että vientiteollisuutta koonneen Puunjalostusteollisuuden Keskusliiton ja kotimarkkinateollisuutta edustaneen Teollisuusliiton 1935 yhdessä perustama Teollisuuden Keskusvaliokunta on muodostanut tärkeän kokoavan linkin suurteollisuuden kollektiivisessa edunvalvonnassa. Mutta yhtä totta on, että salaperäisyyden verhoamasta Keskusvaliokunnasta ja sen todellisesta merkityksestä ei tiedetä yleisesti juuri mitään. Ja tiedon puute jättää tietenkin tilaa mitä erilaisimmille spekulaatioille. Pesosen kirjasta tosin ilmenee, että Keskusvaliokunta oli elin, joka johti teollisuuden järjestökentän uudistamista. Sen yksi tulos oli metsäteollisuuden ja muun teollisuuden voimat yhdistävän Teollisuuden Keskusliiton perustaminen 1975. Puoluerahoitusta jo 20-luvulta Kohua herättänyt kannanotto vuoden 1981 presidenttipelissä Ahti Karjalaisen puolesta ei ole ollut tässä mielessä poikkeus, vaikka suurteollisuuden poliittisesta aktiivisuudesta tietämätön tai sen tietoisesti unohtava Pesonen niin antaakin ymmärtää. Poliittisesta aktiivisuudesta ja toiveista on kuitenkin vielä huikean pitkä matka "monopolien" ja suurteollisuuden "poliittiseen herruuteen". Eihän Karjalaista valittu presidentiksi, vaikka "monopolien esikunta" häntä kannattikin. Eikä toisaalta Urho Kekkosta jätetty 1950-luvulla valitsematta, vaikka silloin suurteollisuuden voimahahmo, Wärtsilän "Vikkelä-Ville" Wahlforss niin tahtoi. Ja teollisuuden ilmeisen heikko menestys eduskuntavaaleissa on 1920-luvulta lähtien osoittanut, ettei raha muutu automaattisesti poliittiseksi vallaksi järjestelmässä, joka perustuu äänestäjien suosiosta kilpailevien suurten demokraattisten joukkopuolueiden keskeiseen asemaan. Teollisuuden asemaa suomalaisissa valtakuvioissa olisikin hyödyllistä vaihteen vuoksi tutkia kääntämällä myytti suuryhtiöiden mahdista päälaelleen. Entä jos onkin niin kuin Puunjalostusteollisuuden Keskusliiton johtaja Axel Solitander totesi 1930-luvulla, siis aikana, jolloin vientiä 90-prosenttisesti hallinneen metsäteollisuuden on otaksuttu olleen valtansa kukkuloilla: "Meillä Suomessa varsinainen kapitalistiluokka . . . yhteiskunnan kannalta katsoen on niin vähälukuinen ja vähävoimainen, ettei sillä tosiasiallisesti ole muuta merkitystä kuin että se on saanut tehtäväkseen elämänsä aikana yrittää ylläpitää Suomen puunjalostusteollisuutta niin korkeassa tasossa ja niin korkeassa tehossa, että tämä teollisuus kykenee toimensa täyttämään sekä nyt että vastedes." Kapitalistien vähävoimaisuus itse asiassa selittää paljolti myös Pesosen kuvaaman Teollisuuden Keskusliiton edeltäjien syntyä. Suojaksi länsimarkkinoille Suuret lähimarkkinat idässä olivat hävinneet venäläiseen kaaokseen, eikä Suomen pienille metalli- ja tekstiiliyrityksille näyttänyt avautuvan minkäänlaisia mahdollisuuksia tunkeutua monikansallisten jättiläisyritysten, kansainvälisten kartellien ja maailmansodan voimistaman protektionismin hallitsemille länsimarkkinoille. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi pureutuminen ahtaisiin kotimarkkinoihin, joita oli pyrittävä suojelemaan tullipolitiikalla muutoin ylivoimaisia ulkomaisia kilpailijoita vastaan. Tässä asetelmassa Teollisuusliitto nousi "tullinvartijaksi", joka ulkoista kilpailua torjuessaan joutui useammin kuin kerran ristiriitoihin vientiä edustaneen puunjalostusteollisuuden kanssa. Ja tämä perusristiriita on puolestaan jakanut suomalaista suurteollisuutta kahteen pääleiriin vähintäänkin 1970-luvulle asti: länsimarkkinoiden ja viennin varassa eläneelle metsäteollisuudelle vapaakauppa on ollut yhtä tärkeä elinkysymys kuin protektionismi ja tuontikilpailun rajoittaminen ns. kotimarkkinateollisuudelle. Suurteollisuus vähäväkistä? Tästä kertoo, että toistuvat viestit, joiden avulla Teollisuuden Keskusliitto yritti 1980-luvulla varoitella valitun talouspoliittisen linjan turmiollisuudesta teolliselle toimeliaisuudelle, kaikuivat kuuroille korville. Suurteollisuuden "poliittisen herruuden" vallitessa näin ei tietenkään olisi voinut tapahtua. Viimeistään vuorineuvos Casimir Ehrnroothin vuoden 1989 puheen teollisuutta pian kaatavasta "kylmästä viimasta" olisi pitänyt tällaisissa valta-asetelmissa johtaa nopeaan suunnanmuutokseen. Jos suurteollisuudella ei sitten olekaan yhteiskunnallista valtaa, ainakaan niin paljon kuin on tullut tavaksi otaksua, missä sitä sitten on? Kansa ei tunnusta sitä omakseen. Poliitikot ovat katsoneet merkitsevästi talouselämään, virkamiehet poliitikkoihin ja ammattiyhdistysliike on perinteisesti vapautunut vastuustaan viittaamalla työnantajapalatsien suuntaan. Ehkä valta on siis Suomesta kadonnut. Ja ehkä tätä kaikkien kieltämää ja yhtä monien himoitsemaa kadonnutta kalleutta on lähdettävä etsimään, jotta tiedettäisiin, minkälaisia ohjausvipusimia ajelehtiva Suomi-vene tottelee. Vaarana tosin on, ettei etsivä löydä edes venettä puhumattakaan ohjausvälineistä: löytyy vain uppotukiksi vetistyvä, heittelehtivä ajopuu. MARKKU KUISMA x

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Talous