Laiva on ollut lastattu puulla, suolalla, öljyllä ja paperilla - Talous | HS.fi

Laiva on ollut lastattu puulla, suolalla, öljyllä ja paperilla

19.6.1994 3:00

Yrjö Kaukiainen: A History of Finnish Shipping (Routledge, London-New York, 1993). 231 sivua.

Yrjö Kaukiainen - Pirkko Leino-Kaukiainen: Navigare necesse. Merenkulkulaitos 1917-1992. (Merenkulkuhallituksen julkaisu, Jyväskylä 1992). 399 sivua. Suolaa sisään, puuta ulos; öljyä sisään, paperia ulos. Näin voidaan tiivistää suomalaisen kauppamerenkulun suuri kaari 17OO-luvun jälkipuoliskolta 19OO-luvun jälkipuoliskolle. Tämä on luettavissa professori ja taloushistorioitsija Yrjö Kaukiaisen sivumäärältään suppeasta mutta avaria näköaloja avaavasta Suomen merenkulun kokonaisesityksestä keskiajalta nykypäiviin. Teos on ensimmänen nide kansainvälisessä julkaisusarjassa, joka rakentaa pohjaa maailman merenkulkuhistorian synteesille. Itämeren pohjukan syrjäinen metsävaltio on ollut ja on suhteessa läntisiin kauppakumppaneihinsa vesien erottama ja yhdistämä saari. Siksi merenkulun kehityksen tarkastelu on pakko kytkeä kiinteästi Suomen talouden ja ulkomaankaupan dynaamisiin muutoksiin, aivan kuten Kaukiainen on ansiokkaasti tehnytkin. Metsä on antanut aina lastit Suomesta lähteville laivoille, ensin tervan ja lankkujen, myöhemmin sellun ja paperin muodossa. Vientilaivaukset pysyivät kuitenkin pitkään ulkomaisten laivanvarustajien eli Hansan, hollantilaisten ja englantilaisten käsissä. Vasta 1700-luvun ruotsalaisten merenkulkupolitiikka yhdessä metsätuoteviennin laajenemisen kanssa rakensi edellytyksiä suomalaiskaupunkien omille kauppalaivastoille, jotka kokivat suuren kukoistuksensa 1800-luvun puolimaissa. Laivanvarustusta, kauppaa ja teollisuutta harjoittaneet suomalaiset kauppahuoneet putosivat kuitenkin pelistä, kun maailmanlaajuinen siirtymä purjeista höyryyn alkoi 1800-luvun lopulla. Halvoista puulaivoista muodostunut suomalaisen merenkulun suhteellinen etu hävisi, eikä sen toinen peruspilari, huokea työvoima, kyennyt korvaamaan menetystä. Nopeasti laajeneva metsäteollisuus avasi lisäksi samaan aikaan houkuttelevia investointinäkymiä, jotka vetivät kauppamerenkulun avulla pääomia keränneitä kauppahuoneita ja muita yrittäjiä puoleensa. Seuraukset näkyivät eräänlaisina kehitysparadokseina: samalla kun kotimainen merenkulku taantui, entisten laivanvarustajien perustamien suursahojen ja sellutehtaiden vientilaivaukset kasvoivat niin että suurin osa niistä oli hoidettava ulkomaisella tonnistolla - ja kilpailukykynsä menettäneet jäljelle jääneet suomalaiset purjelaivat etsiskelivät rahteja maailman syrjävesiltä kuin menneen kultakauden romanttisina jäänteinä. Uuteen ripeään nousuun päästiin Kaukiaisen mukaan oikeastaan vasta 193O-luvulla, kiitos metsäteollisuusviennin voimakkaan laajentumisen, edelleen huokeana säilyneen työvoiman ja maailmalta halvalla hankittujen käytettyjen alusten. Suotuisa kehitys katkesi kuitenkin sotaan ja raskaisiin sotakorvauksiin, jotka merkitsivät Suomen kauppalaivaston parhaimman osan luovuttamista Neuvostoliitolle. Seuraava kehityskaari rakentui yhtäältä 1950-luvulla alkaneen pitkän nousukauden ja toisaalta siihen läheisesti kytkeytyneen öljyn varaan. Jos suola oli ollut 1700-luvulla ja jo sitä ennnen tärkein tuontilasteja täyttävä bulkkituote, 1950-luvulla sitä vastasi öljy. Öljy synnytti Nesteen ja sen jalostamotoimintaan integroidun tankkerilaivaston, josta kasvoi ainakin tonnimääräisesti tarkastellen suomalaisen laivanvarustuksen vahvin selkäranka. Paisuvat raakaöljylaivaukset näyttivät olleen lääke myös suomalaisen kauppamerenkulun ikuisuusongelmaan: kun Suomen vienti koostui runsaasti lastitilaa vievistä massatuotteista, tuonti ei riittänyt ennen öljyn aikakautta täyttämään tänne saapuvien laivojen lastiruumia. Ratkaisu oli tosin vain näennäinen, sillä öljytankkerit eivät tietenkään voineet kuljettaa paluulasteinaan Suomen perinteisiä vientituotteita. 1980-luvun syvä kriisi ja kauppalaivaston romahdus perustui keskeiseltä osaltaan suureen muutokseen, joka teki Suomesta kalliin työvoiman ja korkean kustannustason maan. Vain viinalla ja telakkatukiaisilla voideltu uiva hotellitoiminta Suomen ja Ruotsin välillä kukoisti, muu laivanvarustus kärsi ja etsi pakoreittejä ulos maasta. On vahinko, ettei Kaukiainen ole käsitellyt tätä vaihetta, kuten ei myöskään öljyn varaan perustunutta kehitystä, kovin laajalti. Ratkaisu on toki enemmän kuin ymmärrettävä jo pelkästään aikaperspektiivin lyhyyden vuoksi. Ja tärkeimmät pääjuonteet hänen vahvassa ja tärkeässä teoksessaan piirtyvät joka tapauksessa selkeinä esille. Yrjö Kaukiainen on yhdessä dosentti Pirkko Leino-Kaukiaisen kanssa kirjoittanut myös vuonna 1917 perustetun merenkulkulaitoksen 75-vuotishistorian. Navigare necesse-teos tarkastelee merenkulkuhallinnon kehitystä sen syntyvaiheista 1990-luvulle. Näin se tarjoaa vähintäänkin täydentävän näkökulman suomalaisen merenkulun kokonaishistoriaan, joka puolestaan on tärkeä lenkki merikuljetuksista erittäin riippuvaisen "saarivaltion" taloushistoriaa. MARKKU KUISMA Kirjoittaja on Suomen ja Skandinavian historian dosentti Helsingin yliopistossa. Viennin ja tuonnin krooninen epätasapaino