Talous

”Jumala ei anna sinun olla ilman taloa!” – Finanssikriisi jätti jälkeensä unelmansa kadottaneita ja kotinsa menettäneitä amerikkalaisia, itsemurhia ja hämmennyksen syntipukkien määrästä

HS julkaisee finanssikaaosta käsittelevän luvun entisen Yhdysvaltain-kirjeenvaihtajan Pekka Mykkäsen vuoden 2011 kirjasta Amerikka – hiekkaan valuvia unelmia, jossa kuvaillaan kriisiä pyramidihuijari Bernie Madoffin rikoksista omaisuutensa menettäneiden floridalaisten epätoivoon.

William ”Bill” Foxton oli aina kiireinen, mutta siitä huolimatta hyväntuulinen ja auttavainen joka kerta, kun vierailin hänen toimistossaan Tropojessa Pohjois-Albaniassa. Etyjin tarkkailuoperaation johtaja yritti kesällä 1998 kerätä tietoa toisella puolella rajaa kiihtyneistä etnisistä levottomuuksista ja ymmärtää niiden vakavuutta.

Serbit hyökkäsivät albaanien kyliin, tuhansia pakolaisia virtasi Albanian puolelle, ja ilmassa leijui pelko uudesta sodasta Balkanilla. Foxton kertoi alueelle saapuneista ulkomaalaisista palkkasotureista, jotka olivat tulleet kouluttamaan serbejä vastaan taistelevia albaanisissejä.
Mainos (Teksti jatkuu alla)
Mainos päättyy

Häntä huolestuttivat Kosovon albaanien ehkä liian suuriksi kasvaneiden itsenäisyysvaatimusten mahdolliset seuraamukset. Kerran brittikollegani kysyi häneltä, mitä hänen kädelleen oli tapahtunut, miksi sen paikalla oli koukku. Foxton tokaisi naurahtaen, että kyse oli ”työtapaturmasta”.

Foxton oli aloittanut sotilasuransa Ranskan muukalaislegioonassa. Hänestä tuli myös brittiarmeijan kunniamerkein koristeltu sotilas, Royal Green Jackets -joukkojen kersantti ja myöhemmin hän palveli Omanin sulttaanin joukoissa majurina. Käsi oli mennyt kranaattiiskussa, ei siitä sen enempää.
Mainos (Teksti jatkuu alla)
Mainos päättyy

Runsas vuosikymmen myöhemmin näin Foxtonista kertovan uutisen erikoisessa asiayhteydessä. Kosovon sota oli vuosia sitten sodittu. Kauan oli siitäkin kun Serbian presidentti Slobodan Milosevic oli kuollut sellissään odottaessaan sotarikosoikeudenkäyntinsä päätöstä Haagissa.

Balkan oli taaksejäänyttä elämää, samoin humanitaarinen komennus Afganistanissa. Kaiken piti olla hyvin, oli aika nauttia eläkepäivistä ja sijoituksissa muhi sitä varten makeat miljoona puntaa. Tai piti muhia, niin tiliotteissa luki.

Huumorintajuinen ja perheensä arvostama kahden lapsen isä ja kahden lapsenlapsen isoisä Foxton, 65, meni tolaltaan tiistaina 10. helmikuuta 2009. Paljon nähnyt mies käveli Englannin Southamptonissa oikeustalon vieressä olevaan puistoon, istahti penkille ja ampui itseään puoliautomaattiaseella päähän. Aiemmin hän oli kertonut pojalleen menettäneensä säästönsä amerikkalaishuijarin takia.
Mainos (Teksti jatkuu alla)
Mainos päättyy

Pari kuukautta tätä ennen, joulun aatonaattona New Yorkin poliisi löysi ranskalaisen René-Thierry Magon de la Villehuchetin, 65, kuolleena työpöytänsä äärestä. Mies oli nielaissut purkillisen lääkkeitä ja viiltänyt ranteensa auki. Hänen pitkä nimensä kertoi aristokraattisesta taustasta, suhteista Euroopan rikkaisiin sukuihin ja seurapiireihin, ihmiskunnan kakun päällä olevaan kermaan.

Hänen veljensä mukaan kyse oli kunniantunnossa tehdystä itsemurhasta. René-Thierry Magon de la Villehuchet oli tietämättään pettänyt lähipiirinsä huonoilla sijoitusvinkeillä, hän oli vienyt heidät Bernard ”Bernie” Madoffin luokse ja innostanut heidät yhteensä 1,4 miljardin dollarin sijoituksiin.

”Hän johdatti monet asiakkaansa ja ystävänsä katastrofaaliseen tilanteeseen”, veli Bertrand Magon de la Villehuchet, 74, kertoi uutistoimisto Bloombergin haastattelussa.
Mainos (Teksti jatkuu alla)
Mainos päättyy

Katselin ulos 24. kerroksessa sijaitsevan oikeussalin ikkunoista. Niistä näkyivät maailman finanssipääkaupungin New Yorkin pilvenpiirtäjät. Oli 12. maaliskuuta 2009, reilut kaksi kuukautta de la Villehuchetin itsemurhasta ja kuukausi Foxtonin itsemurhasta.

Istuin reilun sadan toimittajan, uhrin ja viranomaisen kanssa eteläisellä Manhattanilla Pearl Streetillä sijaitsevan liittovaltion oikeustalon salissa. Odotimme saliin jättimäisen pyramidihuijauksen tekijää, 70-vuotiasta Bernard Madoffia.


Hänen huijauksensa kohteeksi joutui lähes 5 000 asiakasta: hyväntekeväisyysjärjestöjä, tavallisia sijoittajia, julkkiksia ja muita sijoitusrahastoja, jotka olivat pumpanneet Madoffin rahastoihin noin 20 miljardia dollaria ja jotka luulivat omistavansa 65 miljardia dollaria. Paperilla rahaa oli kadonnut Suomen valtion budjettia suurempi summa.
Mainos (Teksti jatkuu alla)
Mainos päättyy

Muistan kuinka vatsassa kiepsahti, kun harmaaseen pukuun sonnustautunut harmaatukkainen Madoff viimein saapui asianajajiensa seurassa oikeussaliin 24B. Ihmiskunnan historian suurimman talousrikoksen tekijä käyskenteli näköetäisyydellä keltaisilla seppeleillä koristellulla vihreällä kokolattiamatolla ja asettui istumaan tuomarista katsottuna hiukan oikealle. Häntä ei saanut kuvata, eikä tilaisuutta saanut nauhoittaa.

Etyj-tarkkailija Foxtonin poikaa Willardia, 28, ei oikeussalissa näkynyt, sen olisi huomannut. Hän oli sanonut brittimediassa, että kuullessaan isänsä itsemurhasta ”ensimmäinen ajatukseni oli mennä Madoffin oikeudenkäyntiin New Yorkiin ja heittää häntä isäni kunniamerkeillä… Haluan Madoffin ja muiden asiaan sekaantuneiden tietävän, että heillä on käsissään isäni verta.”

Takanaan Yhdysvaltain oikeuslaitoksen tunnus ja vasemmalla puolellaan toimittajien täyttämä valamiesten aitio liittovaltion tuomari Denny Chin pyysi lempeällä ja rauhallisella äänellä: ”Herra Madoff, kerro minulle, mitä sinä teit.”

Huhtikuussa 1938 syntynyt Madoff tunnusti pyörittäneensä vuosien ajan pyramidirahastoa, johon virranneet varat hän siirsi pankkiin sen sijaan, että olisi sijoittanut niitä. ”Olen syvästi pahoillani ja häpeissäni rikoksistani. Olen tuskallisen tietoinen siitä, että olen satuttanut monia ihmisiä.”

Pyydettäessä hän oli maksanut sijoittajille, ja vaivalla tehty huijaus pysyi vuosien ajan käynnissä, kunnes talouden lait tulivat vastaan. Pyramidi uhkasi finanssikriisin alkamisen jälkeen romahtaa, kun liian moni sijoittaja halusi kotiuttaa kuvitteelliset voittonsa.

Kun Chin luki syytekohdan toisensa jälkeen, Madoff vastasi tuomarille yksitoista kertaa: ”Syyllinen. Syyllinen. Syyllinen. Syyllinen. Syyllinen. Syyllinen. Syyllinen. Syyllinen. Syyllinen. Syyllinen. Syyllinen.”

Huijauksen uhrien oli ensin ollut lähes mahdoton uskoa viranomaisiin, jotka ilmoittivat pidättäneensä Madoffin joulukuussa 2008. Olihan Madoff entinen Nasdaq-pörssin hallituksen puheenjohtaja. Häneen oli uskonut valtava joukko erittäin älykkäinä pidettyjä ja tunnettuja ihmisiä elokuvaohjaaja Steven Spielbergistä CNN-kanavan tähtijuontaja Larry Kingiin ja Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittajaan, Auschwitzin keskitysleiriltä selvinneeseen Elie Wieseliin.


Yksi huijatuista oli 67-vuotias Helen Chaitman, kolmeasataa muutakin uhria edustava asianajaja. Hän kertoi minulle oikeustalon ulkopuolella ystävänsä suositelleen seurapiireissä kadehdittua Madoffia vuonna 2005. Lopulta nainen sijoitti kaikki säästönsä Madoffin rahastoon, ja niinpä hänen eläkesuunnitelmansa olivat pilalla. ”Etsin roolimallia 95-vuotiaista, yhä työskentelevistä naisasianajajista.”

Bernard L. Madoff Investment Securities LLC -sijoitusyhtiö lähetti vuosittain nippukaupalla tärkeän näköisiä katsauksia. Chaitmanin mielestä kaikki näytti maallikon silmin olevan kunnossa. Niin luulivat rahoitusviranomaisetkin, joita oli yritetty hälyttää omituisen tasaista ja runsasta voittoa tehneestä sijoittajanerosta. Yhdysvaltain rahoitustarkastus, Securities and Exchange Commission SEC oli ensimmäisen kerran tutkinut Madoffia jo vuonna 1992, mutta ei ymmärtänyt hänen huijauksensa sisältöä.

Vuonna 1999 bostonilainen Rampart-rahaston sijoittaja Harry Markopolos oli saanut esimiehiltään pyynnön tutkia, mikä on Madoffin korkeiden tuottojen salaisuus: ehkä he voisivat kopioida nerokkaan liikeidean. Markopolos tutki, ja pian laskelmat tuottivat kummallisia tuloksia, pähkähulluja suorastaan.

”Kuukausi toisensa jälkeen, vuodesta toiseen, markkinoiden villistä heilunnasta piittaamatta Madoff tarjosi tasaista tuottoa… yritin rakentaa palapeliä paloista, jotka eivät sopineet yhteen”, hän hämmästeli.

Markopolos yritti ensin varoittaa nimettömänä SEC:n paikalliskonttoria, että Madoffin sijoitusrahastossa on jotain mätää. SEC ei reagoinutvaroitukseen. Myöhemmin hän tapasi viranomaisia kasvotusten ja yritti kädestä pitäen selittää Madoffin ongelmaa, turhaan.

Vuonna 2005 hän lähetti SEC:hen yksityiskohtaisen muistion, jonka nimi ei jättänyt tulkinnanvaraa kirjoittajan näkemyksestä: ”Maailman suurin hedgerahasto on petos.”

Kun viranomaisreitti ei tuottanut tulosta, Markopolos yritti saada maailman vaikutusvaltaisimman talouslehden The Wall Street Journalin penkomaan Madoffin toimintaa. Lehden tutkiva toimittaja John Wilke oli innostunut aiheesta, mutta toimituksen ylempi johto ei uskonut tai ymmärtänyt, minkä kokoluokan jymyjuttua lehdelle tarjottiin hopeatarjottimella.

Toimituksessa kysyttiin luontevia kysymyksiä: Miten niin tunnettu, luotettava ja pidetty mies olisi voinut sellaista tehdä? Kuinka viranomaiset eivät huomaisi sellaista, vuosikausiin? Kuka ihmeen Markopolos, kateellinen kilpailijako?

”Eikö ketään kiinnostanut Pulitzer-palkinto? …vakuutuin jonkin korkean tahon lehdessä päättäneen, että olisi liian vaarallista lähteä jahtaamaan Bernie Madoffia”, Markopolos totesi tapahtumia kerranneessa kirjassaan.

Runsas vuosi ennen kuin Bernie Madoff pidätettiin huijauksistaan, osallistuin tuskalliseen kiertoajeluun Etelä-Chicagossa työskentelevän asianajajan William Spielbergerin kanssa. Hänen asiakkaansa olivat voittopuolisesti köyhiä, lähes lukutaidottomia, vanhoja ja mustia ihmisiä, jotka olivat tarttuneet nimellä subprime loans tunnettuihin lainatuotteisiin.

Lainat olivat nimensä mukaisesti priimatavaraa huonompia. Ne maksoivat ottajilleen tavallista enemmän, koska heillä oli huonot luottotiedot eikä muita tapoja rahoittaa elämäänsä.

Hyvää lainoissa oli se, että ne saattoivat katkaista tuhoisan luottokorttikierteen ja antaa mahdollisuuden luottotietonsa sotkeneelle ihmiselle yrittää uudelleen. Huonoa oli se, että kelvottomat lainanottajat pääsivät käsiksi rahoihin, joita heille ei olisi pitänyt antaa.

Lainanvälittäjien tavallinen myyntipuhe asiakkaille kuului, että laina on pari ensimmäistä vuotta miltei ilmainen ja sitten korkoa hieman tarkistetaan. Halvan houkuttelujakson jälkeen vuotuinen korko saattoi hypätä yli kymmeneen prosenttiin, mikä oli monelle lainanottajalle mahdoton taakka kannettavaksi.

”Rouva Hicks, ymmärrättekö, että tämä talo ei ole enää teidän?” Spielbergerin kasvoilla oli murheellinen ilme. Hän oli hävinnyt asiakkaansa Betty Hicksin, 80, oikeusjutun, ja naisen talo oli menossa pakkohuutokauppaan, mitä Hicks ei ollut sisäistänyt.


”Minä olen taloni maksanut ja kukaan ei minulta sitä vie”, nainen totesi päättäväisellä äänellä talossa, jota hän oli kutsunut kodikseen 1980-luvun puolivälistä alkaen.

Spielbergerille selvisi vierailun aikana, että Hicks maksoi yhä tunnollisesti kotivakuutusta ja kiinteistöveroa ja lyhensi asuntolainaksi luulemaansa maksua. Kävi ilmi, että Hicksin puheilla oli käynyt toinen ”asianajaja”, joka oli luvannut pelastaa hänet rahasotkujensa keskeltä. Hän saisi sittenkin pitää kotinsa, ”asianajaja” oli vakuuttanut.

”Olen sanonut hänelle, että häntä huijataan. Kaikkia mustia huiputetaan”, huusi tunkkaisen kodin nurkasta tytär Joy Eleby, 42-vuotias sairaanhoitoapulainen.

Tapasimme muitakin asiakkaita, kuten Rosa Daileyn. Hänen juttunsa suivaannutti Spielbergeriä erityisesti. Ehkä siksi, että sen jäljet tuntuivat vievän Valkoisen talon nurkille asti. Kartasta, kompassista, laskukoneesta ja parista lisäaivosta olisi ollut hyötyä, kun yritin seurata Spielbergerin selostusta 65-vuotiaan Daileyn kummallisen ja tuhoisan lainan vaiheista.

Kaikki oli saanut alkunsa puhelinsoitosta, jossa pienen välitysfirman edustaja lupasi Daileyn kuolemaa tekevälle sisarelle Betty Jonesille edullista tapaa järjestellä uusiksi sisarusten aiemmin ottama laina. Refinancing, uudelleenrahoitus, oli hieno amerikkalainen termi asialle, josta jotkut omistakin ystävistäni olivat innostuneet. Daileyn ja Jonesin lainan vakuutena toimisi äidin kotitalo ja kuukausimaksut jopa laskisivat aiempaan lainaan verrattuna.

Varsinainen luotto tuli yritykseltä nimeltä Argent. Yrityksen välittäjä haki Daileyn kotoaan, ja yhdessä ajeltiin sairaalaan tapaamaan siskoa ja allekirjoittamaan paperit. Niin suurempi kuin pienempikin teksti jäi vaivaisilta siskoksilta lukematta, eikä aikaa käytetty papereiden tarkempaan selittämiseen. Nimi alle vain.

Spielbergerin mukaan sisaruksia huijattiin, häikäilemättömästi. Daileyn ja Jonesin kuukausitulot sekä talon arvo yliarvostettiin lainalaskelmassa, minkä lisäksi välittäjä peri kättelyssä laittomia maksuja. Sisar Jonesin kuoltua lainan kuukausikulut olivat aika täsmällisesti samankokoinen summa, jonka Dailey sai yhteiskunnalta sosiaaliturvaavustuksina.

Kun tapasimme hänet, hän pelkäsi kodittomaksi joutumista. Naisen näkö oli heikentynyt ja hengittäminen ilman happilaitetta oli käynyt vaikeaksi.

Sairasvuoteella palveluja tarjonnut Argent kuului toisen yrityksen, Ameriquestin, tavoin Yhdysvaltain suurimpaan ja skandaalimaiseen subprime-taloon nimeltä ACC Capital Holdings. Ameriquest tunnettiin mainoslauseesta ”amerikkalaisen unelman ylpeä tukija”. Kun vastaavanlaisia tarinoita alkoi kuulua sieltä, täältä ja tuolta, yhteensä 49 osavaltiota 50:stä haastoi ACC:n oikeuteen lainahuijauksista.

Juttu päättyi 325 miljoonan dollarin sovitteluratkaisuun vuonna 2006. Summa oli kohtuullinen ACC:n omistajalle Roland Arnallille, joka oli vuotta myöhemmin Forbes-lehden listauksessa maailman 369. rikkain ihminen 2,5 miljardin dollarin omaisuudella.

Kohusta huolimatta tai ehkä siitä johtuen presidentti George W. Bush nimitti Arnallin maansa suurlähettilääksi Hollantiin. Arnall oli kuulunut Bushin ja republikaanipuolueen vuoden 2004 vaalikampanjan kymmenen avokätisimmän tukijan joukkoon, ja hädässä ystävä tunnetaan.

Keväällä 2008 kuollut Arnall tuli tunnetuksi myös hyväntekijänä. Hän oli Los Angelesissa sijaitsevan juutalaiskeskuksen, Simon Wiesenthal Centerin toinen perustaja. Se ei kuitenkaan kiillottanut julkikuvaa, ja skandaali tuhosi ACC:n maineen. Sen rippeet lunasti Citigroup, minkä seurauksena yli sadassa maassa toimivasta maailman suurimpiin kuuluvasta pankkiryhmästä tuli yksi happilaitteensa varassa eläneen Rosa Daileyn oikeuteen haastamista pankeista.

Spielbergerin kurjaan asiakaskuntaan kuului myös 57-vuotias Richard Stribling. Hän oli entinen ilmavoimien mekaanikko, joka oli aiemmin elämässään seonnut huumeisiin ja saanut neulasta hiv-tartunnan. Muutama vuosi sitten hänen Virginia-äitinsä oli kuollut ja jättänyt pojalle 200 neliön talon ja nipun maksamattomia laskuja.

Huumevieroitukseen mennyt ja kuiville päässyt Stribling oli innostunut MarTav-nimisen yrityksen tv-mainoksesta, jossa kerrottiin edullisista lainoista maksuvaikeuksista kärsiville. Stribling allekirjoitti lainan, jolla hänen käsityksensä mukaan piti maksaa kaasu- ja sähkölaskuja, mutta jonka myötä hän olikin ”myynyt” talonsa tuhannella dollarilla.

”Ne antavat puolen tuuman paperinivaskan, etkä ymmärrä yhtään mistä on kyse.”

Spielbergerin oikeusjuttujen lähtökohtana oli useimmiten köyhä ja huonosti koulutettu asiakas sekä pienen kokoluokan hämärätemppuja harrastava lainavälittäjä tai puhdas huijari. Subprime-lainojen ongelma ei kuitenkaan jäänyt eteläisen Chicagon kaduille; se oli siirtynyt keskikokoisten subprime-luotonantajien kautta paljon suurempiin käsiin. Ja samanlaisia lainoja virtasi samoihin suuriin käsiin kaikkialta Yhdysvalloista.

Spielbergerin kertomuksissa ja oikeudenkäyntipapereissa vilisi tuttuja nimiä kiiltäväkantisten talouslehtien sivuilta, kuten Deutsche Bank ja Washington Mutual. MarTavin mainoksesta innostuneen huumeongelmaisen Striblingin talo oli ajautunut muutaman mutkan kautta Lehman Brothers -investointipankille.

”On masentavaa, että Citibankin ja Lehman Brothersin kaltaiset pankit on imaistu tähän juoksuhiekkaan, ja mielestäni syynä on ahneus”, Spielberger pohti marraskuussa 2007.

Istuin sunnuntaina tietokoneeni ääressä valmistelemassa seuraavana päivänä alkavaa työmatkaa Ohion osavaltioon. Syyskuun 14. päivänä 2008 elettiin huikean presidentinvaalikamppailun viimeisiä hetkiä, ja halusin mennä kuulostelemaan tunnelmia yhteen tärkeimmistä osavaltioista.

Tiukat ja runsasväkiset Ohio, Pennsylvania ja Florida ovat usein presidentinvaaleissa ratkaisevassa roolissa. Halusin vierailla Starkin piirikunnassa, koska kävin siellä vuoden 2004 vaaleissa ja sen äänestystulos on miltei aina sama kuin presidentinvaalin lopputulos: vaa’ankieliosavaltion vaa’ankielipiirikunta.

Konttorini hiljaisella olleessa televisiossa alkoi puheen taso nousta. CNBC-talouskanavan juontajan alle ilmestyi ”Breaking news” -teksti. Käänsin ääntä isommalle. Siellä kerrottiin chicagolaisen ex-narkkarin Richard Striblingin oikeuteen haastamasta pankista Lehman Brothersista. Siitä, jonka veljekset Henry, Mayer ja Emanuel Lehman perustivat Alabaman pääkaupungissa Montgomeryssa vuonna 1850.

Pankki kiikkui konkurssin partaalla, kaikki ostajaehdokkaat ottivat askeleita takaviistoon.

Hieman ennen kello yhtä maanantaiaamuna New Yorkin aikaa Lehman Brothers teki taloushistorian suurimman konkurssin. Huikealla riskillä pelanneen, kassakriisiin ajautuneen ja markkinoiden hylkäämän pankin varat olivat konkurssihetkellä 639 miljardia dollaria ja velat 613 miljardia. Summat ovat lähes kolme kertaa Suomen bruttokansantuotteen suuruisia.


Myös maailman suurin vakuutusyhtiö AIG oli kuilun partaalla, se tarvitsi kymmeniä miljardeja dollareita keskuspankilta pysyäkseen tolpillaan. Yhdysvaltain rahoitusvalvonta SEC julkaisi sunnuntain aikana tiedotteen, jonka nimi oli ”Lausunto liittyen äskettäisiin markkinoiden liikkeisiin ja Lehman Brothersiin”. Lausunnossa todettiin, että ”SEC on ryhtynyt toimiin, jotta Lehman Brothersin… amerikkalaiset asiakkaat eivät kärsi äskettäisistä markkinoiden tapahtumista.”

Äänessä oli samainen SEC, jonka konttoriin bostonilainen Harry Markopolos oli kantanut hopeavadilla Bernie Madoffin huijauksen sisällön, luonteen ja toimintamallin. Nyt virasto lupasi, ettei maailman suurimpiin kuuluvan investointipankin kaatuminen aiheuttaisi ongelmia rivisijoittajille.

Seuraavana päivänä rivisijoittaja ja moni muukin reagoi, ja Ohionmatkaani tuli mutka. Aamuvarhain istuin junassa kohti New Yorkin Wall Streetiä. Vallanpitäjien takahuoneissa neuvoteltiin AIG:n kohtalosta, Dow Jones Industrial Average -pörssi-indeksi putosi päivän mittaan yli neljä prosenttia, köyhille chicagolaisille, kalifornialaisille ja floridalaisille luodusta mahdollisuudesta päästä kiinni ”amerikkalaiseen unelmaan” oli pikavauhtia tulossa koko maailman painajainen.

Bank of New York Mellon -pankissa työskentelevä konsultti Amit Paul Gill uskoi kriisin tuntuvan vielä jokaisen amerikkalaisen elämässä ”bensa-aseman pitäjistä viinakauppiaisiin.” John Thomas Financial -sijoitusliikkeen meklari Greg Louise taas totesi Wall Streetillä, että luottamuspula oli kova ja oli vaikea nähdä, mitä seuraavaksi tapahtuisi.

”Suurin osa ihmisistä on menettänyt kompassinsa suunnan. Otettiin helppoa lainaa ja investoitiin liikaa. Nyt mädät omenat putoilevat puista.”

Lehman Brothers ja muut Wall Streetin veljeskunnan jäsenet olivat pakanneet subprime-lainoja vaikeasti ymmärrettäviksi sijoitusjohdannaisiksi ja myyneet niitä jokaiseen maailmankolkkaan. Viikkoa aiemmin oli sosialisoitu samoilla johdannaisilla pelanneet kaksi Yhdysvaltain suurinta asuntoluotottajaa Fannie Mae ja Freddie Mac.

Samalla kun Lehman kaatui, toinen jättipankki Merrill Lynch myytiin pakon edessä Bank of Americalle.

Kukaan ei osannut sanoa, missä mätiä omenia ja arvopapereita oli, miten paljon, ja miten suuren uhan ne aiheuttivat finanssijärjestelmälle. Timo Harakan pamfletissa Luoton loppu ongelmaa luonnehditaan näin: ”Asuntolainoista johdettuja papereita oli markkinoilla valtavasti, ja niiden arvo riippui aina toisista papereista. Nyt arvopapereilla ei ollut enää arvoa… tuomiopäivän pasuuna raikui Wall Streetillä.”

Syksyn 2008 kriisiin johtaneiden ja sitä seuranneiden tapahtumien tarkemmasta kuvailusta on kirjoitettu jo hyllymetreittäin kirjoja. Niistä ehkä kuvaavin nimi oli Madoffista varoittaneen Harry Markopolosin kirjalla: ”Kukaan ei halunnut kuunnella”.

Teoksessaan The Big Short Michael Lewis yrittää verrata Lehmanista syntynyttä pakokauhua aiempiin rahoitusalan kriiseihin. ”Perinteisessä paniikissa vaikutelmista syntyi omia todellisuuksia. Joku huusi elokuvateatterissa: ’Tulipalo!’ ja ihmiset alkoivat säntäillä ulos talloen toisiaan jalkoihinsa. Wall Streetillä 2008 todellisuus hautasi vaikutelmat alleen. Täpötäysi teatteri paloi maan tasalle, kun ihmiset istuivat vielä penkeissään.”

Paniikki syveni, laajeni, äityi, laantui, kiivastui uudelleen ja jatkui jatkumistaan. Markkinat vääntyivät sellaiseen solmuun, ettei kukaan uskaltanut enää lainata kenellekään rahaa. Luotto ja luottamus olivat loppuneet. Oli kuin hengitysilma olisi kadonnut keuhkoista tai vesi akvaariosta.

Lähes surrealistisesta ilmapiiristä kertoi viikon Lehmanin kaatumisen jälkeen julki tullut uutinen, jonka mukaan Bank of America oli evännyt luoton hampurilaisketju McDonald’silta. Ilman luottoa eli lainaamista nykyaikainen talous lakkaa toimimasta; maailmanlaajuinen luottolama on talouden ydinpommi, joka kaataa hiekalle ja kalliolle rakennetut yritykset, yhteisöt ja kotitaloudet.

Pelättiin että pankkiautomaateista loppuu raha, että ihmiset tyhjentävät tilinsä, että systeemi meni rikki. Pankit eivät tienneet toistensa tilaa, jokainen niistä tuntui olevan tulessa tai ainakin koskettavan palavan teatterin nurkkaa.

Hallitus ei tiennyt pankkien tilaa. Kenellä oli kourassaan Musta Pekka, vai oliko kaikilla? ”Keskinäinen lainamarkkina jäätyi kuin Räyringinjärvi nälkäsyksynä 1867”, veisteli Harakka.

Yhdysvaltain hallitus ja keskuspankki yrittivät puhaltaa happea järjestelmään: lausua, rauhoitella, tyynnytellä ja maanitella. Wall Streetin ”myrkylliset” luottopaperit olivat levinneet niin laajalle, että presidentti Bushin lähipiiri pelkäsi tapahtumien vievän maan takaisin oravannahka-aikaan.

Keskuspankin johtaja Ben Bernanke ja valtiovarainministeri Henry Paulson yrittivät taivutella kongressia hyväksymään 700 miljardin dollarin suunnitelmaansa rahoitusmarkkinoiden vakauttamiseksi. Runsas viikko Lehmanin romahduksen jälkeen Bush piti televisioidun puheen, jossa hän varoitti, että ”ilman kongressin välittömiä toimia, Yhdysvallat voi ajautua rahoituspaniikkiin, jolla olisi surullisia seuraamuksia”.

Hallitus sai koottua roskalainaohjelmansa, jolla oli määrä pysäyttää negatiivinen syöksykierre. Finanssimaailman puolella pahin paniikki saatiin laantumaan ja toista Lehmanin kokoista šokkia ei muista finanssisektorin huikeista uutisista huolimatta tullut, mutta reaalitalouden nokka osoitti alaviistoon.

Potkuja jaettiin kaikenlaisissa yrityksissä Whirlpoolista Coca-Colaan ja Xeroxiin, rakentaminen oli hiljaisimmillaan 50 vuoteen, autokauppa romahti kerralla 40 prosenttia, luetteli finanssikirjailija Roger Lowenstein teoksessaan The End of Wall Street eli ”Wall Streetin loppu”.

Matkasin joulukuussa 2008 Kentuckyssa sijaitsevaan Georgetownin kaupunkiin, jossa valmistetaan japanilaisia Toyota-autoja. Menimme valokuvaaja Dermot Tatlowin kanssa kolkuttamaan ovea Yhdysvaltain lipuilla koristeltuun Patriot Automotive -liikkeeseen. Oli perjantai, ja tietämättämme poikkeuksellisen synkkä päivä pienen perheyrityksen historiassa: autoliikkeen omistaja Garry Hoffman, 58, oli aamulla joutunut antamaan lopputilit omille lapsilleen Scottille, 35, ja Ginalle, 31.

Perheen amerikkalainen unelma romahti silmiemme edessä. Liike oli avattu kaksitoista vuotta aiemmin Scottin syntymäpäivänä. Liiketoiminnan oli määrä perustua ”maamme perusperiaatteille: Jumalalle, perheelle, luottamukselle ja kovalle työlle”, kuten liikkeen mainoslause kuului.

Uskonnollinen vakaumus näkyi kaupanteossa: jokainen autonostaja sai kylkiäisenä Uuden testamentin. ”Kun ajattelen asiaa tunnetasolla, tämä on kovaa. Jos ajattelen järjellä, niin isäni yrittää pelastaa perintöä minulle ja sisarelleni”, Scott Hoffman sanoi.

Loppuvuodesta 2008 ongelma ei ollut läheskään aina asiakkaiden vaan rahan puute. ”Olisimme myyneet yli kymmenen autoa tällä viikolla, mutta emme saaneet neuvoteltua lainoja asiakkaille”, kertoi Patriot Automotiven rahoituspuolta hoitava Bill Graul. Kymmenen sijaan viikon aikana ei myyty yhtään autoa.

Monen unelma ja perintö olivat uhattuina. Michiganin osavaltiossa päämajaansa pitävät autojätit General Motors, Ford ja Chrysler joutuivat menemään hattu kourassa hallituksen puheille. Niitä uhkasi konkurssi, elleivät ne saisi kymmeniä miljardeja dollareita halvaantuneen ja kannattamattoman toimintansa pyörittämiseen.

Yhdysvaltain legendaariset autojätit myynnissä selättänyt ja Kentuckyn Georgetowniin pesän tehnyt japanilainen Toyota uhkasi muuttua Yhdysvaltain ainoaksi suureksi autonvalmistajaksi.


Moni amerikkalainen arvosteli maansa autoteollisuutta vuosikymmenien mittaisista virheistä. CNN -kanavan kyselyssä 61 prosenttia vastaajista sanoi, ettei yhtiöitä pitäisi pelastaa veronmaksajien rahoilla. Georgetownin suurimman autokaupan Frank Shoopin johtaja Langdon Shoop sanoi, etteivät tavalliset ihmiset ymmärrä, miten moni työ on sidottu autoteollisuuteen. Ketju alkaa alihankkijoista ja kulkee tehtaiden ja autokauppojen kautta rahoitusyhtiöihin.

Yhdysvalloissa oli tuolloin 21 000 autokauppaa, jotka työllistivät 1,1 miljoonaa amerikkalaista. Autojättien kaatumisen pelättiin käynnistävän ketjureaktion, joka tuhoaisi kokonaisia kaupunkeja. ”Autojättien pelastaminen ei ehkä ole oikein, mutta se on pakko tehdä. Niiden konkurssin myötä katoaisi miljoonia työpaikkoja”, sanoi Garry Hoffman valmistautuessaan viettämään viikonloppua kahden työttömän lapsensa kanssa.

Tapasin Suomen Pankin pääjohtajan Erkki Liikasen Washingtonissa kuukausi Lehman Brothersin kaatumisen jälkeen. Kysyin hänen arviotaan siihen, millä tavalla Yhdysvaltain talousmylläkkä vaikuttaa Suomen seuraavan vuoden kasvuun. Hän ei halunnut spekuloida ja lupasi seuraavaa ennustetta vasta joulukuussa.

Voimaan jäi runsas viikko Lehman Brothersin kaatumisen jälkeen tehty 1,3 prosentin kasvuennuste vuodelle 2009. Silloin Liikanen oli luonnehtinut talouden näkymiä ”lohdullisiksi” ja arvellut, että ”kasvu hidastuu, mutta se on kasvua kuitenkin. Työllisyys säilyy varsin hyvänä.”

Tuli joulukuu. Neljännesvuosi Lehman Brothersin kaatumisen jälkeen pääjohtaja Liikanen kertoi talousnäkymien heikentyneen nopeasti, mutta edelleen Suomen Pankki odotti bruttokansantuotteen supistuvan vain puoli prosenttia vuonna 2009.

”Maailmantalouden näkymät ovat heikentyneet poikkeuksellisen nopeasti. Talouspolitiikan keinoilla voidaan pehmentää talouden heikkenemistä, mutta ei kuitenkaan estää sitä”, Liikanen linjasi.

Todellisuus osoittautui paljon synkemmäksi. Viennistä riippuvainen Suomi oli jäänyt lastuksi laineille ja maan talous kutistui 8,2 prosenttia vuoden 2009 aikana. Tilastokeskuksen mukaan ”tuotannon romahdus yksittäisenä vuonna oli suurin vuosien 1917 ja 1918 jälkeen”. Siis sen jälkeen kun suomalaiset tappoivat toisiaan sisällissodassa. Tammikuussa 2010 työttömyys oli 9,5 prosenttia verrattuna joulukuussa 2008 mitattuun 6,1 prosenttiin.

Islannissa tarkasteltiin vielä synkempiä virhearvioita. Maan kolme suurinta pankkia kaatui, kruunu romahti ja Islanti kärsi asukaslukuunsa nähden pahemmat taloudelliset vahingot kuin mikään toinen finanssikriisin koettelema maa.

Niin laskeskeli maan tueksi sännännyt Kansainvälinen valuuttarahasto IMF. Vuonna 2007 islantilaispankit olivat jakaneet lainaa yhdeksän kertaa maan bruttokansantuotteen verran; Wall Streetin romahduksen jälkeisessä maailmassa se tuntui täysin hullulta.

Finanssihumalan, asuntokuplan ja holtittomuuden vaikutukset eivät rajoittuneet Yhdysvaltoihin. Maailma oppisi uuden maanimilyhenteen PIGS, jolla viitattiin kuin sikolätissä rypeneisiin ylivelkaisiin euroalueen maihin Portugaliin, Irlantiin, Kreikkaan ja Espanjaan.

Vastuuton luotottaminen alhaisten korkojen aikana oli yhdistelmänä ollut tuhoisa kieleen ja kulttuuriin katsomatta. Polttopullot lentelivät Ateenan kaduilla, Irlanti kaatui IMF:n ja EU:n syliin, Kiinassa pelättiin asuntokuplan puhkeamista ja kaikkialla leijui pelko siitä, missä seuraavaksi rasahtaa.

Pyramidihuijauksetkaan eivät jääneet amerikkalaisten yksinoikeudeksi. Suomessa hätkähdettiin tamperelaisen Hannu Kailajärven Win-Capita-petosta, jossa sijoittajia oli kymmenisen tuhatta ja rahaa oli pyöritelty kymmeniä miljoonia euroja. Hän oli Suomen Bernie Madoff ja hänenkin tavaramerkkinsä oli ollut lievä salaperäisyys ja karismaattisuus.

Jotkut Kailajärven seuraajat eivät uskoneet huijaukseen edes puoli vuotta sen jälkeen kun poliisi oli käynnistänyt tutkinnan. Mitään merkkejä huimien tuottolupausten takana olleesta valuuttakaupasta ei löytynyt.


”Kuulustelupöytäkirjojen perusteella syntyy kuva suuresta puhalluksesta, joka lähtee liikkeelle pienestä, kasvaa lumivyöryn tavoin ja viimein rojahtaa mahdottomuuteensa. Puolen vuoden välein maksetut kotiutukset olivat kaataa klubin monta kertaa, mutta aina löytyi uusia ahneita ihmisiä, jotka olivat valmiita sijoittamaan systeemiin tuhansia euroja lisää”, kuvaili jupakkaa tonkinut kollegani Anu Nousiainen.

Kriisin laukeamisen jälkeen amerikkalaiset kaivoivat kätköistään kirjoja, joiden valossa edellisvuosien meno näytti surkealta, naurettavalta ja traagiselta. Yhdessä opuksessa Yhdysvaltain kiinteistönvälittäjien yhdistyksen NAR:n pääekonomisti David Lereah komensi koko kansakuntaa asunto-ostoksille. Kirjansa kannessa kolmihenkinen amerikkalaisperhe kohotti katseensa siniselle taivaalle. Siellä talo leijui kuin lentävä matto itämaisissa saduissa: talo ei ollut vain koti, se oli taivaallisiin vaurauksiin kuljettava sijoitusavaruusalus.

Jälkiviisaasta näkökulmasta Lereahin opus vuodelta 2005 oli hyytävä tekele. Johdannossa tehtiin tomerin sanankääntein selväksi, että amerikkalaisten ei pidä uskoa tuomiopäivän profeettoja, jotka ilmaantuvat silloin tällöin tv-asemille levittämään turhia väitteitä asuntomarkkinoiden kuplasta. ”Onneksi kukaan ei näytä kiinnittävän heihin huomiota… Uskon, että tulevaisuuden historioitsijat pitävät 21. vuosisadan alkua asuntomarkkinoiden kultakautena”, Lereah kirjoitti.

Amerikkalaisen journalismin grand old man, Watergate-skandaalin paljastaja ja lukuisia poliittisia bestsellereitä kirjoittanut Bob Woodward puolestaan saattoi nolostella tekelettään nimeltä Maestro. Nimi viittasi Yhdysvaltain keskuspankin Fedin oraakkelimaisena pidettyyn aiempaan pääjohtajaan Alan Greenspaniin.

Vuonna 2000 julkaistu kirja lupasi viedä lukijansa woodwardilaiseen tyyliin neuvotteluhuoneisiin ja päättäjien päiden sisälle. Kirjan kansimainoksessa Greenspanin ylistettiin ymmärtäneen ”ensimmäisten joukossa modernin, korkeaan tuottavuuteen perustuvan talousjärjestelmän potentiaalia, tämänhetkisen buumin perustaa… Kirja piirtää mahtavan muotokuvan miehestä, josta on tullut amerikkalaisen taloudellisen ylivoiman symboli.”

Woodward kirjoitti Greenspanin näkemysten tarjoavan lohtua amerikkalaisille. ”Hän antaa puhtia ajatukselle, että Yhdysvallat on voimakas, paras, lyömätön… Hän seisoo optimismin ja pessimismin välisessä risteyksessä. Olemme kaikki roolihahmoja maamme mahtavassa taloudellisessa saippuaoopperassa, ja Greenspan toimii sekä tuottajana että ohjaajana.”

Kirjan julkistamisen yhteydessä Woodward vastaili amerikkalaisten kysymyksiin radiossa. Yhdessä vastauksessaan hän pohti, että kohtapuolin 78 vuoden ikään ehtinyt Greenspan joutuisi jättämään tehtävänsä.

”Greenspanin aikakauden opit ovat helposti omaksuttavissa ja niitä voi jopa parannella. Yritin kirjassani Maestro selittää, että vaikka asiat ovat monimutkaisia ja teknisiä, oikeastaan muuta salaisuutta tai mysteeriä ei ole. On vain oltava valmis tekemään töitä ja olemaan joustava ja avoin uusille ideoille, tiedoille ja teorioille.”



Suomen Pankin ekonomistien ja Liikasen mönkään menneet arviot tai arvaukset saattoivat olla makeiden naurujen aihe. Samoin Woodwardin kirja Greenspanista. Mutta molemmat korostivat vaarallista asiaa: ihmiskunta oli loihtinut ympärilleen taloushirviön, jota eivät ymmärtäneet enää edes maailman parhaita yliopistoja käyneet asiantuntijat tai poliittiset päättäjät.

Greenspanin tapauksessa maailman tunnetuin journalisti Bob Woodward, joka oli upottanut yhden amerikkalaispresidentin, teki virhearvion maailman vaikutusvaltaisimmasta talouspäättäjästä, joka näytti tehneen työkseen virhearvioita ja kuunnelleen vääriä oppimestareita. Kuitenkin tavalliset ihmiset joutuvat luottamaan Woodwardin ja Greenspanin kaltaisiin ”guruihin”, sillä heillä ei ole aikaa eikä ymmärrystä perehtyä journalismin tai keskuspankkitoiminnan saloihin.

Samalla kun asianajaja William Spielberger yritti auttaa Etelä-Chicagon slummien huijattuja, Greenspan lausui toukokuussa 2007, että subprime-markkinoissa on selvästi ongelmia, mutta niistä tuskin koituisi laajempaa haittaa taloudelle.

Myöhemmin kävi ilmi, että edesmennyt Fedin johtokunnan jäsen Edward Gramlich oli yrittänyt jo seitsemän vuotta aiemmin saada Greenspania havahtumaan siihen, että maksukyvyttömille ihmisille tarjottiin epäilyttäviä subprime-lainoja. Greenspan kieltäytyi tutkituttamasta ongelman kokoluokkaa.

Maailmassa on ollut ja tulee aina olemaan paljon kyseenalaista ja ristiriitaista taloustietoa. Sitä lausutaan jykevällä rintaäänellä komeissa, arvovaltaa ja auktoriteettia huokuvissa pankkisaleissa. Yhdysvaltain finanssikriisi ravisteli ihmisten kykyä luottaa tai uskoa mihinkään.

Kun Bank of America ei luottanut McDonald’siin, heräsi perustavanlaatuinen kysymys: jos ranskanperunoita, purilaisia ja pirtelöitä myyvän globaalin yrityksen – jolla on toimintaa jokaisen amerikkalaisen maantien liittymässä ja kaupungin korttelissa – ei voi luottaa maksavan lainoja ajallaan, kenen voi? Toisen investointipankin?

Roger Lowensteinin mukaan kyseenalaiseksi joutuivat monenlaiset väittämät, kuten hokema, että osakemarkkinat tuottavat aina pitkällä aikavälillä voittoa. Kuinka pitkällä? Finanssikriisin jälkeen amerikkalaispörssien osakkeet olivat tuottaneet tappiota vuosikymmenen aikajanalla. Niiden tuotto oli alempi kuin valtion joukkovelkakirjojen kahden vuosikymmenen ajalta. Veronmaksajien takaamiin velkakirjoihin verrattuna ne olivat olleet nippanappa parempi sijoituskohde kolmen vuosikymmenen katsannossa, hän laski.

Pörssianalyytikko Robert Zuccaro lupasi 2001 julkaistussa kirjassa, että New Yorkin ja maailman seuratuin Dow Jones Industrial Average -pörssi-indeksi tulee nousemaan 30 000 pisteeseen vuoteen 2008 mennessä. Lehmanin romahduksen aikoihin kyseinen indeksi oli yli 21 000 pisteen päässä Zuccaron lupauksesta.

Kriisin jälkeen löytyi myös ihmisiä, jotka kertoivat nähneensä kaiken ennalta, kuten libanonilaistaustainen sijoittaja ja kirjailija Nassim Nicholas Taleb. Hän väitti kirjassaan Musta joutsen vuodelta 2007, että Wall Streetillä käytettävät riskianalyysit ovat puuta heinää ja viemässä Yhdysvaltain talouden manan majoille.

Näin hän kirjoitti esimerkiksi Yhdysvaltain suurimmasta asuntoluottojen pyörittäjästä, puolivaltiollisesta Fannie Mae -yhtiöstä: ”Kun katson hallituksen sponsoroiman instituution Fannie Maen riskejä, näyttäisi siltä, että se istuskelee dynamiittitynnyrin päällä ja on haavoittuvainen pienimmillekin inahduksille. Mutta hei, ei kanneta huolta: heidän suuri työntekijäkuntansa pitää tällaista mahdollisuutta ’epätodennäköisenä’.”

Nassim Taleb löi markkinoilla vetoa sen puolesta että dynamiittitynnyri räjähtää, ja niin kävikin. Fannie Mae ja vähän myöhemmin koko järjestelmä Bank of Americasta Goldman Sachsiin kaatui veronmaksajien syliin. Mies kääri tileilleen paalikaupalla dollareita, kuten oli tehnyt myös aiemmissa kriiseissä. ”Minua ei kuunneltu. Niinpä päätin, että menkööt helvettiin. Otin rahat.”

Greenspanin perusoppeihin kuului, että kaikenlainen sääntely on pahasta ja suuret finanssitavaratalot kyllä suojaavat itsensä riskeiltä, koska se on niiden etujen mukaista. Hän oli laissez faire -kapitalismin äidin, venäläistaustaisen talousfilosofi Ayn Randin seuraaja ja uskoi valtion minimaaliseen rooliin. Saman ajattelun puolesta liputtivat konservatiiviset ajatushautomot sekä Nobel-palkittu Chicagon yliopiston taloustieteilijä Milton Friedman.

”Markkinat ovat aina oikeassa ja valtio on aina väärässä” -ajattelulla oli Yhdysvalloissa ollut monta äitiä ja isää. Republikaanipresidentti Ronald Reagan kertoi ensimmäisessä virkaanastujaispuheessaan, että ”valtio ei ole ongelmien ratkaisu, valtio on ongelma” Americans for Tax Reform -järjestön puheenjohtaja Grover Norquist puolestaan tokaisi: ”en minä halua valtiota hävittää. Haluan pienentää sen sellaiseen kokoon, että jaksan raahata sen vessaan ja hukuttaa kylpyammeeseen.”

Vuonna 1998 Greenspan luennoi kongressille, että ”yksityisesti käytyjen ja asiantuntijoiden neuvottelemien johdannaiskauppojen sääntely on tarpeetonta.. Valtion sääntely voi toimia vain varajärjestelmänä. Sitä on käytettävä varoen ja siten, että markkinoille syntyy nettohyötyä.”

Runsas kuukausi Lehman Brothersin kaatumisen jälkeen Greenspan oli muuttunut mies. Hän tunnusti kongressille olevansa šokissa edellisviikkojen tapahtumista. Wall Streetin käyttämä riskienhallintamalli ja Nobel-komitean palkitsema johdannaiskaupan hinnoittelumalli olikin perustunut virheeseen, hän sanoi. Greenspanin todistus ei heittänyt kauaksi siitä, mitä Bernie Madoff sanoi viranomaisille, kun hänet pidätettiin kotonaan Manhattanilla joulukuussa 2008: ”Se on kaikki yhtä suurta valhetta.”

”Nykyaikainen riskinhallinta-ajattelu piti kutinsa vuosikymmenien ajan. Sen älyllinen perusta kuitenkin romahti viime vuoden kesällä, koska riskinhallintamalleihin syötetyt luvut olivat peräisin viimeiseltä kahdelta vuosikymmeneltä, euforian ajanjaksolta. Jos mallit olisivat paremmin peilanneet myös vaikeita historiallisia jaksoja, oman pääoman vaatimukset olisivat olleet korkeammat ja finanssimaailma olisi tänään paremmassa kunnossa”, Greenspan puhui lokakuussa 2008.

Greenspanin viittaus Nobel-palkintoon tarkoitti vuonna 1997 palkittuja Harvardin yliopiston Robert Mertonia ja Stanfordin yliopiston Myron Scholesia. Ekonomistit olivat loihtineet vuonna 1973 mallin johdannaiskaupalle. Kun heidät palkittiin, arvovaltainen ja auktoriteettien lukema talouslehti The Economist totesi, että palkinto oli kerrankin mennyt oikeaan osoitteeseen.

”Herrat Merton ja Scholes antoivat riskille hinnan. Riskienhallinnasta tuli arvauspelin sijaan tiedettä. Se avasi aikakauden Wall Streetin rakettitiedemiehille, strategeille, jotka tunsivat fysiikkaa ja matematiikkaa sen sijaan, että olisivat vain arvailleet.”

Brittilehti viittasi myös Nobel-kaksikon menestykseen tosimaailmassa, ei vain tutkijankammioissa. He eivät olleet pelkkiä näkijöitä, vaan myös tekijöitä. He olivat olleet perustamassa Long-Term Capital Management -nimistä hedgerahastoa eli LTCM:ää, josta oli tullut huikea rahasampo ja joka korosti heidän teoriansa toimivuutta. ”Tulokset ovat olleet mahtavia: korkeat tuotot ovat yhdistyneet pieniin heilahteluihin, se on jokaisen sijoittajan unelma.”

The Economistin tilaajat saivat myöhemmin lukea lisää kaksikon rahastosta. Vuosi Nobel-juhlallisuuksien jälkeen LTCM:n ”tieteellinen” perusta petti Venäjän ruplakriisissä ja muissa sijoituksissa. Sen arvosta katosi 4,6 miljardia dollaria, ja rahasto piti pelastaa keskuspankin takaamalla järjestelyllä.

The Economist raportoi: ”Alan Greenspanin mukaan rahaston kaatuminen olisi saattanut aiheuttaa suurta vahinkoa monille markkinatoimijoille ja ’olisi voinut vahingoittaa monien maiden talouksia, mukaan lukien omaamme’.”

Lowensteinin mukaan kohtalokas virhe oli siinä, että Wall Street oli menneisyyttä katsomalla yrittänyt löytää pelilleen samanlaiset todennäköisyyskertoimet kuin ne, joita kasinoiden toiminnassa voitiin laskea: siis nopan asentojen, ruletin numeroiden, kolikonheiton ja korttipakan paksuuden perusteella.

”Mutta markkinat ovat erilaisia kuin onnenpelit. Historian korttipakassa kortit vaihtuvat alituiseen. Ennen vuotta 2007 ja 2008 asuntomarkkinoiden valtakunnallinen romahdus näytti epätodennäköiseltä, koska niin ei ollut käynyt 70 vuoteen.”

Joidenkin amerikkalaisten ja ulkomaalaisten mielestä luonteva selitys ja syntipukki finanssikriisille oli George W. Bush, pidettiinhän häntä syypäänä jo kaikkeen muuhunkin. Bushista oli kuitenkin vain osaselitykseksi, niin monta kokkia sopalla oli yksittäisistä lainanottajista häntä edeltäneisiin presidentteihin.

Konservatiiviset amerikkalaiset soimasivat mielellään 1970-luvun lopulla vaikuttaneen demokraattipresidentti Jimmy Carterin lainsäädäntöä, joka lisäsi vähemmistöjen omistusasumista, mutta asiaa tutkinut keskuspankki Fed ei löytänyt lainsäädännön ja finanssikriisin välillä yhteyttä. ”Syytön”, totesi yksi viranomainen väittämästä.

Pienen koulukunnan mukaan amerikkalaisen velaksi elämisen tavan ja kaikkien talousongelmien alkupiste oli maan luopuminen kultakannasta Richard Nixonin kaudella vuonna 1971. Paljon yleisemmin ajateltiin kuitenkin, että sijoituspeli alkoi käydä liian kovilla kierroksilla 1980-luvulla. Silloiset tunnelmat summattiin Oliver Stonen ohjaaman Wall Street -elokuvan sijoittajalieron Gordon Gekkon kolmen sanan tokaisuun: ”Ahneus on hyvästä.”

Ronald Reaganin vuosina keksittiin, että finanssialan tulee olla jännittävämpää:kaikenlaisen sääntelyn ajateltiin rajoittavan innovaatioita. Niinpä sääntelyä purettiin, ja sadat kekseliäisyyden kukat puhkesivat kukkaan. Homma villiintyi askel askeleelta, presidentti presidentiltä, ja oli villeimmillään Bushin kaudella.

Yhdysvaltain nykyisessä myrkyllisessä poliittisessa ilmapiirissä on melko turha odottaa kompromissia siitä, kenen syytä mikäkin oli. Business Weekin otsikossa luki ”Tämä ei ole Bill Clintonin finanssikriisi”, kun taas The Washington Examiner valisti lukijoitaan artikkelilla ”Finanssikriisin juuret Clintonin asuntopolitiikassa”.

Harvardin yliopiston ankara Bush-kriitikko Stephen Walt totesi, että ”vaikka Bush ei ansaitse moitteita kaikesta, mikä johti suurimpaan taantumaan sitten 1930-luvun, hän johti maata kun se tapahtui ja hänen toimensa pahensivat ongelmaa”. Waltin mielestä oli ollut vastuutonta, että valtion pieneen rooliin uskonut Bush laski veroja käydessään kalliita sotia ja aiheutti siten lähes ennätykselliset valtiontalouden alijäämät ja kasvatti maalleen valtavan velkataakan.

Talousnobelisti Joseph Stiglitz ja Harvardin yliopiston talousprofessori Linda Bilmes laskivat presidentin kauden loppupuolella tammikuussa 2009, että Bushin hallituksen politiikka ”tuntuisi vielä vuosien ajan” ja maksaisi veronmaksajille yhteensä 10 350 miljardia dollaria.

Kahdeksan vuoden ”huonoin perintö on se, että massiivisesta julkisten varojen käytöstä huolimatta suurimmalla osalla amerikkalaisista asiat ovat huonommin kuin 2001.”

Bush oli perinyt Bill Clintonilta ylijäämäisen budjetin, mutta seuraajalleen Barack Obamalle hän ojensi lähes kaksinkertaistuneen valtionvelan, taantuman ja kasvaneiden tuloerojen koetteleman yhteiskunnan.

”On ironista, että Bush nousi valtaan kiiluvasilmäisenä kapitalistina, mutta jättää virkansa hyväksyttyään 700 miljardin dollarin tukipaketin rahoitusmarkkinoiden pelastamiseksi ja lisää miljardeja vakuutusyhtiöille sekä autoteollisuudelle”, sanoi floridalaisen Barry-yliopiston apulaisprofessori Sean Foreman haastattelussani.

Finanssikriisin taustalla on suuri joukko muuttujia, joiden keskinäisiä suhteita lienee yhtä vaikea kuvailla kuin subprime-johdannaisten kaavaa. Selvältä näyttää, että harkinta petti joka tasolla yksityisistä lainanottajista finanssimaailman sääntelijöihin.

Yksi kirja keskittyi esimerkiksi finanssiyhtiöiden hallitusjäsenten huonosti tekemään työhön. Pelkkä nimi kertoi kirjoittajakaksikon näkemyksen hallitusammattilaisten toimenkuvasta ja merkityksestä: Money for Nothing eli ”Rahaa tyhjästä”.

Joidenkin mielestä katastrofin aiheuttivat ennen kaikkea valtavat bonus- ja optiojärjestelyt. Mitä isommat riskit, sitä suuremmat tuottomahdollisuudet. Kävi niin, että voitot yksityistettiin ja tappiot sosialisoitiin.

Yhdysvalloissa syntyi suoranainen lynkkausmieliala keväällä 2009, kun veronmaksajien pelastama vakuutusyhtiö AIG päätti jakaa johtajilleen 165 miljoonan dollarin bonukset. AIG:n toimitusjohtaja Edward Liddy vetosi turvallisuuteen, kun kieltäytyi kongressin kuulemisessa julkistamasta bonukset saaneiden työntekijöidensä nimiä.

Liddy luki kongressissa yhden vakuutusyhtiöön tulleista uhkausviesteistä: ”Kaikki johtajat ja heidän perheensä tulisi teloittaa vetämällä pianonkieli kaulan ympäri.”

Kongressi ja hallitus reagoivat Main Streetiltä eli vihaisen kansan parista kuuluneeseen huutoon. Edustajainhuone hyväksyi äänin 328–93 lain, jonka myötä veronmaksajien tukea vähintään viiden miljardin dollarin edestä saaneiden yhtiöiden bonuksia verotettaisiin 90 prosenttia.

Republikaanipomo John Boehner mollasi kuitenkin myös senaatissa tekeillä ollutta bonusveroa ”poliittiseksi sirkukseksi”, eikä se mennytkään läpi. Senaatin puolella hänen republikaanikollegansa Charles Grassley kuitenkin suositteli AIG:n johtajille eroa tai japanilaistyylistä kunniaitsemurhaa. Barack Obaman oikeusministeri Eric Holder ilmoitti ministeriönsä tutkivan keinoja, joilla AIG-bonukset saataisiin perittyä takaisin.

Monen syyttävä sormi osoitti luokitusyrityksiin, kuten Moody’siin ja Standard & Poor’siin. Niillä oli suuri eturistiriita, sillä ne saivat toimeksiantoja samoilta finanssijäteiltä, joiden tuotteiden kelvollisuutta ne luokittelivat. Chicagon slummeissa kepulikonstein myydyt lainat – kun niitä sopivalla tavalla ja kekseliäästi paketointiin – saivat parhaita mahdollisia AAA-luokituksia.

Erittäin suuri koulukunta oli sitä mieltä, että vapaassa markkinataloudessa talon, auton tai pesukoneen ostamisesta ja sen ehdoista ei voi syyttää presidenttiä, olipa hänen nimensä Bush tai Clinton. Monet amerikkalaiset mollasivat tavallisia lainanottajia koko sopan aiheuttamisesta.

Paljon muitakin selitysmalleja syntyi. The Atlantic -aikakauslehdessä pohdittiin kristinuskon osuutta tapahtumiin. Yhdysvalloissa oli levinnyt laajalle villitys nimeltä ”vauraus-gospel” eli menestyksen teologia.

Vaikka Jeesus opetti, että ”helpompi on kamelin käydä neulansilmän läpi kuin rikkaan päästä taivasten valtakuntaan”, vaurastumisen ilosanoman saarnaajat julistivat rikastumisen olevan Jumalan tahto.

”Ei ole väliä, mistä maasta olet, mikä tutkinto sinulla on tai mitä valuuttaa tililläsi on. Sinun ei tarvitse pyytää Jumalaa siunaamaan bisneksiäsi tai pankkitiliäsi. Siunaukset tulevat itsestään! Siunaukset etsivät sinut käsiinsä! Jumala pitää sinusta huolen, Jumala ei anna sinun olla ilman taloa!” saarnasi Virginiassa vaikuttavan Casa del Padre -kirkon latinopastori Fernando Garay.

Yhdysvalloissa jumalallisen rakkauden, positiivisuuden ja optimismin julistamisella on pitkät perinteet. Vuoden 1952 hittikirja oli Norman Vincent Pealen Myönteisen ajattelun voima, viime vuosina kansaa villitsi Rhonda Byrnen Salaisuus. Kirjoja lukivat monet tavalliset amerikkalaiset, jotka ottivat suhteettomia riskejä ja ajoivat itse itsensä liemeen.

Barbara Ehrenreichin kirjassa Bright-Sided arvosteltiin amerikkalaisten ”sokeaa optimismia”. Ehrenreichin mukaan ”myönteisyyden kulttuuri on eräänlaista itsepetosta, ja se johti tai oli osasyy vuoden 2008 finanssikriisiin”.

On vaikea keksiä Yhdysvaltain kartalta Floridaa parempaa länttiä, jos yrittää mieltää, mitä amerikkalainen unelma voisi tavallisen suomalaisen mielikuvissa tarkoittaa. Sinne on moni miljoonansa kerännyt suomalainen mennyt viettämään rattoisia eläkepäiviään. Aurinkoa on otettu, altaassa on pulikoitu, halpaa viinaa on juotu.

Floridassa on laulanut Eino Grön ja siellä pyöri myös Hiski Salomaa 1930 levyttämässään laulussa Lännen lokari: ”Olen käynynnä Piutissa Luisissa Ratulaatissa Miamissa”.

Sinne pakeni myös Antti Tuurin Ameriikan raitti -romaanin päähenkilö Erkki vaimoineen suomalaisia veroviranomaisia. Kirjan nimi oli napattu vanhasta siirtolaisviisusta: ”Minä menen Ameriikkaan, sinne menevät kaikki. Kultasannalla sannoitettu on Ameriikan raitti.”

Tuurin kirjasta tehtiin myös Lauri Törhösen ohjaama elokuva, jonka julisteessa luki ”Liikasta ja veroja pakoon ihanaan Floridaan”, mikä viittasi Liikasen tehtävään valtiovarainministerinä 1980-luvun lopussa.

Mielikuvien ihana Florida oli kuitenkin muuttunut, kun matkasin osavaltioon vuoden Lehman Brothersin romahduksen jälkeen. Syksyllä 2009 sitä vaivasi sama alakulo, joka oli vallannut koko Yhdysvallat. Aurinko ei ollut taivaalta kadonnut ja aallot löivät yhä rantaan, mutta vuosikymmenien tasaisen kasvun jälkeen osavaltio oli ensimmäisen kerran alkanut menettää asukkaita. Suurena syynä oli yli kymmenen prosentin työttömyys.

Tapasin Cape Coralissa Ame Rettigin, 35, jonka elämä oli aivan sekaisin. Entinen aviomies ei lähettänyt kolmelle yhteiselle lapselle elatusmaksuja, poikaystävä oli pahoinpidellyt ja ero tullut hänestäkin. Työnantaja ei ymmärtänyt naisen elämäntilannetta ja antoi potkut.

Vuokranantaja uhkasi häädöllä, ja lääkäri epäili hänellä olevan rintasyöpä. Hän kertoi, että äskettäin hänen yhdeksänvuotias tyttärensä oli alkanut itkeä, kun Rettig ei päästänyt häntä kouluun. ”Heillä oli koulukuvaus. Minulla ei ollut varaa kuviin, ja ajattelin, että on helpompi pitää tyttö kotona.”

Vain vuotta aiemmin Rettig oli työskennellyt pitserian ravintolapäällikkönä. Kun hän huomasi, että ravintola heitti valtavia määriä ruokaa roskiin, hän ehdotti, että ruoka lahjoitettaisiin tarvitseville. Ravintola innostui ja iloinen oli myös pitsat saanut United Way -hyväntekeväisyysjärjestö.

Puoli vuotta ideansa jälkeen Rettig joutui itse liittymään avun tarvitsijoiden jonoon. Avustusruokaa hakemassa hänet tapasinkin.

Cape Coralissa tutustuin amerikkalaiseen yhteiskuntaluokkaan nimeltä ”uusnälkäiset”. Termin keksi CCMI-avustusjärjestön johtaja Sarah Owen, joka yritti löytää sopivan sanan kuvaamaan äskettäin keskiluokkaan kuuluneita ihmisiä, jotka olivat yhtäkkiä hädässä ja joille avun pyytäminen oli uusi ja vaikea ajatus.

”He ovat menettäneet työnsä tai yrityksensä, eivätkä osaa hakea yhteiskunnan apua. He tulevat tänne noloina ja itkuisina ja pyytelevät anteeksi”, selitti United Way -järjestön edustaja Blanca Perez.

Noin 170 000 asukkaan Cape Coralissa työttömyysaste oli neljäntoista prosentin tienoilla. Cape Coral ja lähellä sijaitseva Fort Myers sijoittuivat valtakunnallisesti toiseksi ulosmitattujen asuntojen määrää laskettaessa. Ykkössijaa piti kasinokaupunki Las Vegas, jossa äkkirikastumista ei ollut yritetty vain rulettipöytien ääressä.


Eläkkeelle jäänyt Joan Tirollo, 66, ja hänen eläkkeelle jäänyt poliisimiehensä Bob Tirollo, 68, olivat hekin suurissa vaikeuksissa. Miehen eläkesäästöt olivat sulaneet pörssisijoituksiin vuosikymmenen alussa. Nyt uhkasi mennä koti uima-altaineen.

Pariskunnalla piti olla satojentuhansien eläkekassa vanhuudenturvaksi, mutta sen sijaan he joutuivatkin kitkuttelemaan 21 000 dollarin yhteisellä vuosieläkkeellä. ”Jos on paljon rahaa, Florida on ihana paikka. Mutta meidän asemassamme täällä on kamalaa”, Joan Tirollo sanoi.

Kun presidentti Barack Obama markkinoi finanssikriisin jälkeisen taantuman taltuttamiseksi satojen miljardien eurojen elvytyspakettiaan, hän valitsi Floridan Fort Myersin merkittävän puheensa pitopaikaksi. Syynä oli se, että kaupungin alueella asuntojen arvot olivat romahtaneet pahimmillaan 80 prosenttia.

Owenin mielestä 18 miljoonan asukkaan Floridan alamäki tuntui vielä rajummalta kuin monen muun osavaltion. ”Kaikki ovat tulleet tänne ihanan elämän perässä. Nyt paratiisi on kadotettu.”

Florida International University -yliopiston apulaisdekaani Jerry Haar meni suoraan asiaan kuvaillessaan osavaltionsa ja Yhdysvaltain taloudellista tilannetta. Hänen mukaansa Floridan infrastruktuuri koululaitoksesta maanteihin oli kammottavassa kunnossa.

Osavaltio oli ”elänyt harhan vallassa”, jonka mukaan sen ei tarvinnut kerätä tuloveroja, koska eläkeläisten ja turistien kulutus täyttäisi julkisen talouden laarit. ”Olemme kusessa”, hän sanoi.

Koko osavaltio tuntui eläneen kuin auringonpistoksen saanut. Ainoa infrastruktuuri, jota kehitettiin, olivat asunnot, aina vain uudet asunnot. Fort Myersin lähellä 1950-luvulla perustetun Lehigh Acresin alueella asuntojen määrä lähes kaksinkertaistui yli 28 000:een parin vuoden rakennusmylläkässä 2004–2006.

”En enää halua ajaa Lehigh Acresiin, koska siitä tulee niin paha mieli”, sanoi sijoitushuumassa rahojaan menettänyt Josh Sims.


Samalla kun Florida oli alkanut ensi kerran menettää asukkaitaan, mieleen tuli kysymys: minne he muuttavat? Valtakunnallinen työttömyys oli kymmenen prosentin tietämillä.

Amerikkalaisiin tilastoihin kätkeytyy myös piilotyöttömyyttä: kun mukaan lasketaan pettyneinä työnhaun lopettaneet sekä vastentahtoisesti alityöllistyneet, virallinen noin kymmenen prosentin työttömyys hyppää seitsemääntoista prosenttiin.

Vuosi finanssikriisin jälkeen eli syksyllä 2009 Yhdysvaltain 50 osavaltiosta 48:n budjetit olivat tai uhkasivat jäädä alijäämäisiksi. Säästökohteita oli etsitty vaikka mistä: Marylandissa leikattiin liikenteen valvonnasta, Kaliforniassa 27 000 opettajaa pantiin hetkeksi viralta ja tuhannet kokonaan.

Ainakin 26 osavaltiossa oli jouduttu leikkaamaan vankilamenoista. New Yorkista Michiganiin vankeja oli vapautettu rahapulan takia etuajassa. Dekaani Jerry Haar kertoi, että maan hurja velkaantuminen oli molempien puolueiden syytä, ja nyt katsottiin totuutta silmiin. ”Kongressi on tuhlannut kuin humalainen merimies lomallaan.”

Helpotusta ei ollut tiedossa liittovaltiolle eikä osavaltioille vuosikausiin, siitä pitivät huolen tahmeasti käyntiin lähtenyt talouskasvu, joukkotyöttömyys, kuluttajien alakulo ja Wall Streetillä jatkunut epävarmuus.

Fedin pääjohtajan Ben Bernanken ja muiden päättäjien kerrottiin pelkäävän, että Yhdysvaltain kohtalo olisi Japanin mallin mukainen ”kadotettu vuosikymmen”, vuosikausia jatkuva epävarmuus, surkea kasvu tai nollakasvu, kulutusta hillitsevät laskevat tai liian matalat hinnat yhdistettynä poikkeuksellisen korkeaan työttömyyteen.

Mikäli edessä oli hukattu vuosikymmen, se tulisi jo yhden hukatun, tuhlatun ja haaskatun vuosikymmenen perään. Pörssistä ei ollut saatu luvattuja pitkän aikavälin voittoja. Palkat olivat alemmalla tasolla kuin kymmenen vuotta aiemmin. Tuloerot olivat kasvaneet.

Mitä tahansa tilastoa katsoi, vastaan tuli synkkiä numeroita. Opiskelu-, työ- ja eläköitymissuunnitelmat olivat miljoonien osalta murskana. Yliopistojen lukukausimaksut olivat kallistuneet neljännesvuosisadassa 439 prosenttia, kun mediaanitulo oli noussut vain 147 prosenttia.

”Minulla on ystäviä, jotka ovat alkaneet jo raskausaikana miettiä, miten he pystyvät maksamaan lapsensa yliopistokoulutuksen. Opiskelijoiden vanhemmat saattavat käydä useassa työssä selvitäkseen laskuista”, kertoi Yalen huippuyliopistossa politiikkaa opiskeleva 21-vuotias Jessica Stephens.

Raportin julkaisemisen aikaan New Havenin kaupungissa Connecticutissa sijaitsevassa Yalessa opiskelevan lasku näytti seuraavalta: lukuvuosimaksu 35 300 dollaria, asuminen ja ruoka 10 700 dollaria ja kirjat noin 3 000 dollaria. Lukuvuoden hinnaksi tuli siis opiskelijaa kohti 49 000 dollaria. Summa oli muutaman satasen alle amerikkalaisten kotitalouksien mediaanitulon, siis kansakunnan keskimmäisen kotitalouden bruttotulojen.

Amerikkalaisen unelman kulmakiveksi mielletty oma koti oli kadonnut miljoonien haaveista. Vuonna 2010 viranomaiset takavarikoivat pankeille miljoona kotia, vuonna 2011 luvun odotettiin nousevan 1,2 miljoonaan. Haikea meno jatkuisi: Utahin yliopiston arvion mukaan omistusasujien osuus väestöstä oli painumassa vuoteen 2020 mennessä 1980-luvun puolivälin tasolle, kunhan kuohunta asuntokuplan puhkeamisen jäljiltä rauhoittuisi.

Vuonna 2004 amerikkalaisista miltei 70 prosenttia asui omistusasunnossa; osuus putoaa lähivuosina jopa 63,5 prosenttiin. Oman kodin unelman kohdalla puhutaan siten ei yhdestä eikä kahdesta, vaan kolmesta ja puolesta hukatusta vuosikymmenestä.

Tavallisten unelmien romahtaessa joka puolella maata eri tutkimuslaitokset kertoivat tuloerojen kasvaneen suurimmiksi sitten 1920-luvun. Yhden laskelman mukaan taantumaa edeltävän viiden vuoden jaksolla kaksi kolmasosaa amerikkalaisten yhteenlasketuista uusista tuloista oli virrannut rikkaimman prosentin taskuun.

Parhaiten ansaitsevat 300 000 amerikkalaista tienasivat miltei yhtä paljon kuin maan köyhin puolikas eli 150 miljoonaa ihmistä yhteensä.

Vuoden 2011 alussa puolustusministeriö kohahdutti amerikkalaisia ilmoittamalla, että asevoimien budjettia leikataan ensimmäisen kerran sitten kylmän sodan. Summa ei ollut valtava, mutta kyse oli amerikkalaisen budjetinlaadinnan pyhästä lehmästä.

Finanssikriisi jätti jälkeensä alakuloisen, katkeran ja vihaisen maan, joka yrittää epätoivoisesti etsiä ulospääsyä ahdingostaan. Tuhansien kansalaisten ja yhteisöjen mielestä vaikea matka tuli aloittaa oikeustuvan kautta.

Yhdysvaltain rahoitusvalvonta SEC esimerkiksi haastoi keväällä 2010 oikeuteen ”Wall Streetin kuninkaaksi” kutsutun investointipankin Goldman Sachsin. SEC:n mukaan pankki oli pimittänyt asiakkailta tietoa jättimäisen hedgerahaston osallisuudesta asuntomarkkinoiden petollisiin sijoitusjohdannaisiin.

Kyse oli ensimmäisestä oikeusjutusta, jossa investointipankin syytettiin tietoisesti pyrkineen saamaan hyötyä itse kriisistä. Siviilioikeusjutussa mainittu petos tuotti makoisasti Goldman Sachsin asiakkaalle Paulson & Co -hedgerahastolle, kun vastapuolella olevat sijoittajat menettivät miljardeja euroja.

”Sijoitustuotteet olivat uusia ja monimutkaisia, mutta huijaus ja eturistiriidat olivat vanhoja ja yksinkertaisia”, totesi SEC:n johtaja Robert Khuzami.

Syytteen mukaan huijaus oli yksinkertaistetusti toiminut näin: Paulson & Co -rahasto palkkasi Goldman Sachsin paketoimaan subprime-asuntolainoihin kytkettyjä arvopapereita ja myymään niitä asiakkaille.

Samanaikaisesti rahasto löi vetoa kyseisiä sijoitusjohdannaisia vastaan eli ”myi niitä lyhyeksi” uskoen niiden romahdukseen. Paulson & Co valitsi arvopapereita, joiden se arveli olevan huonommassa hapessa kuin niistä kertovat luokitukset.

SEC:n mukaan välissä pörrännyt Goldman Sachs ei kertonut Paulson & Co:n kaksoisroolista, vaan väitti, että arvopapereita ”valitsi itsenäinen kolmas osapuoli”. Goldman Sachs kiisti tehneensä mitään laitonta. Paulson & Co:n perustaja John A. Paulson ansaitsi arviolta 3,7 miljardia dollaria vuonna 2007.

Baltimoren kaupunki puolestaan haastoi oikeuteen Wells Fargo -pankin. Marylandin osavaltion suurimman kaupungin mukaan Wells Fargo suuntasi koko maailmantaloutta haavoittaneet subprime-lainansa tahallaan vähemmistöille, etenkin mustille. Kaupunki sai todistajakseen kaksi entistä Wells Fargon lainatykkiä, joita oman pankin toiminta oli alkanut inhottaa.

Tapasin toisen heistä, Beth Jacobsonin, Eastonin kaupungissa sata kilometriä Baltimoresta etelään. Hän oli työskennellyt yhdeksän vuotta pankin subprime-osastolla ja myi parhaina vuosinaan 55 miljoonan dollarin edestä lainoja.

Jacobson sai lukuisia pokaaleja ja bonuksia huipputyöstään. Nainen oli kutsuttu kosteisiin ja villeihin seminaareihin, joissa esiintyivät Elton John, Cher, Aerosmith ja The Eagles. Hänen vuosipalkkansa oli puolisen miljoonaa dollaria.

Jacobson kertoi, että osa pankin lainoista kaupattiin Baltimoren mustien kirkkojen kautta, ja jokaisesta myydystä lainasta heltisi seurakunnalle pieni lahjoitus. Kerran Jacobsonia, 48, oli pyydetty puhumaan lainaseminaariin Marylandissa. Kun hän tuli paikalle, hätääntynyt Wells Fargon virkailija ryntäsi sanomaan: ”Et sinä voi puhua. Olet aivan liian valkoinen tälle yleisölle.”


Vuoden 2007 lopulla Jacobson oli alkanut ihmetellä lainamyllyä ja sen moraalia. Sitten hän näki pankkinsa huipputason johtajan väittävän tv-haastattelussa, ettei Wells Fargolla edes ollut subprime-osastoa. Hän erosi ja päätti puhua suunsa puhtaaksi.

Jacobsonin ohella todistajaksi ryhtyi musta Tony Paschal. Paschal kertoi valaehtoisessa todistuksessaan, kuinka Wells Fargon enimmäkseen valkoiset työntekijät puhuivat ”mutiaisille” myytävistä ”gettolainoista” ja kuinka hänen esimiehensä puhui ”slummien nekruista”.

Pankin työntekijät saivat subprime-luotoista kolme–neljä kertaa suuremman palkkion kuin tavallisen lainan välittämisestä. Niille oli kysyntää Wall Streetillä, ja teoriassa niiden piti tuottaa tavallisia lainoja paremmin, koska korot olivat korkeammat.

”Motiiveina olivat raha ja ahneus”, summasi Jacobson lainoista, joilla oli monelle asiakkaalle ylitsepääsemättömän kovat ehdot.

Baltimoren kaupungintalolla syyttäjä George Nilson kertoi, että edessä olisi pitkä ja vaikea oikeusprosessi. Hänen mukaansa Wells Fargon jäljiltä kaupungissa oli runsaat tuhat tyhjää taloa ja niiden aiheuttamat kulut suurkaupungille pyörivät parinkymmenen miljoonan dollarin tienoilla.

Wells Fargo kiisti syytteet ja kertoi olleensa ”vastuullinen pankki”, jonka lainat vastasivat vain noin prosenttia Baltimoren yli 30 000 ulosmitatusta talosta. Liittovaltion tuomari kieltäytyi käsittelemästä juttua, mihin kaupunki vastasi uudella haasteella.



Kriisin jälkeen voi luontevasti kysyä, muuttiko se mitään. Osavastaus saatiin joulukuussa 2009, hieman yli vuosi Lehman Brothersin kaatumisen jälkeen. Alle vuoden vallassa ollut presidentti Barack Obama oli hämillään nähtyään uutisen, jonka mukaan Wall Streetillä valmistauduttiin maksamaan kaikkien aikojen suurimmat bonukset.

”Antakaas kun yritän ymmärtää. Nämä tyypit ovat jakamassa ennätysbonukset, koska ovat tehneet voittoa. Ja he ovat tehneet voittoa, koska me pelastimme heidät?” hän kyseli Valkoisen talon tapaamisessa.

Kriisin jälkeen hallitus ja kongressi ryhtyivät laatimaan lakeja ja perkaamaan edellisvuosien tapahtumia vastaavien katastrofien välttämiseksi. Amerikkalaisilla ja muillakin oli syytä suhtautua hankkeisiin sekä asioiden muuttumiseen epäileväisesti.

Kirjanpitorikoksista, huijauksista ja skandaaleista ei ollut aiemminkaan tullut loppua. Uudet lait ja kontrollimekanismit olivat säännöllisesti jääneet jälkeen finanssialan ”innovaatioista”. Talouskuplat ja pankkikriisit olivat tulleet osaksi elämää.

Verkkolehti The Huffington Post kertoi vuoden 2010 lopussa merkillisen ja todeksi osoittautuneen uutisen, jonka mukaan ”puoluerajat ylittävä”, finanssikriisiä perkaava komissio oli hajoamispisteessä riitojen vuoksi. Komission neljä republikaanijäsentä halusivat sysätä syyn finanssikriisistä enimmäkseen valtion harjoittamalle asuntopolitiikalle.

He halusivat poistaa komission loppuraportista sellaisia sanoja kuin ”sääntelyn purkaminen”, ”varjopankkitoiminta” ja jopa ”Wall Street”, mikä ei komission kuudelle demokraattijäsenelle sopinut.

”Minusta ja suuresta osasta komission jäseniä tuntui, että noiden fraasien poistaminen haittaisi pyrkimystä kertoa amerikkalaisille täydellisesti, reilusti ja ymmärrettävästi finanssikriisin syistä. Etenkin on vaikea ajatella, että Wall Streetillä ei olisi ollut osuutta tapahtumiin”, pohti komission demokraattijäsen Brooksley E. Born.

Komissiosta oli toivottu samankaltaista kahden puolueen yhteisponnistusta kuin olivat olleet 1930-luvun suuren laman jälkeinen Pecora-komissio ja syksyn 2001 terrori-iskujen jälkeinen 911-komissio. Lopulta kävi niin, että komission kuusi demokraattijäsentä julkaisivat 633-sivuisen version tapahtumista, kun taas neljä republikaania antoivat julkisuuteen kilpailevan yhdeksänsivuisen selitysmallin asuntokuplan synnystä.

Jälkimmäisessä soimattiin hallituksen asuntopolitiikkaa ja todellakin jätettiin mainitsematta Wall Street finanssikriisin yhteydessä. Republikaanien paperissa vaadittiin lopuksi, että ”maamme johtajat ottaisivat oikealla tavalla oppia historiasta”.

Reilut puoli vuotta Lehmanin kaatumisen jälkeen kysyin Nobel-palkitulta taloustieteilijältä Paul Krugmanilta tiedotustilaisuudessa New Yorkissa, tarkoittaako Yhdysvaltain finanssikriisin jälkeinen taantuma kapitalismin loppumista sellaisena kuin sen tunnemme vai palaako maa taantuman jälkeen tekemään sitä, mitä on ennenkin tehnyt?

Krugmanin mielestä Yhdysvaltoja uhkasi vastaisuudessakin ajautuminen kuplasta toiseen ja kriisistä kriisiin, ellei se alkaisi paremmin valvoa ja säännellä finanssimarkkinoitaan. Jos nyt ei otettaisi opiksi, seuraavalla kerralla saatettaisiin ajautua pahempaan suohon.

Hänen mielestään oli aika palata ”tylsään pankkitoimintaan”, sellaiseen, jota isoisämme harjoittivat noin puolen vuosisadan ajan 1930-luvun laman opeista viisastuneina. Pankeilla piti olla riittävästi pääomia ja niiden toimintaa piti voida ymmärtää tavallisella järjellä. Niissä tuli jopa olla hieman tylsää työskennellä.

Uutta kirjaansa markkinoinut Krugman huomautti, että tylsän ja alkeellisen pankkitoiminnan vuosina amerikkalaisten elintaso kaksinkertaistui yhden sukupolven aikana. Vaikka Krugman tunnetaan maassaan vasemman laidan ajattelijana, ei hänkään ajatellut, että maailmankaupan pitäisi loppua, globalisaation pysähtyä ja markkinatalouden ratsastaa auringonlaskuun.

”Rahoitusala on palautettava yksityisiin käsiin heti kun se on turvallista, aivan kuten Ruotsi siirsi pankkitoiminnan yksityissektorille suurten pelastustoimien jälkeen 1990-luvun alussa”, hän totesi kirjassaan The Return of Depression Economics and the Crisis of 2008.


Krugmanin kirja taantumaan johtaneesta kriisistä on murheellista luettavaa. Päällimmäiseksi siitä jää mieleen ajatus, että ihminen oppii huonosti virheistään. Latinalaisen Amerikan kriiseistä ei otettu oppia, jota olisi voitu hyödyntää Aasian kriisin edellä.

Sen jälkeen kun amerikkalaisten ihaileman ja pelkäämän Japanin ”talousihmeen” kupla puhkesi, amerikkalaiset alkoivat viritellä omia kupliaan.

Lehman Brothersin romahduksen jälkeisessä maailmassa silmät turtuivat talousuutisotsikoille. Mikään ei tuntunut enää mahdottomalta. Loppuvuodesta 2010 Taloussanomat kertoi hälyttävän oloisesta asiasta viiden kappaleen pikku-uutisella, jota kuvitettiin piirroksella. Siinä Setä Samuli anoi surkea ilme kasvoillaan almuja silinterihattuunsa ja otsikossa luki: ”Lähes sata amerikkalaista pankkia vaarassa kaatua.”

Oli enää vaikea hahmottaa, onko pankin, sadan pankin tai valtion kaatuminen ravisuttava uutinen vai kenties jo täysin arkinen tapahtuma. Sata pankkia sinne, Islanti tänne ja General Motors tuonne. Olivathan historian kymmenen suurinta amerikkalaisyrityksen konkurssia tapahtuneet viimeisen kymmenen vuoden aikana.

Epävarmuus jatkui jatkumistaan. EU:n talouskomissaari Olli Rehn sanoi helmikuussa 2011, että Kreikan valtion pelastaminen unionikansalaisten verovaroilla edellisvuoden toukokuussa oli hätätoimenpide, jolla suojeltiin Suomea ja koko Eurooppaa. ”Lehman Brothersin jälkeinen katastrofi olisi saattanut jäädä toiseksi.”

Yli kaksi vuotta Wall Streetin kriisin pahimman vaiheen jälkeen finanssikirjailija Michael Lewis totesi – kaikesta tapahtuneesta huolimatta – että ”elämme hiekalle rakennetussa talossa, koska emme ole korjanneet järjestelmäämme”. The New York Timesin kolumnisti Frank Rich kirjoitti pian sen jälkeen, että ”emme ole juuri paremmin varautuneet seuraavaan šokkiin. Ei ole edes selvää, haluammeko olla varautuneita.”

Kollegani Juha Sainio muotoili saman asian suomalaisille näin: ”Kriisinjälkeisinä parina vuotena järjestelmää on hieman rukattu, mutta pääosin systeemi pyörii entiseen malliin. Ja mitä pitempi aika kriisistä on kulunut, sitä auvoisammalta menneisyys alkaa näyttää. Voi huoletta ennustaa, että tällä menolla edessä on ennen pitkää uusia, entistä pahempia kriisejä, joita kohti kuljemme Hassisen Koneen sanoin: reippaina käymme rekkain alle.”

Maallikoilla, ainakin itselläni, oli kriisin jälkeen suuria vaikeuksia ymmärtää, missä menee laillisen ja laittoman, moraalisen ja moraalittoman finanssitoiminnan raja. Mikä tarkalleen ottaen erotti Madoffin toiminnan siitä, mitä Etelä-Chicagon slummeissa tehtiin, paitsi nollien määrä? Tai mitä Wall Streetillä puuhattiin?

Ja kenelle lopulta kuului vastuu tapahtumista, kun Fedin johtokunnan jäsen Edward Gramlich oli yrittänyt saada Greenspanin jo vuonna 2000 ymmärtämään subprime-ongelman? Oliko kriisi hajonnut niin moniin käsiin, ettei siitä voinut enää syyttää ketään? Oliko tyydyttävä tuhansiin eri puolille maata ja maailmaa hajonneisiin oikeusjuttuihin ja niistä syntyvään mosaiikkiselitykseen?

Yhden mosaiikkiselityksen keskiössä oli Bernie Madoff. Hän yrittioikeudenkäynnissään väittää toimineensa yksin, mutta siihen ei uskonut juuri kukaan. Lukemattomat ihmiset pitivät varmana, että hänen vaimonsa, kaksi poikaansa ja monet muut olivat sekaantuneet rikokseen, niin valtava operaatio oli yksistään väärennettyjen sijoitustiliotteiden painattaminen.

Myöhemmin kaksi hänen kirjanpitäjäänsä tunnustikin osallistuneensa huijaukseen, ja uusia oikeusjuttuja laitettiin vireille.

Kesäkuun lopulla 2009 tuomari Denny Chin tuomitsi Madoffin 150 vuodeksi vankeuteen. Chin kutsui hänen rikostaan ”poikkeuksellisen pahuuden” ilmentymäksi.

Madoffin vuodet huvijahdeilla, golfklubeilla ja seurapiirijuhlissa olivat takanapäin. Hän ei pääsisi enää sovittelemaan jalkoihinsa yli kahtasataa paria kenkiä, jotka viranomaiset häneltä takavarikoivat. Eikä yli 160 solmiota, alligaattorinnahkavyötä, rannekelloa tai jalometallikorua. Ne huutokaupattiin antiikkihuonekalujen ja taulujen mukana.

Vankilatuomionsa lisäksi Madoff sai armottoman julkisen tuomion. Hän oli kuin kiinalaisen sanonnan mukainen rotta, joka vilistää kadun yli ja jota jokainen haluaa huitaista. Madoffin entinen rakastajatar, juutalaisnaisten Hadassah-järjestöä edustava Sheryl Weinstein totesi oikeudessa: ”Arvon tuomari, pyydän, että annat tämän pedon virua häkissään.”

Vaimo Ruth Madoff puolestaan totesi lausunnossaan, että ”kuten kaikki muutkin, tunnen itseni petetyksi ja olen hämilläni. Mies, joka syyllistyi tähän hirvittävään petokseen, ei ole sama mies, jonka olen tuntenut kaikki nämä vuodet.”

Julkista ruoskintaa lisäsi se, että huijauksessa kaatui useita juutalaisia hyväntekeväisyysjärjestöjä, jotka olivat sijoittaneet varansa Madoffin rahastoihin juutalaisverkostoista kantautuneiden hyvien suositusten vuoksi. Kukaan ei ilmaantunut oikeudenkäyntiin puhumaan Madoffin puolesta.

”Odotin näkeväni kirjeitä perheeltä, ystäviltä tai kollegoilta. Mutta en ole saanut ensimmäistäkään kirjettä, jossa puhuttaisiin Madoffin hyvistä teoista, jalosta luonteesta, kansalaistoiminnasta tai hyväntekeväisyydestä. Sellaisen tuen puute on paljon puhuvaa”, totesi tuomari Chin.

Mediassa Madoffin epäiltiin väärentäneen sijoitustodistusten lisäksi golf-peliensä tuloksia. Niitä pidettiin epäilyttävän tasaisina, kuten hänen rahastonsa lupaamia tuottoja.

Madoff sanoi jättävänsä ”häpeän perinnön perheelleen ja lapsenlapsilleen”. Tuomionsa käsittelyssä hän lausui: ”En voi esittää tekosyitä tekemisilleni. Miten perustelisin valehtelua ja tuhansien sijoittajien petkuttamista? Miten perustelisin valehtelua ja petkuttamista yli 200 työntekijälleni?Kuinka perustelisin valehtelua ja petkutusta vaimolleni, jonka kanssa olen ollut 50 vuotta ja joka yhä seisoo rinnallani?”


Kun Paul Krugman kirjoitti yhdessä kolumnissaan ”maineensa tahranneesta Amerikasta”, hän vertasi finanssikriisin tapahtumia Madoffin huijauksiin. Entisestä seurapiirikuninkaasta oli tullut julkisuuden sylkykupin lisäksi raiteiltaan ajautuneen kotimaansa symboli.

”Näinä päivinä Amerikka näyttää talouksien Bernie Madoffilta. Monta vuotta se sai osakseen arvostusta, jopa pelonsekaista kunnioitusta, mutta kaikki näyttääkin perustuneen petokseen.”

Kovimman rangaistuksensa Bernie Madoff sai todennäköisesti joulukuun 11. päivä 2010. Hänen vanhin poikansa Mark Madoff, 46, oli musertunut lukuisien oikeusjuttujen paineessa, vaikka vakuutti syyttömyyttään. Hän oli yrittänyt aloittaa uuden uran isänsä oikeudenkäynnin jälkeen ja antaa enemmän aikaa perheelleen.

”Kahden viime vuoden paine oli hänelle valtaisa. Hän oli syvästi vihainen siitä, mitä hänen isänsä oli hänelle ja kaikille muille tehnyt. Se viha tuntui vain ruokkivan itseään”, ystävä luonnehti pojan tuntemuksia.

Neljän lapsen isä Mark Madoff hirtti itsensä Manhattanin kodissaan päivälleen kaksi vuotta sen jälkeen kun hänen isänsä oli pidätetty.

Kirjoitus on luku Pekka Mykkäsen kirjasta Amerikka – hiekkaan valuvia unelmia (Nemo, 2011). Mykkänen toimi HS:n kirjeenvaihtajana Yhdysvalloissa 2006–2010.

    Seuraa uutisia tästä aiheesta

  • Finanssikriisi
  • Talous
  • Pekka Mykkänen

Kommentit

    Ei vielä kommentteja. Kirjoita ensimmäinen.

    Näytä lisää
    Luetuimmat
    • Juuri nyt
    • Päivä
    • Viikko
    1. 1

      Eristetyn ja turisteilta kielletyn intialaissaaren heimolaiset surmasivat amerikkalaisturistin nuolilla

    2. 2

      Käänne asuntomarkkinoilla: Asunnon myyjä ei enää saa välttämättä edes omiaan pois – ”Jos jotain, niin tähän ei kannata lapsen lailla uskoa”

    3. 3

      Mikä Sipoonrannassa meni pieleen? Piti tulla eliittikaupunginosa, tuli keskeneräinen joutomaa – ”Mehän siis hengitämme hiekkaa”

    4. 4

      Kun kumppani tulee raskaan työpäivän jälkeen kotiin ja räjähtää, häntä kannattaa lähestyä tunteella

    5. 5

      Huippuyliopiston tutkimus selvitti, mikä on paras tapa pitää paino kurissa laihduttamisen jälkeen – vähähiilihydraattinen tulos aiheutti heti kohun

      Tilaajille
    6. 6

      ”Syksyn suurin rakkausreality” Love Island on ohi ja lopulta yllätyspari vei voiton – tämä sarjasta jäi käteen

    7. 7

      Lelusalakuljettajana tunnettu Rami Adham tuomittiin vankeuteen – Hyväntekeväisyyteen tarkoitetuilla rahoilla ostettiin siirtolapuutarhamökki

    8. 8

      Mies jäi nousussa olleen lentokoneen alle kiitoradalla Moskovassa – kone jatkoi Ateenaan

    9. 9

      Olli Kopra, 26, rakastaa vieterilelujaan, mutta kynsien leikkaamisesta hän ei pidä – Vanhempien mielestä tässä on ongelma: kehitysvammaisella pojalla on liikaa oikeuksia

      Tilaajille
    10. 10

      Ruoka on nykyään niin steriiliä, että siinä ei ole enää edes meille hyödyllisiä bakteereja, sanoo elintarvike­professori

    11. Näytä lisää
    1. 1

      Kun kumppani tulee raskaan työpäivän jälkeen kotiin ja räjähtää, häntä kannattaa lähestyä tunteella

    2. 2

      Hissin kaapeli katkesi chicagolaisessa pilvenpiirtäjässä ja matkustajat syöksyivät 84 kerrosta alaspäin – selvisivät säikähdyksellä

    3. 3

      Valtava huumetakavarikko Helsingissä – Poliisi pääsi kansainvälisen liigan jäljille, kun iso hormonilähetys meni vahingossa väärään osoitteeseen

    4. 4

      Sipoon kunta sai tarpeekseen Sipoon­rannan ongelmista: Osa alueesta palautumassa kunnalle joutomaana

    5. 5

      Käänne asuntomarkkinoilla: Asunnon myyjä ei enää saa välttämättä edes omiaan pois – ”Jos jotain, niin tähän ei kannata lapsen lailla uskoa”

    6. 6

      Teknologia­jättien pörssi­syöksy syvenee – Mistä Googlen, Facebookin ja kumppanien ala­mäessä on kyse?

    7. 7

      Asiantuntijat pelkäävät, että kauppa­keskus Redi on väärässä paikassa – HS pyysi arvioita, miten Kalasataman kauppa­keskus selviäisi alku­vaikeuksistaan

      Tilaajille
    8. 8

      Kylmähermoinen asiakas sekoitti ryöstäjän suunnitelmat – Naamiomies jäi kiinni verekseltään Keravalla

    9. 9

      Hissionnettomuus Helsingissä: Mies puristui hengiltä Porvoon­kadulla

    10. 10

      Olli Kopra, 26, rakastaa vieterilelujaan, mutta kynsien leikkaamisesta hän ei pidä – Vanhempien mielestä tässä on ongelma: kehitysvammaisella pojalla on liikaa oikeuksia

      Tilaajille
    11. Näytä lisää
    1. 1

      Tutkimus paljastaa: Koulujen uudet menetelmät heikentävät oppimista merkittävästi

    2. 2

      Puurokattila liedellä kertoi, että asunnosta oli lähdetty vauhdilla – Sina Varheen tytär katosi, ja seuraavien kuukausien jäljet seuraavat äitiä läpi elämän

      Tilaajille
    3. 3

      Paniikkia, konkurssien pelkoa ja lähtöaikeita – Kauppakeskus Redin asiakaskato ajaa yrittäjiä ahdinkoon

    4. 4

      Tällainen on Suomi: Kun Trump kertoi uskomattoman väitteen Pohjolan metsänhoidosta, suomalaiset lähtivät metsään haravoimaan ja imuroimaan

    5. 5

      Täti innostui sukututkimuksesta, ja niin Leenakin teki dna-testin – Kun tulokset tulivat, eletty elämä osoittautui valheeksi

      Tilaajille
    6. 6

      Kuvia Suomesta, osa 39: Rio Gandara kuvasi, mitä tekevät ihmiset, jotka eivät saa öisin unta

    7. 7

      Kun nuoret äidit haksahtavat ravitsemusgurujen hölynpölyyn, kärsijöitä ovat lapset – Näin sanoo ravitsemusterapeutti Reijo Laatikainen ja oikoo verkon vallanneita harhaluuloja yksi kerrallaan

      Tilaajille
    8. 8

      Euroopassa raivoaa sota, jonka keskellä ihmiset käyvät oopperassa ja asuvat bunkkereissa – HS:n erikoisartikkeli vie Itä-Ukrainan sodan molemmille puolille

    9. 9

      Uni oli pelottava, ja siinä kuusivuotias Patrick Tiainen rakasti poikaa – Tiainen nousi karismaattisen seurakunnan johtoon, uskoi Jumalan eheyttävän hänet ja myönsi lopulta, että uni oli totta

      Tilaajille
    10. 10

      Peltipoliisin ylinopeus­sakoista luistaminen voi johtaa etsintä­kuulutukseen: Malmin poliisi­taloon saapuneesta naisesta ei tullut yhtä 1 800 etsintä­kuulutetusta – hän löi poliisit ällikällä

    11. Näytä lisää