Itämeri voisi paremmin, jos suomalaiset lisäisivät kalansyöntiä: ”Ekologisin vaihtoehto menee pitkälti turkis­eläinten rehuksi”

Silakka on saalismäärältään Itämeren tärkein kala, mutta suomalaisessa ruokapöydässä sitä näkee nykyään harvoin.

Yli sadan miljoonan kilon vuosittaisesta saaliista vain kolme prosenttia päätyy kuluttajille. Valtaosa menee kalankasvattamoille ja turkistarhoihin rehuksi.

Itämeren kannalta silakan vähäinen käyttö ruokakalana on huono asia, sanoo erikoistutkija Seppo Knuuttilahttps://www.hs.fi/haku/?query=seppo+knuuttila Suomen ympäristökeskuksesta.

”Silakan syönnin lisääminen on kuluttajalle parhaita tapoja vaikuttaa Itämeren tilaan.”

Kotimainen kala on muutenkin ympäristöä säästävä valinta. Sillä on kuitenkin merkitystä, mitä kaloja ruokapöytään valitaan.

Ruokavalion ilmastovaikutukset ovat herättäneet viime aikoina vilkasta keskustelua. Tutkimustiedon perusteella etenkin lihansyönnillä on raskas hiilijalanjälkihttps://dynamic.hs.fi/2019/ruoka-ja-ilmasto/?_ga=2.33105150.1927464830.1571901779-255311135.1569918150.

Huomattava vaikutus on myös maataloudella, joka on ravinnepäästöjen merkittävin lähde Itämerellä. Suomalaisesta viljasta menee puolestaan 60 prosenttia teuraseläinten rehuksi.

Se tarkoittaa, että lihansyönnillä on suora vaikutus Itämeren tilaan.

Täysin päästötöntä ruoantuotantoa on vähän. Kotimaisella kalalla on kuitenkin puolellaan huomattava etu: kalansaaliin mukana merestä poistuu merkittävä osuus ravinteista, jotka ovat päätyneet sinne maatalouden ja muiden kuormittajien jäljiltä.

HS kysyi tutkijoilta ja järjestöiltä, mitä kaloja kuluttajan kannattaa valita lautaselle, jos haluaa syödä mahdollisimman ympäristötietoisesti.

Kolme kalalajia nousee yli muiden: silakka, särkikalat ja kotimainen kasvatettu kirjolohi.

Silakka ja kilohaili ovat pieniä parvikaloja, jotka muodostavat Itämerellä 95 prosenttia koko ammattimaisen kalastuksen saaliista. Kalastus on tehokasta, sillä valtavasta saaliista yli puolet pyydetään kymmenellä troolarilla.

Silti keskivertosuomalainen syö vain 0,3 kiloa silakkaa vuodessa. Yhtenä ongelma on pidetty myrkkyjen, kuten dioksiinin, suuria pitoisuuksia.

Dioksiinin määrä Itämeren kaloissa on kuitenkin pienentynyt.

”1980-luvun alussa suomalaiset söivät kymmenkertaisen määrän silakkaa, jossa oli nykyiseen verrattuna nelinkertainen dioksiinipitoisuus”, Seppo Knuuttila kertoo.

Hänestä on hullua, että silakan tapainen hyvä proteiininlähde menee lähes kokonaan rehuksi.

Suurin osa silakkasaaliista troolataan keväällä silakan kutuaikaan. Kalan laatu on tuolloin heikoimmillaan. Syksyllä silakan arvokkaiden omega-3-rasvahappojen pitoisuudet ovat suurempia ja laatu elintarvikkeena olisi selvästi parempi. Kalastuskiintiöt saattavat olla täynnä jo hyvissä ajoin ennen joulua – juuri silloin kun silakalle olisi kysyntää myös ruokapöydässä.

Silakan syöntirajoitukset koskevat vain yli 17 senttiä pitkiä kaloja. Sitä pienemmät voisi Knuuttilan mukaan ohjata suoraan ihmisravinnoksi. Isommat kalat voisi puolestaan kierrättää ruokapöytään kirjolohelle syötettävänä rehuna.

Kalajauhon valmistuksen yhteydessä dioksiinit pystytään nykyisin poistamaan.

Tutkimustiedon perusteella silakalla ja kilohaililla on vaikutusta ympäristöön. Suomen vuotuinen saalis poistaa Itämerestä 3 500 tonnia typpeä ja yli 600 tonnia fosforia.

Se vastaa lähes neljännestä Suomen vuotuisesta ja ihmisperäisestä Itämeren kuormituksesta.

Särkikaloista erityisesti lahna kuului vielä joitain vuosikymmeniä sitten suomalaisten ruokavalioon. Nykyisin siitäkin on tullut roskakala, jonka kalastajat heittävät usein takaisin veteen.

Ympäristön näkökulmasta lahnaa ja särkeäkin kannattaisi syödä. Järvialueilla särkikalan pyynti voi olla merialueen silakan veroinen vesistöjen puhdistaja.

Särki ja lahna eivät kuitenkaan tahdo käydä kaupaksi. Vasta viime aikoina niistä on alettu kehittää uusia, kuluttajille kelpaavia tuotteita. Jo nyt kuluttaja voi hyödyntää ruokavaliossa särkeä ostamalla esimerkiksi suomalaisista järvikaloista jauhettuja kalapuikkoja tai Korpilahdella tuotettuja, maustettuja Järki Särki -tuotteita.

Kesko taas myy saaristolaiskalapihviä, jossa käytetään raaka-aineena Saaristomeren lahnaa.

Suomalaisten kalansyönti on kasvanut koko 2000-luvun ajan, mutta pääosin norjalaisella lohella. Samaan aikaan kotimaisen kalan syöntimäärät ovat romahtaneet: keskivertosuomalainen syö ulkomaista kalaa kymmenen kiloa, kun kotimaista kalaa menee vain neljä kiloa.

”Erityisesti on pulaa kotimaisesta luonnonkalasta, jota kulutettaisiin enemmän, jos vain olisi tarjontaa”, sanoo Pro Kala -yhdistyksen toiminnanjohtaja Katriina Partanenhttps://www.hs.fi/haku/?query=katriina+partanen.

Yksi rajoittava seikka on hinta: alan teettämän tutkimuksen mukaanhttps://www.kalankasvatus.fi/eurobarometri-suomalaiset-syovat-kalaa-enemman-kuin-eu-maiden-kansalaiset-keskimaarin/ 69 prosenttia suomalaisista ostaisi kotimaista kalaa, jos se olisi edullisempaa. Partasen mukaan toinen syy on lupakäytännöissä, jotka ovat kasvattajalle tiukkoja. Lisäksi hylkeet ja merimetsot vaikeuttavat ammattikalastuksen pysymistä elinvoimaisena.

”Suomalaiset ovat jo hyviä kalansyöjiä, mutta vain kolmasosa syö suositusten mukaisesti kahdesti viikossa kalaa. Siinä olisi parantamisen varaa”, Partanen sanoo.

Kotimaisesta kirjolohesta on toivottu vaihtoehtoa, jolla voisi korvata sekä lihankulutusta että Norjasta pitkiä matkoja kuljetettavaa lohta. Nykyisin kirjolohta kasvatetaan ympäri Suomea parissakymmenessä laitoksessa, jotka tuottavat 10–12 miljoonaa kiloa kalaa.

Kasvatettu kirjolohi kuuluu kaloihin, joita suositellaan laajasti. Ympäristöjärjestö WWF:n mukaan suomalaista kirjolohta voi syödä hyvällä omallatunnolla.

”Tuotantoa on siirretty merestä kuivalla maalla sijaitseviin kiertovesilaitoksiin, ja rehunkäyttöä on saatu tehostettua”, sanoo suojeluasiantuntija Olli Sivonenhttps://www.hs.fi/haku/?query=olli+sivonen.

Hän vastaa WWF:n kalaoppaastahttps://wwf.fi/kalaopas/, jonka voi ladata esimerkiksi suoraan puhelimeen. Oppaassa kerrotaan vihreällä, keltaisella ja punaisella värillä, miten ympäristöystävällisiä vesistöissä tavattavat ja kalatiskeillä myytävät kalat ovat.

Sivosen mukaan pienimmät ympäristövaikutukset on kiertovesialtaissa kasvatetulla kirjolohella, jota tuotetaan ainakin Ahvenanmaalla ja Varkaudessa.

Merialueilla kasvatettuun kirjoloheen liittyy edelleen ongelmia. Tuotanto on tehostunut, mutta paikallinen vedenlaatua heikentävä vaikutus on ja pysyy, Seppo Knuuttila sanoo.

Toinen hankala kysymys on kirjolohelle syötettävä rehu. Osa siitä saadaan edelleen soijapavuista, joiden tuotanto lisää metsäkatoa Etelä-Amerikassa.

Knuuttilan mukaan kalankasvatuksen kielteisiä ympäristövaikutuksia voisi vähentää lisäämällä kestävästi pyydetystä kalasta jauhetun niin sanotun itämerirehun käyttöä ja kasvattamalla tuotantoa vain maalla kiertovesilaitoksissa.

Kotimainen kirjolohi häviää kulutuksessa edelleen Norjan lohelle: norjalaista syödään neljä kiloa vuodessa, kun taas kirjolohen määrä on jäänyt viime vuosina 1,2 kiloon suomalaista kohti.

Norjalaisen lohen pitkiä kuljetusmatkoja on pidetty ympäristön kannalta kestämättöminä. Knuuttila muistuttaa, että ruoan hiilijalanjäljestä vain muutama prosentti tulee kuljetuksesta ja valtaosa itse tuotannosta.

Norjassa lohentuotannon ongelmat liittyvät sen ympäristövaikutukseen.

”Kalanrehun raaka-aineeksi imuroidaan meristä niitä kalalajeja, joita ei pidetä arvokkaina ihmisen näkökulmasta mutta jotka ovat elintärkeää ravintoa esimerkiksi alueen merilinnuille”, Knuuttila sanoo.

WWF:n kalaoppaassa Norjan lohta kehotetaan ostamaan harkiten.

Kokonaisuutena luonnonkala on ihmisen ravinnon proteiinin lähteenä vailla vertaa silloin kun kyseessä on lähialueelta kestävästi kalastettu kala.

Pro Kala -yhdistyksen Partanen on sitä mieltä, että suomalainen kuluttaja voi ostaa kaupan kalatiskiltä kotimaista kalaa huoletta ja luottaa siihen, että tuotteet ovat ympäristöystävällisiä.

Tutkijoiden mielestä kuluttajan kannattaa kuitenkin kysyä kalan alkuperästä ja olla valveutunut ympäristövaikutuksista. MSC- ja ASC-sertifikaatit ovat kansainvälisten tutkimuslaitosten myöntämiä laatuleimoja, jotka kertovat siitä, että kala on pyydetty tai kasvatettu eettisellä tavalla.

MSC-merkintä on Suomessa esimerkiksi Itämeren silakalla ja kilohaililla. Villikaloissa tilanne on mutkikkaampi: suomalaisella kuhalla ei ole lainkaan MSC-sertifikaattia, vaan lähimmät sertifioidut kuhat kalastetaan Ruotsista Hjälmarenjärvestä ja Viron Peipsijärvestä.

Suomessa ongelma on ollut kuhan liian pieni alamitta, jonka vuoksi pääosa kaloista poistuu ennen lisääntymisen kannalta parasta aikaa. Tilanne on parantunut, kun vapaa-ajankalastusta jo aikaisemmin koskenut 42 sentin alamitta otettiin käyttöön myös ammattikalastuksessa.

Vain Saaristomerellä kuhan sallittu alamitta on pienempi, 40 senttiä. Tutkijoiden suositus kuhan alamitaksi olisi ollut 45 senttiä koko Suomessa.

”Esimerkiksi Saaristomerellä kuhan kalastus ylittää selvästi kestävän tason. Pienempi kalastuspaine ja suurempi verkkojen solmuväli antaisivat enemmän saalista”, Knuuttila sanoo.

Itämeren taloudellisesti arvokkaimmista kaloista erityisen heikossa tilassa on turskan kanta, eikä Itämereltä pyydettyä turskaa kannata syödä ollenkaan.

Yhdessä asiassa suomalaiset ovat kalankuluttajina muuta maailmaa paremmassa asemassa: maailmalla lähes 90 prosenttia merikalakannoista on hyödynnetty äärimmilleen tai jo menetetty. Raja on jo tullut vastaan.

Itämerellä tilanne on toinen: pelkästään silakan ja kilohailin saalis on 26 kiloa vuodessa suomalaista kohti. Kun mukaan lasketaan kaikki mereltä ja järviltä kalastettavat kalat, kuten ahvenet ja hauet, kalaa riittäisi jokaiselle suomalaiselle lähes 35 kiloa.

Tätä mahdollisuutta ei hyödynnetä tarpeeksi, ja se on Itämerelle tappioksi. Helpoin tapa pienentää omaa henkilökohtaista ravinnejalanjälkeä olisi lisätä kotimaisen luonnonkalan osuutta ruokavaliossa, Seppo Knuuttila sanoo.

”Ruokavaliolla on tutkimustiedon perusteella 20 prosentin vaikutus suomalaisten hiilijalanjälkeen. Itämerta rehevöittävissä ravinnepäästöissä ruoan osuus on kuitenkin 60 prosenttia.”

Kalaa syömällä voi siis todella vaikuttaa.