Helsingin Sanomat

Oikeustieteen tohtori Emilia Korkea-aho tuli täksi viikoksi Suomeen noutamaan Suomen Akatemian palkinnon yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta lobbaustutkimuksillaan.

Palkinto myönnettiin tiistaina.

Itä-Suomen yliopiston oikeustieteen apulaisprofessori Korkea-aho on ollut Yhdysvaltain ehkä arvostetuimmassa opinahjossa Yalessa vierailevana tutkijana puolisen vuotta.

Korkea-ahon silmät loistavat kun hän puhuu tutkimusaiheestaan lobbauksesta tai Suomen ja Yhdysvaltojen akateemisen keskustelun eroista.

Hän kehuu Yalen oikeustieteilijöitä esimerkiksi siitä, kuinka peloitta ja herkästi he tarttuvat ajankohtaisiin aiheisiin ja ottavat niihin ärhäkästi kantaa.

Suomessa oikeustieteilijät ovat hillitympiä. He odottavat usein ensin lakien säätämistä ennen kuin aloittavat keskustelun siitä, sovelletaanko lakeja oikein, Korkea-aho sanoo.

Amerikkalaisen, eurooppalaisen ja pohjoismaisen lobbauskäytäntöjen eroja on muutenkin herkullista vertailla, niin erilaisia ne keskenään ovat.

”Sieltä käsin sääntelemätön Eurooppa näyttää villiltä idältä, mutta Eurooppa ei ole jäljessä pelkästään sääntelyn osalta.”

”Vaikka Amerikassa on isommat ja osittain erilaiset ongelmat, on heillä oikeudellinen ja valtiosääntöinen kieli, jolla he pystyvät jäsentämään lobbauksen roolia yhteiskunnassa”, hän selittää.

Tämä tarkoittaa esimerkiksi pohdintaa lobbauksen suhteesta perustuslaissa turvattuihin oikeuksiin tai sitä, minkälaisilla perusteilla lobbausta voitaisiin rajoittaa.

Korkea-ahosta tuli lobbaustutkija sattumalta.

Hän väitteli Helsingin yliopistossa eurooppaoikeudesta 2011. Sen jälkeen hän alkoi tutkia miten EU:n ulkopuoliset maat kuten Japani, Kiina ja Yhdysvallat vaikuttavat EU:n lainsäädäntöön erityisesti kemikaaliasioissa.

”Yhden luentoni jälkeen eräs amerikkalainen professori kysyi, miksi en käytä termiä lobbaus, kun kyse on vaikuttamisesta päätöksentekoon.”

Se oli Korkea-aholle tärkeä oivalluksen hetki: Suomessa lobbaussääntelykin oli ollut yhteiskuntatieteilijöiden käsissä, vaikka lakien säätäminen ja sääntelyn pohtiminen jos mikä on juristien puuhaa.

Suomessa erilaiset edunvalvojat ovat perinteisesti olleet niin lähellä poliitikkoja, että edunvalvojat ovat jopa rehvastelleet sillä, kuinka suoria lainauksia hallitusohjelmassa on heidän teksteistään.

Pääministeri Juha Sipilän (kesk) hallituksen (2015–2019) aikana taustavaikuttajien vallasta kohuttiin niin paljon, että valtioneuvoston kanslia tilasi syksyllä 2017 selvityksen lobbausrekistereistä eri maissa.

Lobbausrekistereissä rekisteröityneet lobbarit pitävät kirjaa yhteydenotoistaan poliitikkoihin ja virkamiehiin, ja nuo tiedot tulevat julkisiksi.

Selvitys annettiin Emilia Korkea-ahon ja yleisen oikeustieteen väitöskirjatutkija Paul Tiensuun tehtäväksi. Syyskuussa 2018 selvitys luovutettiin kunta- ja uudistusministeri Anu Vehviläiselle.

”Emme ottaneet kantaa, tulisiko Suomeen saada lobbarirekisteri, koska se kuuluu poliittisen harkinnan piiriin. Vertailimme vain sitä, miten muissa maissa toimitaan”, Korkea-aho sanoo.

”Ajattelin, että tämä jää varmaan tähän.”

Tarve lobbarirekisterille on kuitenkin kasvanut vähä vähältä.

Talvella 2019 mediassa kohistiin siitä, pitäisikö eduskuntaan tulevien vierailijoiden nimet julkistaa. Sen seurauksena silloinen puhemies Paula Risikko (kok) kokosi parlamentaarisen työryhmän pohtimaan lobbarirekisterin tarvetta.

Kansanedustajien yhteinen käsitys oli, että sellainen tarvittiin.

Kevään ja kesän 2019 hallitusneuvotteluissa poliitikkojen avustajien ja neuvonantajien sidonnaisuudet nousivat puolestaan median hampaisiin.

Yksi neuvonantaja oli ammattiyhdistysliikkeestä, toinen neuvotteluja avustava poliitikko työskenteli vaikuttajaviestintäyhtiössä, ja näitä sidonnaisuuksia paheksuttiin.

Ja niin hallitusohjelmaan tuli yksiselitteinen linjaus ”avoimuusrekisterin” säätämisestä.

Enää ei puhuttu selvittämisestä, vaan suoraan lain laatimisesta.

Lobbausrekisterilakia valmistellaan nyt oikeusministeriössä, jossa ollaan vasta sitä pohtivan työryhmän rakentamisvaiheessa.

Laki tulee olemaan ensimmäinen laatuaan Pohjoismaissa, Korkea-aho kertoo.

Hänestä on jopa yllättävää, että avoimeen hallintokulttuuriin ja asiakirjojen julkisuuteen nojaavissa Pohjoismaissa lobbauksen läpinäkyvyyttä ei ole sääntelemällä varmistettu, vaikka esimerkiksi Ruotsissa asiasta on keskusteltu 1980-luvulta lähtien.

”Tanskassa on ollut vahva oletus, että päättäjät ovat niin eettisiä. Ruotsissa on pohdittu, vaikeuttaisiko rekisteri kansalaisjärjestöjen toimintaa, vaikka tutkimukset osoittavat, että se ei vaikeuta.”

EU:ssa komissio ja parlamentti ovat keskinäisellä sopimuksellaan perustaneet lobbarirekisterin. Lisäksi komission jäsenet ja korkeimmat virkamiehet kirjaavat ylös lobbaritapaamisensa ja ilmoittavat aiheet, joista heitä on lobattu.

Komission jäsenet ovat myös ilmoittaneet suostuvansa tapaamaan vain lobbarirekisteriin kirjautuneita lobbareita.

Korkea-ahosta EU:n käytäntö, erityisesti vapaaehtoinen mutta ”tosiasiallisesti pakollinen” rekisteri on surkea: ”En juristina arvosta tällaista sekasotkua.”

Korkea-aho moittii EU:n lobbarirekisterijärjestelmää muun muassa siitä, että siinä tutkijoiden, toimittajien ja kansalaisaktivistien täytyy yhdistellä komission antamia tietoja ja rekisterin tietoja ja kaivaa tietoa eri lähteistä.

Silti jää epävarmuuksia siitä, kuka ketäkin tapaa.

Pelkkä komission ja parlamentin keskinäinen sopimus kunnon lainsäädännön sijaan ei sekään tyydytä oikeustieteilijää.

”Jos ei osata tehdä kunnollista, ei kannata tehdä ollenkaan.”

Paras lobbarirekisterisääntelyn malli löytyy Korkea-ahon mielestä Irlannista.

Siellä lainvalmisteluun käytettiin runsaasti aikaa, asianosaisia kuultiin niin ennen lainsäädäntöhankkeen valmistelua kuin lakiluonnoksen valmistuttuakin.

”Ja kun laki tuli voimaan, paljon aikaa ja resursseja käytettiin siihen, että osapuolet koulutettiin ymmärtämään, mistä on kysymys.”

Lain rikkomisesta seuraa rangaistuksia, mutta niitäkin alettiin käyttää vasta kahden vuoden päästä lain voimaantulosta. Näin varmistettiin, että tietämättömiä ei rangaista.

Irlannissa tiedot ovat kaikille julkisia, ja niiden säännöllinen toimittaminen on lobbaajien velvollisuus, ei viranomaisten, poliitikkojen ja lobbareiden raportoinnin repaleinen tilkkutäkki.

Korkea-aho korostaa useaan otteeseen sitä, että vaikka lobbaus on edunvalvontaa, se tuottaa päätöksentekijöille niiden tarvitsemaa informaatiota ja asiantuntemusta.

”Usein lobbaajaksi ajatellaan jotain niljakasta bisnesmiestä, joka kostean lounaan jälkeen antaa pöydän alta rahaa. Mutta myös Lastensuojelun keskusliitto, Amnesty ja Greenpeace lobbaavat.”

Edunvalvojat ovat usein itsekin kannattamassa lobbarirekistereiden käyttöönottoa, koska se selventäisi pelinsääntöjä ja voisi parantaa alan huonoa arvostusta.

Mikä on suurin oppisi Amerikoista?

”Täytyy sanoa, että Amerikka on opettanut sen, että kyllä sitä demokraattista prosessia pitää jotenkin suojella”, Korkea-aho vastaa.

Yhdysvalloissa lobbarit vetoavat usein perustuslain ensimmäisessä lisäyksessä mainittuun sananvapauteen ja oikeuteen saada puhua viranomaisten kanssa.

Ja niinpä he ovat Yhdysvalloissa koko ajan vaikuttamassa päätöksentekoon, jo niin paljon, että se vaikeuttaa virkamiesten työtä, Korkea-aho arvioi.

Kun esimerkiksi sääntelyviranomaisilla on Yhdysvalloissa suuret valtaoikeudet, niiden työtä voisi esimerkiksi ympäristöasioissa joissain vaiheissa suojella niin, että viranomaiset saisivat luottaa omaan ammattitaitoonsa, Korkea-aho pohtii.

Euroopassakin lobbareiden valtaa halutaan jo tietyillä toimialoilla suitsia.

Tupakkateollisuuden edunvalvojia on saanut jo pidemmän kritisoida voimakkaasti, mutta merkkejä muidenkin alojen tiukemmasta sääntelyhalusta on ilmassa.

”EU:ssa kansalaisjärjestöt ovat jo ehdottaneet, että öljy- ja energiayhtiöiden lobbausta voisi rajoittaa”, Korkea-aho kertoo.