Suomi velkaantuu kovaa vauhtia – syytä pelkoon ei ole, arvioi kaksi talous­tieteilijää - Talous | HS.fi

Suomi velkaantuu kovaa vauhtia – syytä pelkoon ei ole, arvioi kaksi talous­tieteilijää

Taloustieteilijät Matti Tuomala ja Pertti Haaparanta ihmettelevät, miksi Suomessa säikytään taas velkaantumista. Heidän mielestään koronaviruspandemia edellyttää, että valtio vahvistaa vielä pitkään taloutta.

Aalto-yliopiston taloustieteen emeritusprofessori Pertti Haaparanta ja Tampereen yliopiston taloustieteen emeritusprofessori Matti Tuomala.­

1.5. 2:00 | Päivitetty 4.5. 11:22

Velka on talouden perusta. Ilman sitä talous seisahtuu ja ajan mittaan kaikki kärsivät.

Koronaviruspandemiassa monet valtiot eri puolilla maailmaa ovat velkaantuneet reippaasti, koska ne ovat avokätisesti yrittäneet suojella kansanterveyttä ja estää taloutta vajoamasta vielä pahempaan sekasortoon. Köyhillä valtioille ei ole tähän mahdollisuutta, minkä takia ne ovat Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) mukaan suurimmassa ahdingossa.

Valtion varainkäyttö on vaativa laji, koska se on aina jonkin edunvalvojan mielestä väärin. Sitä voi kuitenkin tarkastella eri näkökulmista.

Taloustieteen emeritusprofessorit Matti Tuomala ja Pertti Haaparanta ovat sitä mieltä, että Suomessa on yhä painavat perusteet jatkaa avokätistä varainkäyttöä.

Hätä ei lue lakia eikä vielä tiedetä, miten pitkään pandemia jyrsii.

”Koronaviruspandemia on ainutlaatuinen häiriö taloudessa, emmekä vielä tiedä, mitä kaikkea siitä seuraa. On myös tärkeä erottaa toisistaan pandemian takia aloitettu hätärahoitus ja elvytys. Hätärahoituksella pyritään hillitsemään taloudellisia vahinkoja tukemalla kotitalouksia ja yrityksiä. Kyse siis ole varsinaisesta elvytyksestä, vaan erittäin poikkeuksellisen kriisin lievittämisestä”, Tuomala sanoo.

Varsinainen elvytys taas on finanssipoliittinen kysymys.

Finanssipolitiikka tarkoittaa julkisen talouden tulojen ja menojen säätelyä kokonaiskysyntään vaikuttamiseksi.

Finanssipolitiikan kiristäminen tarkoittaa, että julkisen talouden menoja supistetaan ja yleensä myös verotusta kiristetään. Finanssipolitiikan keventämisessä julkisen talouden menoja lisätään ja verotusta yleensä kevennetään, jotta kokonaiskysyntä kasvaisi ja kokonaistuotanto vauhdittuisi.

Tuomalan korostamaan erotteluun kiteytyy myös kysymys siitä, pitäisikö välittömästi pandemian hellittäessä alkaa karsia julkisia menoja velkaantumisen hillitsemiseksi.

Etenkin Yhdysvalloissa osa taloustieteilijöistä pelkää, että liittovaltion hätärahoitus saattaa ylikuumentaa taloutta. Se saattaisi johtaa vaarallisiin omaisuuserien hintakupliin, joiden seuraukset ovat arvaamattomia.

”Emme yksinkertaisesti vielä tiedä, johtavatko hätärahoitukset talouden ylikuumenemiseen. Suomessakin tällaisia väitteitä on esitetty, mutta epäilen niitä, koska investoinnit vähenivät edelleen viime vuoden lopussa. Vaikea kuvitella, miten taloudessa voisi olla edessä voimakas kasvupyrähdys, kun investoinnit ovat supistuneet. Paljon mainostetut työllisyystoimet edellyttäisivät myös runsaasti uusia investointeja, mutta missä ne ovat.”

Viime vuonna Suomen talous supistui ennakkotietojen mukaan 2,9 prosenttia. Kun talous alkaa elpyä, kasvuvauhti on usein aluksi ripeää. Huomattavasti oleellisempaa on, mikä kasvuvauhti on pidemmän ajan kuluessa – ja miten se turvataan.

Julkisen talouden velka suhteessa bruttokansantuotteeseen kasvoi viime vuonna 69 prosenttiin.

Tuomalan mielestä suomalaista talouspolitiikkaa riivaa perustelematon velkaantumisen pelko. Työllisyyden parantamista vaativien perimmäinen huoli on, miten hyvinvointivaltio rahoitetaan, kun yhä suurempi osa väestöstä on eläkkeellä ja käyttää entistä enemmän julkisia terveydenhoito- ja hoivapalveluja.

Kysymys on ilman muuta aiheellinen, mutta sitäkin voi tarkastella eri näkökulmista.

Tuomala muistuttaa, että työllisyydestä huolestuneet korostavat usein myös paikallisen sopimisen tärkeyttä työmarkkinoilla. Hänen mielestään ne, jotka vaativat eniten työllisyystoimia esittävät harvoin konkreettisia perusteluja, miksi ja miten työllisyys heidän keinoillaan paranisi.

”Paikallisen sopimisen lisääntyminen vahvistaa entisestään paikallisten monopsonien neuvotteluvoimaa. Brittiläinen taloustieteilijä Allan Manning osoitti jo 15 vuotta sitten, että paikallisia monopsoneja on luultua enemmän ja niiden vaikutukset ovat kielteisiä, koska ne vähentävät työllisyyttä ja luovat tehottomuutta suhteessa kilpailuun työmarkkinoilla.”

Monopsoni on työmarkkinoiden vastine monopolille. Monopsonissa tietyllä alueella on yksi suuri työnantaja, joka voi sanella työehdot eli palkat.

Pandemian taloudelliset vaikutukset selviävät todennäköisesti vasta vuosien kuluttua. Talouskasvu on yksi mittari, mutta se tuskin kertoo kaikkea, mitä pinnan alla tapahtuu.

Kun liikkumisen ja elinkeinotoiminnan rajoitukset puretaan, ei ole lainkaan varmaa, että kaikki taloudessa palaa ennalleen.

Siksi myös Pertti Haaparanta kannattaa varman päälle pelaamista.

”Työttömyyden lisääntymistä pitäisi kaikin mahdollisin keinoin torjua ja varmistaa, että yritykset selviävät tästä kriisistä mahdollisimman vähin vaurioin. Vaarana on edelleen se, että kotitaloudet jatkavat säästämistään, jolloin pitäisi varmistaa talouskasvu pitkällä aikavälillä lisäämällä julkisen talouden menoja.”

Hänen mielestään Suomessa esiintyy usein virheellinen käsitys, että talouskasvun turvaaminen julkisilla investoinneilla johtaisi tehottomuuteen.

”Se perustuu ilmeisesti uskomukseen, että ihmiset varautuisivat velkaantumisen lisääntymiseen säästämällä, koska verotusta pitää tulevaisuudessa kiristää velkojen lyhentämiseksi. Aika harvat taloustieteilijät näihin hypoteeseihin uskovat.”

Mihin sitten Haaparanta julkisia menoja käyttäisi?

”Ilmastomuutoksen torjuminen yksi suurista yhteiskunnallisista kysymyksistä, joihin valtion pitäisi investoida enemmän. Jos valtion rahoituksella kehitetään uusia innovaatioita kasvihuonepäästöjen vähentämiseksi, se parantaa työn tuottavuutta, joka puolestaan edistää talouskasvua. Silloin valtion velkaantuminen lyhyellä aikavälillä ei ole mikään ongelma varsinkin, kun investoinneista on Suomessa pulaa.”

Jos nykyisin elossa olevat sukupolvet alkaisivat investoida voimakkaasti ilmastonmuutoksen torjuntaan, se aiheuttaisi luonnollisesti taakan, koska nämä investoinnit olisivat pois jostain muusta.

Vastaavasti näistä investoinneista eli kasvihuonepäästöjen vähenemisestä hyötyvät tulevaisuuden sukupolvet joutuisivat huolehtimaan velkojen lyhennyksistä. Tällä tavoin velalla voidaan Haaparannan mielestä myös tasata velkaantumisen rasitusta sukupolvien välillä.

Kuluvalla viikolla Suomessa on herättänyt vilkasta keskustelua Euroopan unionin hätärahoitus, jota kutsutaan elpymisrahoitukseksi. Sen tavoitteena on uudistaa taloutta, jotta uuden tekniikan turvin työn tuottavuus paranisi ja ilmastonmuutoksen torjuminen kiihtyisi.

Tuomalan ja Haaparannan mielestä on mahdollista, että siitä olisi loppujen lopuksi hyötyä Suomen taloudelle. Vaikka esimerkiksi Italia ei osta kovin paljon tavaroita ja palveluita Suomesta, Italia ostaa niitä Saksasta, joka on Suomen tärkein kauppakumppani. Saksan Italiasta saamat tulot taas voivat johtaa siihen, että niillä ostetaan tavaroita Suomesta.

”Mielestäni se vaikuttaa ihan perustellulta, mutta hyvin paljon riippuu sen toteutuksesta ja yksityiskohdista, joista emme vielä tiedä riittävän paljon. EU:n hätärahoituksen ajatus on silti suunnilleen sama mistä, mistä Tony Atkinson ja Daron Acemoğlu ovat kirjoittaneet: valtioilla pitäisi olla suurempi asema sekä innovaatiopolitiikassa että tuotekehityksen rahoittamisesta.”

Lue lisää: Valtioiden pitäisi miettiä roolinsa kokonaan uusiksi, sanoo taloustieteilijä Daron Acemoğlu

Tuomala ottaa esimerkin siitä, kuinka Saksassa toisen maailmansodan valtavia taloudellisia vaurioiden korjaamista rahoitettiin ankaralla varallisuusverolla.

”Yksi keino rahoittaa hätärahoitusta olisi kaikista varakkaimmille kohdistuva tilapäinen varallisuusvero kaikissa EU-valtioissa, jolloin sitä olisi vaikea päästä pakoon. Tällaista varallisuusveroa todennäköisesti vastustetaan väittämällä, että se heikentäisi investointeja. Tosiasiassa tilapäinen varallisuusvero tuskin estäisi investointeja, koska sillä verotettaisiin menneisyydessä hankittua varallisuutta.”

Suomessa on myös vuosia varoiteltu väestön vanhenemisesta aiheutuvasta kestävyysvajeesta. Se on laskennallinen keino arvioida, kuinka paljon julkisen talouden menoja pitäisi karsia tai verotusta kiristää, jotta julkiset tulot riittäisivät kattamaan julkiset menot tulevaisuudessa.

”Mielestäni sitä liioitellaan, koska laskelmissa ei oteta huomioon tulevien sukupolvien työn tuottavuuden paranemista. Lisäksi pitäisi pohtia kannustamia, joiden turvin vanhemmat ihmiset voisivat olla pidempään työelämässä, mutta näistäkään asioista ei oikein haluta keskustella”, Haaparanta sanoo.

Hän pitää mahdollisena, että ”keinotekoiset numeeriset säännöt” saattavat jopa luoda hysteriaa velkaantumisesta. Haaparanta tarkoittaa euroalueen perustaksi laadittua vakaus- ja kasvusopimusta, jonka mukaan julkisen talouden velka saa olla enintään 60 prosenttia suhteessa bruttokansantuotteeseen ja alijäämäsuhde enintään kolme prosenttia.

”Numeroiden asemesta velkaantumisen kestävyyden arvioinnissa pitäisi käyttää paljon erilaisia satunnaisia muuttujia, kuten työn tuottavuus ja korkotaso. Numeeristen sääntöjen uskottavuus on myös heikko, koska niistä joudutaan usein poikkeamaan. Jos velkasuhde on 59,5 prosenttia, kaikki on hyvin. Jos se on 60,5 prosenttia, velkaantuminen on suuri vaara. Ei tällaisessa ole mitään järkeä.”

Tuomala ja Haaparanta korostavat, että he eivät suinkaan suhtaudu velkaantumiseen yliolkaisesti. Velkaantumisesta voi tulla ongelma, mutta on vaikea arvioida milloin.

Taloustieteilijät korostavat usein, että velkaantuminen ei ole ongelma niin pitkään kuin valtion varainhankinnan kustannukset eli korko on pienempi kuin talouden kasvun vauhti.

Valtioiden velkaantumisessa oleellista ei ole velan määrä sinänsä, vaan velan suhde bruttokansantuotteeseen. Jos tässä jakolaskussa nimittäjä eli bruttokansantuote kasvaa, velkasuhde supistuu, vaikka velan määrä pysyisi kutakuinkin ennallaan.

”Keskeinen keino vähentää velkaantumista on turvata talouskasvu. Siinä vaiheessa, kun euroalueella rahapolitiikkaa kiristetään ja valtioiden rahoituskustannukset nousevat suuremmiksi kuin mitä on talouskasvu, velkaantumisesta voi tulla ongelma”, Tuomala sanoo.

Hänen mielestään suomalaisessa talouspoliittisessa keskustelussa unohdetaan usein finanssipolitiikan automaattiset vakauttajat.

Noususuhdanteessa valtion verotulot kasvavat nopeasti ja sosiaalimenot supistuvat. Toisin sanoen yksityinen sektori menettää tuloja ja kantaa suuremman verorasituksen. Taantumassa verotulot supistuvat ja sosiaaliturvamenot kasvavat, jolloin valtio tukee yksityisen sektorin tuloja enemmän ja rasittaa sitä vähemmän verotuksella.

”Näillä automaattisilla vakauttajilla on tärkeä asema kansantaloudessa. Kun kukaan ei tiedä, missä vaiheessa talous alkaa supistua ja missä vaiheessa kasvaa, automaattiset vakauttajat nimensä mukaisesti vakauttavat taloutta. Valitettavasti Suomessa on jo pidempään heikennetty näitä automaattisia vakauttajia karsimalla sosiaalimenoja ja vähentämällä verotuksen progressiivisuutta”, Tuomala sanoo.

Oikaisu 3.5.2021 kello 14.05: Artikkelissa väitettiin virheellisesti, että velkasuhde supistuisi, jos jakolaskun osoittajassa oleva bruttokansantuote kasvaa. Tosiasiassa velkasuhde supistuu, kun nimittäjässä oikeaoppisesti oleva bruttokansantuote kasvaa.

Artikkeliin liittyviä aiheita