Maailmaa uhkaa järisyttävä ruoka­kriisi, mutta se ei riitä aiheuttamaan uutta arabi­kevättä – ”Ruoan hinta yksinään ei riitä viemään ihmisiä kaduille”

Globaali ruokakriisi ei johdu niinkään vehnän niukkuudesta vaan sen kovasta hinnasta. Monet arabimaat ovat riippuvaisia ruoan tuonnista, mutta niiden kohtalo vaihtelee sen mukaan, onko maa rikas öljymaa vai köyhä konfliktimaa.

Libanonin pääkaupungissa Beirutissa jaettiin ruoka-apua toukokuussa 2020.

13.6. 2:00 | Päivitetty 13.6. 7:11

Venäjän sotatoimet Ukrainassa ovat aiheuttaneet vakavia häiriöitä globaaliin ruokajärjestelmään.

Lannoitteiden, vehnän ja auringonkukkaöljyn viennin vaikeutuminen Ukrainasta ja Venäjältä uhkaa aiheuttaa ruokakriisin, etenkin Lähi-idässä ja Afrikan maissa.

Uutta arabikevättä ei silti tule, vaikka kansalta puuttuisi leipä, arvioi Beirutin amerikkalaisen yliopiston ekosysteemeihin, maatalouteen ja ruokaturvaan erikoistunut professori Rami Zurayk.

Arabikeväällä viitataan levottomuuksiin ja kansannousuihin arabimaissa vuosina 2010–2011. Silloin ruoan hinta oli yksi tekijä mielenosoitusten puhkeamisessa.

Zurayk oli tuolloin yksi niistä, jotka ennakoivat vallankumousta ruokatilanteen seurannan perusteella. Nyt hän ei näe, että samanlaiselle poliittiselle liikehdinnälle olisi tilaa tai halua.

”Edellisellä kerralla ihmiset lähtivät kaduille hakemaan muutosta, ja he saivat tilalle sekasortoa. Monet arabimaat ovat tällä hetkellä suhteellisen tasapainoisessa tilassa. Maat itse, kuten niiden naapuritkaan, eivät halua uusia vallankumouksia”, Zurayk sanoo.

Beirutin amerikkalaisen yliopiston professori Rami Zurayk.

Samaa arvioi myös Luonnonvara­keskuksen erikois­tutkija Csaba Jansik. Poliittinen maaperä oli edellisellä kerralla kypsä muutokselle, ja ruoan hinnan nousu oli se viimeinen pisara, joka sai astian läikkymään yli.

”Ruoan hinta yksinään ei riitä viemään ihmisiä kaduille”, Jansik sanoo.

Vehnän pörssihinta on tullut hieman alas ennätyshuipustaan. Korkeimmillaan vientivehnä maksoi toukokuussa Ranskassa ja Yhdysvalloissa 450–540 euroa tonnilta, nyt se on noin 380–450 euroa tonnilta.

”Se on merkki siitä, että isoja huolia tulevan sadon suhteen ei ole ilmaantunut”, Jansik sanoo.

Hinnat ovat silti kovia. Ennen sotaa, vuosina 2020–2021 vientivehnän hinta oli noin 200–300 euroa tonnilta, Jansik kertoo.

Vehnän hintaan vaikuttavat niin markkinaodotukset kuin tuotantopanosten hinnatkin. Lannoitteiden hinnat ovat yli kaksinkertaistuneet globaalisti, ja viljavarastot vaipuivat ennätysmatalalle tasolle.

”Toivotaan, että saadaan hyvä sato Suomessa ja maailmalla. Se pelastaisi tilannetta paljon”, Jansik sanoo.

Jopa Ukrainassa kylvetään viljaa. Ukrainalainen maatalousjärjestö arvioi, että satoennuste on tänä vuonna noin 60 prosenttia vuoden takaisesta sadosta.

Ukrainalainen maanviljelijä levitti lannoitetta pellolleen Harkovan lähellä huhtikuussa. Ukrainassa kylvöt ovat käynnissä, ja paikalliset tahot ennustavat sadon määrän vähenevän noin 40 prosenttia edellisvuodesta.

Maailmassa tuotetaan vuosittain noin 760–780 miljoonaa tonnia vehnää, josta vain noin 25 prosenttia päätyy kansainväliseen kauppaan, loput kulutetaan tuottajamaissa.

Kaupatusta määrästä noin 28 prosenttia on tullut Ukrainasta ja Venäjältä. Kun vienti niistä vähenee tai hidastuu, voivat muut maat lisätä omaa vehnävientiään.

Protektionismikin on maailmalla nostanut päätään. Esimerkiksi Intia on kieltänyt vehnän viennin maasta.

”Enää ei voida puhua WTO-hengen mukaisesta vapaasta kaupasta, kuten toistakymmentä vuotta sitten. Se johtuu siitä, että kun hinnat muuttuvat liian kalliiksi, maat suojaavat ensin omien kansalaistensa ruokahuollon”, Jansik sanoo.

Intian päätös ei ole kuitenkaan katastrofaalinen, sillä Intia ei ole ennenkään tuottanut vehnää vientiin.

Jansik uskoo, että suuret viljantuottaja-alueet, kuten EU, Pohjois- ja Etelä-Amerikka ja Australia, pystyvät joiltain osin kattamaan markkinoilta uupumaan jäävän ukrainalaisen viljan.

Hinta vain on kova. Tilanteessa pärjäävät ne, joilla on varaa maksaa.

Arabimaat ovat hyvin riippuvaisia globaaleista elintarvikemarkkinoista. Maanviljely näissä maissa on marginaalista, ja sille on historialliset syynsä, Zurayk sanoo.

Joissakin valtioissa, kuten Persianlahden alueella, maatalouskäyttöön sopivaa maata on hyvin rajallisesti eikä vesivarantoja juuri ole. Sen sijaan valtioilla on öljyä; niiden ei siis tarvitse panostaa maanviljelyyn, kun ne voivat ostaa ruoan muualta. Näissä maissa tuotetaan jonkin verran ruokaa korkean teknologian avulla, mutta tuotantomäärät eivät ole missään nimessä riittäviä väkilukuun nähden.

Sen sijaan ”hedelmällisen puolikuun” alue, joka ulottuu Persianlahdelta Egyptiin, on maanviljelyn historian ja vehnän kesyttämisen syntysija.

Kuitenkin 1960-luvun jälkeen näilläkin alueilla omaksuttiin länsimaissa kehitetty, ”vihreän vallankumouksen” mukainen maanviljelytapa, johon kuuluu runsasta veden ja lannoitteiden käyttöä sekä kemiallisia torjunta-aineita.

Se oli suuri muutos verrattuna aiempaan, niukkuudesta ammentavaan pastoraaliseen maatalouteen.

Samalla öljytulot sekä länsimaissa tukivaroin tuotettu halpa tuontiruoka rapauttivat investointihalua maatalouteen.

Sitten on vielä hinku päästä globaaleille ruokamarkkinoille. Miehitetyillä palestiinalaisalueilla viljellään mansikkaa, ja ruokatuonnin varassa sinnittelevässä Libanonissa kasvatetaan avokadoja rikkaita kuluttajia varten.

”Öljystä saatava halpa raha, muualta tuotu halpa ruoka ja vähienkin pohjavesien käyttö eurooppalaismarkkinoille suunnattujen erityistuotteiden tuotantoon ovat kaikki rapauttaneet paikallista maataloutta.”

”Vehnään ja sokeriin pohjautuva ruokavalio tappaa ihmisiä. Ihmisoikeuksiin kuuluu saada muutakin kuin leipää.”

Rikkaat öljyvaltiot, kuten Saudi-Arabia, Qatar ja Arabiemiirikunnat, tuskin kärsivät suuresti ruoan hintojen noususta, Zurayk sanoo. Jos ruoan hinta on noussut, niin on öljynkin, joten maat pystyvät kompensoimaan öljytuloilla ruokamenoja.

Sen sijaan konflikteista kärsivät valtiot, kuten Jemen ja Libya, ovat hyvin heikoilla. Esimerkiksi Jemenissä miljoonat ihmiset kärsivät akuutista aliravitsemuksesta ja nälästä. Nälkäasteikon viidennellä eli vakavimmalla nälänhädän tasolla on kymmeniätuhansia ihmisiä, ja määrän pelätään kasvavan yli sataantuhanteen tämän vuoden aikana.

Viljataseen niukkuuden takia pahiten ruokapulasta kärsiviin maihin ei välttämättä riitä tarpeeksi tarvittavaa ruoka-apua.

Zurayk painottaa, että ruokatilanne vaihtelee jopa maiden sisällä. Esimerkiksi Syyriassa on eri tahojen hallinnoimia alueita, joten ruokahuollossakin on eroja.

”Jollakin alueella tuotettu vehnä saattaa päätyä esimerkiksi Isisin käsiin sen sijaan, että se jaettaisiin tasaisesti kaikille alueen asukkaille”, Zurayk sanoo.

MAAILMAN ruokaohjelman johtaja David Beasley varoitti toukokuussa, että maailmaa uhkaa vuosikymmenten pahin ruokakriisi koronapandemian, ilmastonmuutoksen ja Venäjän aloittaman sodan yhteisvaikutusten vuoksi.

”Tulevina kuukausina meillä voi olla ruoan hinnoitteluongelma, mutta sen jälkeen voi tulla pula ruoasta”, sanoi YK:n alaisen Maailman ruokaohjelman johtaja

Yksi ruokakriisin partaalla keikkuvista maista on Libanon. Se onkin erityinen tapauksensa.

Noin 6,8 miljoonan asukkaan maa on kärsinyt korruptiosta ja huonosta hallinnosta vuosikymmenten ajan, mutta tilanne on äitynyt historialliseksi taloudelliseksi katastrofiksi vuodesta 2019 lähtien.

Pandemia pahensi tilannetta, ja elokuussa 2020 Beirutin satama räjähti. Samalla tuhoutuivat maan viljasiilot, eli maassa ei voi varastoida viljaa pitkäksi ajaksi.

Keskuspankin toimet ovat pahentaneet tilannetta entisestään. Kahden viime vuoden aikana Libanonin punnan arvosta dollaria vasten on kadonnut 90 prosenttia. Monilla on sähköä vain hetkeksi päivässä, ja maan terveysjärjestelmä on romahtanut.

Noin 74 prosenttia maan asukkaista elää köyhyysrajan alapuolella. Maassa on puolitoista miljoonaa syyrialaista ja palestiinalaista pakolaista, joiden tilanne on vielä huonompi.

Libanon on tuonut 90 prosenttia käyttämästään vehnästä Ukrainasta. Vehnä taas on libanonilaisen ruokakulttuurin kulmakivi ja tärkein kalorien lähde suurimmalle osalle väestöstä.

Vehnä on kuuma puheenaihe, mutta Zurayk muistuttaa, että pelkkä vehnään pohjautuva ruokavalio ei missään nimessä takaa ruokaturvaa eikä täytä oikeutta ravitsevaan ruokaan.

”Monesti vedämme yhtäläisyysmerkin vehnän ja ruoan välille, jonka myötä ajattelemme, että vehnän jakaminen köyhille riittää ruokaturvan täyttämiseksi. Se on hyvin ylimielinen asenne, varsinkin kun itse syömme monipuolista, terveellistä ruokaa”, Zurayk sanoo.

”Vehnään ja sokeriin pohjautuva ruokavalio tappaa ihmisiä. Ihmisoikeuksiin kuuluu saada muutakin kuin leipää.”

Ukrainassa on vielä runsaasti edellisen sadon vehnää jäljellä, mutta Venäjä estää Ukrainaa viemästä vehnää Mustanmeren kautta. Junilla ja kumipyörillä vieminen Euroopan maiden kautta taas on hyvin hidasta. Odessan alueella kasvava vehnäpelto kuvattiin 22. toukokuuta.

Ruokakriisiä käsittelevistä artikkeleista voi saada sellaisen kuvan, että Libanonista loppuu leipä, jos Ukraina ei saa viljalasteja lähtemään satamistaan. Niin suoraviivainen tilanne ei kuitenkaan ole.

”Ei Libanonilla ole mitään erityisdiilejä Ukrainan kanssa. Jos Libanon ei voi ostaa vehnää Ukrainasta, se ostaa sitä sieltä, mistä sitä seuraavaksi halvimmalla saa”, Zurayk sanoo.

Myös libanonilaisten kauppojen hyllyillä riittää ruokaa. Kyse ei olekaan siitä, onko ruokaa tarjolla, vaan siitä, onko se saavutettavissa, Zurayk sanoo.

Perinteisen vajaan kilon painoisen pitaleipäpussin hinta on kolmessa vuodessa noussut kymmenen kertaa aiempaa suuremmaksi, toisin sanoen tuhat prosenttia. Jos pussi leipää siis ennen maksoi euron, on se nyt 10 euron hintainen.

Varsinkin vähävaraisille ihmisille hinnat ovat pökerryttävissä korkeuksissa.

”Muistutan, että ongelma ei ole se, että vehnän hinta nousee 30 prosenttia, vaan se, että Libanonin punnan arvo on romahtanut 20-kertaisesti”, Zurayk sanoo.

Libanon on subventoinut eli tukenut leipävehnän hintaa, mikä on pitänyt leipäpussin hinnan todellista markkinahintaa pienempänä. Vehnä on myös vain pieni osuus leivän hinnan kokonaisuudesta. Ilman tukia leipäpussin hinta voi nousta todellisen markkinahinnan mukaiseksi eli jopa yli 20-kertaiseksi, Zurayk sanoo.

Jos Libanon kuitenkin haluaa selvitä talousongelmistaan, on tukia luultavasti pakko leikata. Valtion perusrakenteiden korjaaminenkin vaatii miljardeja ja miljardeja.

Zuraykin mukaan tilanteeseen ei ole näkyvillä minkäänlaista oikeudenmukaista ratkaisua, jota ihmiset kannattaisivat. Maassa käytiin juuri vaalit, mutta uudelta hallitukselta ei odoteta ihmeitä.

”Meillä ei ole ratkaisua taloudelliseen romahdukseen, joka vaikuttaa miljoonien ihmisten elämiin. Arvioni mukaan olemme hyvin pian tilanteessa, jossa ihmisillä ei ole varaa ostaa ruokaa.”